H.P. Lovecraftin parhaat -novellikokoelma avaa oven kirjailijan pelkoihin, naisvihaan ja rasismiin

Kuva: Petri Hänninen

H.P. Lovecraft kuoli vuonna 1937 vain 46-vuotiaana. Nyt, liki 80 vuotta myöhemmin, hän on yksi aikamme suosituimmista kauhukirjailijoista. Hänen luomaansa Cthulhu-mytologiaan viitataan joko suoraan tai epäsuorasti lukuisissa kauhuromaaneissa, elokuvissa, sarjakuvissa ja peleissä.

Hänen kirjoitelmiansa pidettiin aikoinaan puhtaana roskana, ja niitä on alettu arvostaa vasta myöhemmin. Lovecraft oli erinomainen 1920-luvun kuvaaja. Hän kuvailee novelleissaan paljon luontoa, enemmän tai vähemmän kuvitteellista paikallishistoriaa, sekä rakennuksia.

H.P. Lovecraftin parhaat -novellikokoelmaan on koottu viisi pitempää novellia sekä Lovecraftin ainoa pienoisromaani Charles Dexter Wardin tapaus. ”Parhaat” on aina yksilöllinen kokemus, mutta tämän kokoelman kattaukselle ei voi kuin nyökytellä tyytyväisenä.

Väri avaruudesta

Kokoelman aloitus ei voisi olla tunnelmallisempi, sillä Väri avaruudesta on juuri se tarina, joka johdattelee lukijan syvälle Uuden Englannin synkkiin metsiin. Lovecraft kuvaa rakkaudella ja huolella luontoa ja ympäristöä, ja onnistuu kätkemään kauniiseen maisemaan pahaenteisyyttä ja luotaantyöntävyyttä.

Kyseinen novelli on epäilemättä yksi Lovecraftin hiuksianostattavimmista tarinoista, jossa ihan tavallinen, nuhteeton perhe joutuu selittämättömän voiman uhriksi ilman omaa syytään.

Tarina on filmatisoitu viimeksi vuonna 2019. Stephen King kertoo sen vaikuttaneen voimakkaasti romaaniinsa Kolkuttajat.

Väri avaruudesta avaa myös hyvin Lovecraftin kerrontatapaa, joka yleensä on selostus aiemmista tapahtumista päähenkilön kertomana. Selonteko sisältää kuulopuheita, huhuja ja kertomuksia, joita kertoja itsekään ei pidä täysin tosina, ja asioita jätetään lukijan arvailun varaan.

Varjo Innsmouthin yllä

Toisena kirjassa on kuuluisa, syväläisistä kertova novelli Varjo Innsmouthin yllä. Syväläiset ja ”Innsmouthin ilme” ovat merkittävä populaarikulttuurinen ikoni, johon viitataan aika ajoin.

Lovecraftin tarinoissa tunnelma syntyy tiettyjä pahaenteisiä sanoja viljelemällä. Tunnistamattomat hajut ja epämääräiset äänet herättävät niiden kokijassa selittämätöntä inhoa ja kauhua.

Kertomusten kantava teema on vieraan ja ulkopuolisen pelko, ja se, kuinka tuo uhka on jo päässyt ihmisen nahkoihin hänen perimänsä, tieteellisen kokeen, tai liian uteliaisuuden takia. Usein Lovecraft vetää turhankin suorat yhtymäviivat ulkomuodon ja älykkyyden välille.

Lovecraftin on tulkittu kärsineen thalassofobiasta, eli meren pelosta. Varjo Innsmouthin yllä käsittelee merta ja merenkulkua, sekä syvyyksissä piileviä kauhuja. Mutta pahimmasta pelostaan, naisista, Lovecraftkaan ei kyennyt kirjoittamaan.

Suku ja perimä ovat Lovecraftin teoksissa usein toistuva teema, ja tässäkin kokoelmassa se näkyy vahvana novelleissa Charles Dexter Wardin tapaus sekä Varjo Innsmouthin yllä.

Naisia Lovecraftin tarinoissa ei juurikaan esiinny muuten kuin sukupuissa ja äiteinä. Joku päähenkilön tuttava tai sukulainen on saattanut mennä kihloihin, mutta muutoin naisista pysytellään kaukana suorastaan neuroottisella otteella.

Lovecraft kuvaa naisen usein saastaisena suvun perimän myrkyttäjänä, joka kykenee yhtymään ja saamaan jälkeläisiä mitä eriskummallisimpien otusten kanssa.

Onkin esitetty, että Lovecraft pelkäsi seksiä ja naisia, ja ehkä jopa vihasikin, tai sitten hän oli aseksuaali, eli hän ei kokenut seksuaalista vetovoimaa toisia kohtaan. Toisen teorian mukaan hän oli homoseksuaali, siitäkin huolimatta että päätyi lyhyeen avioliittoon Sonia Greenen kanssa.

Herbert West – elvyttäjä

Elvyttäjä on Lovecraftin tarinoista se, missä homoseksuaalisuuteen viitataan ehkä kaikkein selvimmin, mutta siinäkin vain rivien välissä. Miespuoliset lääketieteen harjoittajat esimerkiksi asuvat yhdessä 17 vuotta.

Tiedetään, että Lovecraftin lähipiirissä oli useita tunnettuja homoseksuaaleja, kuten runoilija Samuel Loveman sekä kirjailija Robert Barlow. Silti nämä asiat ovat jääneet pelkäksi spekulaatioksi.

Elvyttäjä ei kuulunut Lovecraftin omiin suosikkeihin. Lehti, jolle hän tarinan kirjoitti, halusi julkaista sen jatkokertomuksena ja vaati, että jokaisen luvun täytyy päättyä cliffhangeriin. Näin ollen tarinassa on paljon toistoa, mutta siinä on myös kaamea tunnelma, jonka cliffhangerit synnyttävät.

Sinänsä huvittavaa, että vaikka Lovecraft ihaili Edgar Allan Poeta, hän ei pitänyt lopputuloksesta, kun vihdoin kykeni kirjoittamaan kuin Poe.

Herbert West – elvyttäjä on filmattu parikin kertaa, vuonna 1985 vähemmän uskollisena splatter-versiona, johon tehtailtiin jatko-osiakin, sekä italialaisena versiona vuonna 2017.

Elvyttäjä on muuten ensimmäinen tarina jossa mainitaan Lovecraftin keksimä Miskatonicin yliopisto.

Hulluuden vuorilla

Myös Hulluuden vuorilla jättänyt leimansa populaarikulttuuriin, ja teoksesta on otettu lainauksia mm. useisiin elokuviin, kuuluisimpana kenties avaruuskauhuelokuva Alien – kahdeksas matkustaja.

Se on myös tarina, jossa Cthulhun ja Suurten muinaisten alkuperä avataan, vaikka olisi ehkä ollut parempi pitää asiat arvoituksina, sen sijaan että selittää luomansa maailman puhki.

Hulluuden vuorilla alkaa vetävästi. Antarktiksen rajuissa oloissa tapahtuneet yllättävät löydöt on kerrottu hienosti radioviestien välityksellä – ja löytöjen jälkeinen tragedia radiohiljaisuutena.

Lovecraft oli innokas kuvailemaan rakennuksia ja niiden tiloja usein metrin tarkkuudella, mutta Hulluuden vuorilla -novellissa kuvailu nousee aivan omanlaisiinsa sfääreihin. Lovecraft vyöryttää sivukaupalla kuvauksia abstrakteista, erikoisen muotoisista rakennuksista, joiden ymmärtämistä kuvailu ei auta yhtään.

Charles Dexter Wardin tapaus

Charles Dexter Wardin tapaus on Lovecraftin ainoa julkaistu romaani. Hyytävä tarina etenee jouhevasti pienin vihjein (jotka nykylukijan on kyllä helppo arvata), ja erityisesti ruumiinmanausta harjoittavan Joseph Curwenin osuus on vetävä.

On aika epäuskottavaa, että kauhut järkyttäisivät kokenutta lääkäriä niin, että tämä pelästyy liki mielenvikaisuuteen saakka nähdessään epämuodostuneita otuksia, mutta se on yleinen Lovecraftin käyttämä efekti.

Kaikenkattava rasismi paistaa läpi niin tässä tarinassa kuin koko Lovecraftin tuotannossa. Charles Dexter Wardin tapauksessa hän kuvailee intiaanipariskuntaa: ”Vaimo oli ulkonäöltään suorastaan vastenmielinen, mikä luultavasti johtui ripauksesta neekeriverta.”

Elvyttäjässä Lovecraft taas kirjoittaa: ”Kasvot herättivät ajatuksia Kongon sanoinkuvaamattomista salaisuuksista ja tomtom-rumpujen paukkeesta aavemaisen kuun alla. Ruumiin oli täytynyt näyttää vielä pahemmalta elävänä, mutta maailmassa on paljon rumuutta.”

Tätä tavaraa riittää pitkin matkaa. Lovecraft kirjoitti vierauden pelosta, asioista joita hän itse pelkäsi eniten. Lovecraftin rasismista on keskusteltu paljonkin eri foorumeilla ja kirjoitettu useita artikkeleita.

Hautakummun salaisuus

Kokoelman päättävä Hautakummun salaisuus on värisyttävä tarina, jota ei voi suositella iltalukemiseksi.

Tarinan idea merkillisellä kummulla päivin ja öin ilmestyvistä haamuista on lapsellinen, mutta kierolla tavalla häiritsevä. Olomuotoaan vaihtavat maanpoven alkuperäisasukkaat tuppaavat tulemaan uniin, samoin kuin kaikki kidutus ja silpominen.

Valitettavasti matto vedetään alta liian nopeasti, kun kertomuksessa hypätään hieman eteenpäin, ja loppu kerrotaan Lovecraftille tyypilliseen tapaan takaumalla. Päähenkilön tiedetään näin ollen selvinneen koettelemuksistaan hengissä, vaikkakaan ei täysin vahingoittumattomana. Lopussa tarina taantuu perinteiseksi utopiakertomukseksi.

Petri Hänninen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua