Elokuva-arvostelu: Näyttelijä Nicolas Cage on takuuvarma merkki elokuvan tasosta. Teoria pitää paikkansa myös Lovecraft-filmatisointi Color Out of Spacen kohdalla.

Muistan ajan, jolloin Nicolas Cage esiintyi hyvissä elokuvissa. Sellaisissa kuin Arizona Baby (1987) tai Villi sydän (Wild at Heart, 1990). Cage on jopa saanut Oscar-palkinnon näyttelijätyöstään elokuvassa Leaving Las Vegas (1995). Häntä siis saattoi joskus pitää oikein hyvänä näyttelijänä.

Mutta näin ei ole enää. Jo vuosia Nicolas Cage on ollut elokuvallinen varoituskolmio: kun Cagen nimi näkyy näyttelijäkrediiteissä, ihan mitä tahansa saattaa olla tulossa.

Kukaan tuskin yllättyy siitä tiedosta, että perjantaina Suomessa ensi-iltansa saava Color Out of Space on tätä ”ihan mitä tahansa” -tasoa.

* *

Teoriassa Color Out of Space -elokuvalle voisi povata outoihin elokuviin erikoistuneiden pienten piirien suosiota. Onhan elokuvassa ainakin paperilla kaikki kulttielokuvaan vaadittavat ainesosat: elokuva perustuu H.P. Lovecraftin novelliin, ja ohjaaja on vuosikymmeniä sitten ”kadonnut” Richard Stanley.

Kaikki eivät varmaan muista Richard Stanleyn nimeä. Minäkään en muistanut. Mutta ihan yhdellä googlauksella selvisi, että Stanleyhän on juuri se mies, joka ohjasi sen kyberpunk-elokuvan kolmekymmentä (30!) vuotta sitten.

Elokuva oli nimeltään Hardware (tunnetaan suomeksi myös nimellä Mark 13 – ohjelmoitu tappamaan), ja veikkaan, että jotkut muutkin elämänsä tieteiselokuville uhranneet saattavat sen hyvinkin muistaa. Joillakin saattaa jopa alkaa soida elokuvasta tuttu Public Image Ltd:n The Order of Death välittömästi päässä. Ja ne, jotka eivät yhtään ymmärrä, miksi kritiikin kirjoittaja tässä yhtäkkiä puolittain sekosi, voivat vaikka vilkaista kappaleen musiikkivideon, joka on myös Hardwaren pitkähkö mainostraileri. Silkkaa kyberpunk-kuvavirtaa! Kulttia kerrakseen!

Richard Stanley oli Hardwaren ohjatessaan parikymppinen nuorimies. Elokuvan perusteella hänelle olisi voinut jonkinmoista tulevaisuuttakin ohjaajana kuvitella. Toinen pitkä elokuva Dust Devil (1992) sai sekin jossakin määrin kulttimainetta.

Stanleyn ura kuitenkin näytti tyssäävän, kun hän sai potkut Tohtori Moreaun saari -elokuvan (1996) ohjaajan paikalta. Tämän jälkeen Stanley vetäytyi Montséguriin Ranskan Pyreneille ja siellä hän onkin lymyillyt näihin päiviin asti. Joitakin dokumenttielokuvia, käsikirjoituksia ja lyhytelokuvia on syntynyt, mutta pitkän elokuvan mies näytti hylänneen.

Ja nyt sitten, ta-daa: Stanley on taas pitkän fiktioelokuvan ohjaaja. Tämäpä jännää!

* *

H.P. Lovecraftin nimi lienee sentään hieman useammille tuttu kuin Richard Stanleyn nimi. Howard Phillips Lovecraft (1890–1937) oli pääasiassa kauhu- ja fantasianovelleja kirjoittanut yhdysvaltalainen kirjailija, jolla on ollut merkittävää vaikutusta näihin kirjallisuudenlajeihin.

Lovecraft kehitti kirjoittajaystäviensä kanssa omintakeista tarustoa, jolle myöhemmin on annettu nimi ”Cthulhu-mytologia”. Tarustossa kaikkeutta hallitsevat jumalolennot, Cthulhu ja muut ”suuret muinaiset”. Tätä mytologiaa on kehitetty ja käytetty Lovecraftin kuoleman jälkeen lukuisissa fiktiokertomuksissa sekä elokuvissa ja musiikissa.

Lovecraftin kertomuksiin perustuvat elokuvat ovatkin aivan oma (enimmäkseen masentava) lukunsa. Kovin monia onnistumisia ei ole. Onnistuneimpia ovat The Thing -elokuvat (vuoden 1951 ja 1982 versiot). Virallisesti ne perustuvat John W. Campbellin kertomukseen Olento (Who Goes There?, 1938), joka puolestaan on ”kaiken järjen mukaan” saanut vaikutteita Lovecraftin Hulluuden vuorilla -pienoisromaanista (At the Mountains of Madness, 1936).

Kaikkein tunnetuin ”Lovecraft-elokuva” on Re-Animator vuodelta 1985. Hillitön, mustan huumorin täyttämä gore-klassikko perustuu sekin varsin löyhästi Lovecraftin tarinaan. Elokuva on omassa lajissaan onnistunut, mutta väitänpä ettei sitäkään kovin lovecraftilaisena voi pitää.

Richard Stanleyn tuoreen Color Out of Space -elokuvan pohjana on H. P. Lovecraftin novelli Väri avaruudesta (The Colour Out of Space, 1927). Tämäkin Lovecraft-tarina on filmatisoitu jo useita kertoja, väittää internet. Itse tiedän vain yhden aiemman version, joka on Boris Karloffin tähdittämä Die, Monster, Die! vuodelta 1965. (Saksalaisella kielialueella elokuva tunnetaan – jos tunnetaan – ymmärrettävämmällä nimellä Das Grauen auf Schloß Witley. Tämä tiedoksenne, jos joskus haluatte tehdä kahvipöydässä vaikutuksen keskustelukumppaneihinne.)

Die, Monster, Die! -elokuvan pystyy ottamaan helposti haltuun katsomalla pariminuuttisen ”mainostrailerin”. Ja ehkäpä siitä jotakin Lovecraftin novellista tuttua saattaa löytyäkin.

* *

Ja voitaisiinko viimeinkin mennä jo asiaan? Millainen sitten on Richard Stanleyn uusi tuleminen, Color Out of Space?

Puolitoista tähteä tuolla ylhäällä varmasti jotakin osviittaa jo antaakin.

Eli: voi voi sentään.

Ensin hieman hyviä uutisia. Elokuva on yllättävänkin uskollinen H. P. Lovecraftin Väri avaruudesta -novellille juonenkulun tasolla. Tapahtumat on toki sijoitettu nykyaikaan, mutta elokuvassa on paljon novellista tuttuja elementtejä – jos tämä nyt jotakin ilahduttaa. Vaikuttaa myös siltä, että Stanley ja toinen käsikirjoittaja Scarlett Amaris ovat Lovecraftinsa lukeneet, sillä elokuvassa on viittauksia Cthulhu-mytologiaan. Jos nyt tämäkään ketään ilahduttaa.

Kotipihaan pudonnut meteoriitti aiheuttaa muutoksia Gardnerin perheen tyttäressä, Laviniassa (Madeleine Arthur).

Color Out of Space -elokuvan alku vaikuttaa ihan onnistuneelta. On korkeita huojuvia puita – ihan kuin Lovecraftin novellissa. Ja miesääni lausuu tekstiä, joka sekin taitaa olla (en nyt ihan ulkoa muista!) suoraan Lovecraftin novellista. Colin Stetsonin musiikki kuulostaa hyvältä.

Henkilöesittelyt sujuvat mallikkaasti. Tavataan metsäisen seudun vesistöjä tutkiva hydrologi Ward Phillips (Elliot Knight), joka törmää sattumalta outoja rituaaleja harjoittavaan wicca-tyttöön, Lavinia Gardneriin (Madeleine Arthur). Lavinia asuu idyllisellä maatilalla isän, äidin, kahden veljen, hevosen, koiran ja alpakoiden kanssa keskellä metsää ja kuuntelee suomalaista musiikkia, sellaisia bändejä kuin Babylon Whores ja Arktau Eos.

Perheen äiti Teresa (Joely Richardson) on syöpätoipilas, isä Nathan (Nicolas Cage) alpakoista innostunut viskisieppo. Veljistä Benny (Brendan Meyer) on melkein aikuinen, Jack (Julian Hilliard) vielä pikkupoika. Koira näyttää vähän sudelta.

Perheen idylli muuttuu yhtenä kauniina iltana, kun taivas yhtäkkiä värjäytyy pinkin ja purppuran sävyihin ja kotipihaan tömähtää haiseva meteoriitti. Meteoriitti hehkuu outoa valoa, joka ei ole ”mitään väriä” (– vaikka onkin!)

Tämän jälkeen elokuvan henkilöille alkaa tapahtua kaikenlaista ikävää. Samalla myös elokuvan tekijöiden harkintakyky alkaa pahasti rakoilla. Dialogi muuttuu huonommaksi, samoin Nicholas Cagen näyttelijätyö. Vaikka alussa elokuvan jehovamaisen herttainen maisema ja retrokökköefektit vielä jollakin tasolla miellyttivät silmää, pahempaa on tulossa.

Olen toisinaan kaipaillut 1980- ja 1990-lukujen kauhuelokuvien hirviöitä ja gore-efektejä, aikaa ennen tietokonetehosteita, ja ilmeisesti jotakin tällaista kaipuuta on ollut myös Richard Stanleyllä. Mutta viimeistään nyt tätä elokuvaa katsoessa selviää, että elokuvissa metamorfoosien ja hirviönäkyjen näyttäminen vaatii oikeaa ammattitaitoa. Ehkä on yritetty jotakin samaa kuin Rob Bottinin hienot hirviöhahmot John Carpenterin The Thingissä – tässä kuitenkaan onnistumatta.

Color Out of Space on todella huonosti ohjattu. Mitään kauhutunnelmia Stanley ei osaa viritellä, eikä viedä katsojaa pienestä pelosta kohti isompaa. Kauhuelokuvien kliseitä toistellaan, ja lopulta elokuva vain ajautuu ilman mitään todellista näkemystä yhä ällöttävämpään goremössöön ja efektimelskaukseen. Tylsää.

Nicolas Cage nähdään pahimmillaan. Koska tätä nykyä vain harva jaksaa katsoa Nicolas Cagen roolisuorituksia kokonaan, onneksemme jotkut viitseliäät ovat jo vuosikausia koonneet nettiin koosteita Nicolas Cage -elokuvista. Jos haluaa oman rautaisannoksensa Nicolas Cagen roolityöskentelyä, kehotan turvautumaan Nicolas Cage Losing His Shit -videoihin. Näissä videoissa nähdään olennaisin: Cage raivoamassa ja sekoamassa milloin missäkin roolissa.

Jos Cagen Color Out of Space -suorituksia ei vielä ole missään koosteessa, niitä on ehkä piankin tulossa. Sillä totta tosiaan, Nicolas Cage loses his shit myös tässä elokuvassa. Cage ahmii elokuvassa oudon makuisia tomaatteja sellaisella raivolla kuin jo tietäisi kohtauksen päätyvän osaksi NCLHS-kaanonia. Cage on elokuvassa tarkoituksellisen camp, muut näyttelijät eivät. Ei kovin onnistunut ratkaisu tämäkään.

Gardnerin perheen isäpappa (Nicolas Cage) ilahtuu, kun tomaatit kasvavat muhkeiksi.

En tiedä, voiko Stanleyn Color Out of Space tuottaa iloa lopulta kenellekään. Takuuvarmasti huonojen elokuvien ystävät suuntaavat katsomoon, uteliaisuuttaan ehkä myös Lovecraft- tai Stanley-fanit. Mutta Nicolas Cage -varoituskolmio on syytä ottaa vakavasti: elokuva ei ole edes hauskalla tavalla huono, vaan pelkästään huono huono.

Ehkä tämä on täysin utopistinen toive, mutta edes kerran elämässäni haluaisin nähdä hyvän H.P. Lovecraft -filmatisoinnin. En tiedä miksi lovecraftilaiset kertomukset ovat päätyneet useimmiten kehnojen elokuvien aineistoksi. Saisihan niistä irti aivan erilaisia tunnelmia myös. Mitä tämän hetken kiinnostavin kauhumestari Ari Aster (Hereditary, Midsommar) voisikaan saada Lovecraftista irti?

Haaveeni ei varmaan koskaan toteudu, mutta ainahan sitä voi toivoa.

Sen sijaan Richard Stanley on nyt reipastunut. Hän on ilmoittanut tekevänsä vielä lisää Lovecraft-elokuvia. Kuulemma kokonainen trilogia on tulossa.

Olen sanaton.

Kaarina Lehtisalo

 

Color Out of Space

Ohjaus: Richard Stanley
Käsikirjoitus: Scarlett Amaris ja Richard Stanley
Pääosissa: Nicolas Cage, Joely Richardson, Madeleine Arthur, Elliot Knight, Brendan Meyer, Julian Hilliard, Tommy Chong
Kesto: 1 h 51 min
Ikäraja: K16
Ensi-ilta: 14.2.2020

Elokuvaa esitetään Finnkinon teattereissa ja Tampereella Arthouse Cinema Niagarassa.