Elsa Tölli. Kuva: Veera Kauhanen

1

Muistattehan paloitella päivittäiset podcast-nautintonne järkeviksi annoksiksi ja vetää välillä henkeä ennen kuin taas sukellatte Yle Areenan mahdollistamaan keinotodellisuuteen?

Kulutin Tommi Liimatan podcast-sarjan Suuri serkkuteoria parissa päivässä. Oli vaan pakko. Yöllä heräsin ja jatkoin kuuntelemista siitä, mihin olin illalla nukahtanut. Pienten tirsojen jälkeen jatkoin aamupalalla ja jokaisessa mahdollisessa välissä, kunnes sarjan viimeinenkin äännähdys oli korvieni väliin saatettu. Kahdeksan tuntia elämästä.

Olemme Liimatan kanssa eri sukupolvea. Populaarimusiikin saralla eri-ikäisten kokemukset ovat limittyneet ja lähentyneet erilaisten retroilmiöiden kautta ja pystyn eläytymään Boney M:n tarinaan tai täydellisen poptähden toilailuihin, mutta en ole juurikaan lukenut Aku Ankan taskukirjoja tai ostanut huoltikselta Tenho Saurénin vitsikasetteja. Olen myös huono ”verkossa jaettavan folkloren” eli meemien levittäjä. Sitäkin hauskempaa on kuunnella jotakuta, joka jäsentää esimerkiksi älypuhelimiinsa sitoutuneiden nyky-lasten suhdetta ympäristöönsä näin: ”Kaikki tapahtuu lasin takana, niin kuin vuodelepoon määrätyllä sairaalla, joka näkee potilashuoneensa ikkunasta vain sen kaistan taivasta, joka tyynyillä tuetusta asennosta käy päinsä, ellei sänkyä siirretä toiseen kohtaan huonetta”.

Jäsentää on understatement, sillä Liimatassa asuu pikkutarkka tutkija. Hän uskoo, että jos häntä kiinnostaa joku ilmiö, vaikkapa perussuomalaisen romaanin puute Suomen kirjallisuudessa, se kiinnostaa myös muita. Ja kun Liimatta ilmiöt tuhannen sivupolun ja havainnon kautta radioesseissään taritsee, olo on kylläinen.

Podcastin nimijaksossa analysoidaan serkusten välistä suhdetta ja serkkujen kautta tapahtuvaa tiedonsiirtoa. Liimatta luonnehtii serkkuutta simultaanipalautteiseksi kysymyspalstaksi ja ajatushautomoksi. Maan eri puolilla asuvien serkusten kohtaamiset siirsivät samalla nuorison omia juttuja eteenpäin. Serkulta opittiin, että panna-verbiä ei voi käyttää hekottamatta sen monille merkityksille.

Serkku on läheinen, hänet on tuntenut aina. Kun alku-ujostelu on ohi, leikki jatkuu parhaimmillaan siitä, mihin edellisvuotena päästiin. Mutta naurattavatko samat jutut serkkua tänä kuin viime vuonna? Kestävätkö serkusten seikkailut murrosikää? Jossain vaiheessa taika häviää, lapsuuden avain heitetään kohti aurinkoa ja se sulaa olemattomiin. Mutta ennen tätä mikään ei ole hienompaa kuin maata pimeässä makuuhuoneessa serkun kanssa ja jakaa myös sellaisia salaisuuksia, joista ei sisaruksille tai kotipaikan kavereille kerrota. ”Serkkuus on sitä, että ymmärtää, että yön jutut yöhön kuuluvat, niitä ei päiväsaikaan levitellä ensinkään”, kuten teini-ikäinen Liimatta laulaa SuperSonic C-kasetille.

2

Hienoa on myös kuunnella Porin murretta, joka on saatu hyvin autenttisesti istumaan näyttelijöiden suuhun kuunnelmasarjassa Kaikki huutaa Dingo! No, ehkä kieli ja sen hienot nyanssit eivät ole päällimmäisenä mielessä jollakin toisella henkilöllä, joka on kuluttanut nuoruutensa Neumannia palvoen. Itselleni Dingo ilmestyi tähtitaivaalle aivan liian myöhään, eikä sen musiikkiakaan tullut koskaan otettua vakavasti, vaikka näin jälkikäteen ajatellen olisi kyllä voinutkin.

Dingo-ilmiö oli ainutlaatuinen Suomessa, ja on ansainnut oman 20-osaisen sarjansa. Sen käsikirjoitti Kaisa Kuikkaniemi ja ohjasi Jarno Kuosa. Olli Riipinen luo Neumannista todella sympaattisen hahmon, joka osaa valaa innostustaan muihin ja jaksaa suurimman osan ajasta pitää kiinni unelmastaan. Muissa rooleissa kuullaan muun muassa Manoel Pinto, Pyry Nikkilä, Juho Kuusamo, Verneri Lilja, Markus Järvenpää ja Mimosa Willamo.

Yhtyeen tarinassa on ainesta moneen. Keskeisistä draaman elementeistä olisi saanut myös naurettavan Spinal Tap -version: yhtyeen asioita junaillut ikiliikkuja ”Lasse Norres, Norreksen Lasse”, bändikavereiden jatkuva juominen, joka tosin oli 1980-luvulla kaikkien tapana, taiteelliset erimielisyydet, jotka Neumann ratkoi erottamalla erimielisen, käsillä ollut, mutta mokattu maailmanvalloitus Irlannissa, yhtyeen loppuunpalaminen, petos, vararikko ja bändin hajottaminen. Mutta nämä kliseekarikot on melkein kokonaan onnistuttu väistämään.

Dingon maine ja suosio perustui alun perin juuri siihen, että sanoitukset vetosivat nuoriin tyttöihin. Bändi myös otti tyttöjen ihailun ainakin alkuvaiheessa ystävällisesti vastaan. Kuunnelman edetessä suhde faneihin muuttuu raadollisemmaksi, ”korkkailuksi” ja hysteeristen tyttömassojen pakoiluksi takareittejä käyttäen.

Dingo tuntui unohtuvan yhtä nopeasti kuin se nousi pinnalle. Johtuiko tämä siitä, että yhtyeen historia oli niin leimallisesti tyttöjen historiaa, joka on ollut helppo lakaista maton alle? Joka tapauksessa musiikissa on yhä outoa voimaa, huomaan, kun hyräilen toista viikkoa Levottoman tuhkimon alkuriffiä.

3

Ainutlaatuinen on myös tamperelaisen Kummelin tarina, josta varmaan jo työstetään seuraavaa 20-osaista kuunnelmasarjaa. Tätä odotellessa voi lukaista vuonna 2015 julkaistun kirjan Kummeli, Erittäin hyvin sanottu (Docendo). Se on toimittaja Tuomas Marjamäen kirjaama historiikki, joka käy melko pikkutarkasti läpi ryhmän vaiheet Heikki Silvennoisen sukulaisilleen 1980-luvun puolivälissä esittämästä naamanvääntelystä kansanjoukkojen villitsemiseen.

Suurin ero Dingo-hysteriaan oli Kummelin alkuvaiheiden kohderyhmässä. Kummelin vitsit vetosivat erityisesti koulupoikiin, jotka ottivat vitsit omikseen ja levittivät ne, kenties myös serkusverkoston välityksellä, koko maan kattavaksi kulttuuri-ilmiöksi.

Kummeli on myös ilmiö, joka on jatkanut olemassaoloaan eri muodoissa (esim. parhaillaan pyörivän Kontio & Parmas -sarjan välityksellä) näihin päiviin saakka. Innostunut hyppy sketseistä elokuviin ei aina ole ollut kriitikkojen mieleen, mutta tyypillisesti Suomen kansaa se ei pahemmin häirinnyt. Vihisen johtaessa Tampereen Teatteria Kummeli piti teatterin talouden kunnossa Alivuokralaisella, jota esitettiin seitsemän vuoden ajan vuosina 2003-2010.

Samoin kuin Dingon, myös Kummeli-ryhmän käsien läpi on kulkenut melkoinen määrä mammonaa, ja he ovat myös työllistäneet suuren joukon ihmisiä olemassaolonsa aikana. Mutta Kummeli ei ole vienyt kenenkään terveyttä. ”Julkisuus ei ole riepotellut miehiä, vaan jokainen on pystynyt pitämään yksityiselämänsä omanaan. Raha-asioitaankaan kukaan ei ole onnistunut toden teolla sössimään.”

4

Kesäkuun 6. päivänä järjestetty Annikin runofestivaali oli tänä vuonna nettiin striimattu tapahtuma. Taiteilijat eivät joutuneet kuitenkaan lausumaan ihan pelkälle kameralle, vaan pihalla istui muutamia ihmisiä yleisönä. Loistavat juontajat ja Annikinkadun sisäpihan tunnelmallinen lava saivat esiintyjät vapautumaan, ja yleisön harvoilta penkeiltä kuului pientä, innokasta aplodeerausta.

Aivan erityisellä lämmöllä muistelen Elsa Töllin esiintymistä. Hän on spoken word -artisti ja suomalaisen lavarunouden nouseva tähti, Lavarunoakatemian perustajajäseniä. Hän on esiintynyt myös Flow-festivaaleilla, Ruisrockissa ja Kajaanin Runoviikoilla.

Juuri kurjana keväänä 2020 ilmestyi hänen kirjansa Fun Primavera. Kotikutoisena, itse skannattuna väriläikkänä se huokuu aitoa punk-henkeä. Kirja sisältää tekstejä, joita Tölli on kirjoittanut ja esittänyt 18-vuotiaasta lähtien lavoilla ja lavojen takana: ”kellareissa, jokilaivoissa, teatterilavoilla, raittiusseuroilla, virtuaalitodellisuuksissa, olohuoneissa, jatkoilla, sängyssä, festareilla, toreilla ja klubeilla, maailmalla ja tanssilavoilla”. Olen ymmärtänyt, että spoken Word on jotain hieman rennompaa kuin normaali runonlausuminen, puhetta suoraan ihmiseltä toiselle, musiikkitaustalla tai ilman.

Hankkikaa käsiinne Fun Primavera, raakileudessaan hieno teos. Teksteissä kiteytyy monia hienoja ajatuksia ja tapahtumasarjoja, toki myös kamalia hetkiä. Tämän runon, josta poimin muutaman säkeen, haluaisin kuulla pian uudelleen Elsan lausumana. Sen nimi on Hauskanpito.

Halusin vain pitää hauskaa ja jouduin ongelmiin.
silmät rähmässä jätin ullakolle juttuni
ja rellestin läpi ovista ja ikkunoista.
Eikä elämä kuule hiljaista pyyntöä –
on se saatava rääkymään täydellä vimmalla.

(…)

Röyhkeänä poikana menin juhlista juhliin,
olin surusta ihoton ja hyväksikäytin rakkautta.
Rakensin uskalluksen rippeistä kipeän kilven
ja jaksoin puskea syrjään möllöttävät katseet. (jatkuu)

5

Oletko jo nähnyt tänä kesänä asterismin nimeltä Kesäkolmio? Kolmio näkyy korkealla etelän suunnassa heti auringonlaskun jälkeen. Sen kirkkain tähti on Lyyran tähtikuvion Vega, vasemmalla puolella on Joutsenen Deneb ja ns. alimpana on Altair Kotkan tähtikuviosta. Sana asterismi viittaa juuri tällaiseen, monen eri tähtikuvion alueelle ulottuvaan kuvioon.

Kesäkolmio on hienoimmillaan, kun sen voi yhdistää iltauintiin. Kellut vedessä, allasi muutama kymmenen metriä meri- tai järvivettä, ja ylläsi on ääretön avaruus. Kesäkolmion nähdessäsi tiedät, että kesä alkaa olla lopuillaan. Toisaalta Kesäkolmio luo järjestystä kaaokseen hyvin kauniilla eleellä, piirtämällä selkeän muodon keskelle monimutkaista, eri-ikäisten tähtien, aurinkokuntien ja planeettojen tarhaa.

Tiina Nyrhinen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua