Aleah Stanbridge kuoli vuonna 2016. Kuva: Svart Records
LEVYT | Juha Raivio lupasi saattaa edesmenneen puolisonsa Aleah Stanbrigden musiikin ihmisten ilmoille. Aleah on surutaipaleen kolmas virstanpylväs, hyvin riisuttu ja paljas, laulajaa esiintuova kokonaisuus.
Aleah tulee pureskeltua vähän eri tavalla kuin normaali levyjulkaisu. Postuumisti julkaistun albumin materiaali on vuonna 2016 kuolleen eteläafrikkalaissyntyisen Aleah Stanbridgen jäämistöä. Hänen puolisonsa Juha Raivion (Swallow the Sun) missiona on ollut saada jäljelle jäänyt musiikki ihmisten ilmoille. Haikea ja surumielinen, tummasävyisen romanttinen tunnelma on pedattu jo ennen kuin säettäkään on kuultu. Musiikki sitten kyllä tukee ja jalostaa tätä. Hyvin kauniisti tunnelmoiva levy on surusta sakeana.
Stanbridgen kuoleman jälkeen tullut ensimmäinen postuumi julkaisu, hänen ja Raivion yhteisen Trees of Eternity -yhtyeen ainoaksi jäänyt julkaisu The Hour of the Nightingale (Svart Records, 2016) oli loistava, synkän melodramaattinen levy, jossa laulajan upea ääni pääsee todella oikeuksiinsa. Levy oli hitaasti hyvin dramaattiseksi kehittyvä, ehjä teos ja se on osoittautunut hyvin kuuntelua kestäväksi. Siihen palaa edelleen aika ajoin.
Vaikuttava ja koskettava – etenkin livenä – oli myös Hallatar-yhtyeen albumi No Stars Upon the Bridge (Svart Records), jonka tekstit olivat Stanbridgen käsialaa. Siinä vaikuttivat Raivion lisäksi Mika ”Kaasu / Gas Lipstick” Karppinen (HIM, Kyyria, Flat Earth, Bendover, Dementia) ja Amorphis-vokalisti Tomi Joutsen.
Aleah puolestaan on Stanbridgen sooloalbumi, jonka kappaleista suuri osa on julkaistu demona jo vuonna 2007. Pari biiseistä on tehty ruotsalaiselle That Which Remainsille, jossa Stanbridge vaikutti vuosituhannen alkupuolella. Tuplalevyn ensimmäinen osa on akustista, riisuttua tunnelmointia ja kakkoslevyllä tulevat mukaan koneet ambient-henkisine äänimaisemineen.
VIDEO: Tower-kappaleen musiikkivideo.
Raivio haluaa levyllä selvästi kunnioittaa edesmennyttä rakastaan ja keinoksi tähän on kautta linjan valittu hyvin riisuttu ja paljas, laulajaa esiintuova ilmaisu. Kuunneltavaa on tuplalla paljon, joten sellaiselle kuuntelijalle, joka ei ole Raivion tavoin koko sielullaan tässä kiinni, ei paketti ehkä avaudu kovin helpolla. Kakkoslevy hiukan isommilla äänimaisemillaan on helpommin omaksuttava kuin ensimmäisen levyn laaja akustinen kokonaisuus. Trees of Eternity ja Hallatar olivat selvästi valmiimman tuntuisia.
Aleahin ääni ja tulkinta lumoavat silti edelleen ja parhaimmillaan kappaleisiin saadaan edelleen punottua se surumielisen romanttinen tunnelmapunos, joka kietoutuu hellästi kuulijan ympärille ja vie mukanaan. Akustiselta puolelta mainittakoon ainakin Sacrifice. Kakkoslevyn tulkinnat kappaleista My Will ja Vapour sekä ihastuttavan satumainen The Tower jäävät kummittelemaan mielen perukoille lähes samanlaisella voimalla kuin vaikkapa Trees of Eternityn My Requiem tai Sinking Ships. Ikävä kyllä vain lähes, sillä aineksia olisi ehkä ollut enempäänkin. The Tower on kappaleista kenties eniten valmiin tuntuinen.
Kenties voi ajatella, että surutyö on kulkenut kulkuaan niin kuin sen pitääkin, sillä Aleah tuntuu jo aiempia levyjä etäisemmältä ja verhotummalta.
Pasi Huttunen
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Särömaalailua reippaan kepeästi tähtitaivaan alla – arviossa Taikayö Camping
LEVYT | Suomenkielistä indiepoppia soittava helsinkiläisyhtye luottaa kolmen kitaran särön ja heleämmän puolen yhteistyöhön.
Kohtalokasta jyrää kuulaissa maisemissa – arviossa Minkin debyytti Nyt oon zen
LEVYT | Viisihenkinen Minkki-yhtye on löytänyt jo debyytillään rupisen jyrän ja tumman melodisuuden välisen tasapainon.
