Yleisnäkymää Viljami Heinosen näyttelystä. Kuva: Katri Kovasiipi
KUVATAIDE | Kartanoalue tarjoaa hienot puitteet taidenäyttelyiden pitämiseen, ja tätä mahdollisuutta kartanon nykyinen emäntä, kulttuurihistorioitsija Liisa Lagerstam, hyödyntää ansiokkaasti.
Laukon kartanolla on väkevä historia, ja Laukon kylän asutushistoria ulottuu jopa viikinkejä edeltävään aikaan. Elinan surma -legendasta tunnettu Klaus Kurki oli kartanon isäntä 1400-luvulla, Elias Lönnrot viimeisteli Vanhassa Laukossa Kalevalaansa vuonna 1849 ja 1900-luvun alussa torpparien yritys parantaa olojaan johti silloisen paronin toteuttamiin väkivaltaisiin häätöihin. Myös tamperelaiseen kaupunkielämään olennaisena osana kuuluva Laukontori on saanut nimensä Laukon kartanolta.
Kuusi nykytaiteen erilaista vahvaa edustajaa, Erika Adamsson, Petri Ala-Maunus, Viljami Heinonen, Virpi Kanto, Tapani Kokko ja Anni Leppälä, ovat kukin saaneet teostensa henkeen sopivat näyttelymiljööt Laukon eri rakennuksista.
Jokaisella näistä taiteilijoista on oma tapansa kohdata historia. Teosten todellisuus ei pysähdy tai takerru erityisesti juuri Laukon menneisyyteen, mutta niiden historiallinen värinä tavoittaa dialogin esillepanoympäristönsä kanssa.
Palvelijoita ja pastoraalimaisemia
Kartanon yläkerrassa Erika Adamssonin alumiinilevyille toteuttamat maalaukset ovat kuvakaappauksia menneen ajan interiööreistä, myös palvelusväen ja kartanon keittiön elämästä. Alumiini on jäänyt monin paikoin teoksiin esiin, siihen osuvat valonvälähdykset vahvistavat muistojen ja nostalgian aspektia. Eri suunnista teoksiin osuva valo luo niihin myös vaihtelua eri vuorokaudenaikoina.
Adamsson tekee näkyväksi ja toisaalta myös nostalgisoi palvelusväen osuutta kartanon arjessa. Ilman palvelusväkeä ja alustalaisia ei kartano ole voinut elää. Nostalgian läpi emme näe, miten raskas ja rajoitettu palvelijan osa on lopulta ollut. Teosten alumiinipohjan kiillot kertovat, että nyt tavoitamme vain kiillotetun ja estetisoidun kuvan, todellisuus on voinut olla jotain muutakin.
Päärakennuksen alakerrassa hehkuvat Petri Ala-Maunuksen pikkutarkat pastoraalimaalaukset. Jo monissa nykytaiteen näyttelyissä nähtyjen, erittäin suurten ja lumoavien maalausten rinnalla nähdään nyt myös tehokkaita pienikokoisia, sarjallisia maalauksia.
Ala-Maunus on kertonut, että hänen työskentelynsä esikuvia ovat tarkkaan luonnontutkimiseen keskittynyt Düsseldorfin koulukunta (Saksa, 1820–1860-luvut) ja etenkin Hudson River -koulukunta, joka oli Yhdysvalloissa 1800-luvun alkupuolella muotoutunut romanttis-realistinen maisemamaalauksen suuntaus. Se toteutti uudisraivaajahenkeä, jossa ihminen ja luonto elivät sopusoinnussa.
Ala-Maunuksen maalaukset imaisevat katsojansa mukaan intensiiviseen tunnelmaan ja vangitsevat katseen epätodellisen paratiisimaisiin maisemiin, joissa ihminen ei ole millään tavalla läsnä. Näiden maalausten ääressä ihmettelen toistuvasti, miten nämä oikein on tehty. Idylli on saanut säröjä, uhkaavat ympäristökatastrofin elementit vaikuttavat niissä mukana.
Tuotannollaan Ala-Maunus myös murtaa yleisiä käsityksiä maisemamaalauksen perinteestä. Tietyiltä osiltaanhan se on juuri sovinnaisinta ns. toritaiteen ja turvallisen harrastamisen aluetta, lähes yhtä epäkiinnostavaa ja ylihyppäämiseen houkuttelevaa kuin miljöökuvaukset romaaneissa. Ala-Maunus on ottanut tehtäväkseen tutkia ja näyttää, miten maisemastakin saa äärimmäisen kiinnostavan, kunhan aihetta käsittelee riittävällä voimalla, tarkkuudella ja intensiteetillä.
Pyhä huone ja lihan ilot
Laukon kartanon kesänäyttelyn suurin yllättäjä ja ihastuttaja on Virpi Kanto. Keskiaikaiseen linnakellariin installoidut betoniveistokset ovat hengeltään keskiaikaisia pyhäinkuvia, joiden ympärillä leijailee tunnelmaa voimistava, miljööseen sopeutuva keskiaikainen kirkkomusiikki. Kokonaisuus on nimeltään Valon kosketus, ja se pääsee niin lähelle Pyhyyttä kuin taide vain voi. Hiljentykäämme, latautukaamme, maadoittukaamme. Veistosten materiaali, betoni, on lähtökohtaisesti profaani, mutta Virpi Kannon käsissä se on saavuttanut tason, jolla voimme unohtaa eron pyhän ja profaanin välillä.
Kannon puoliso Tapani Kokko on puolestaan toteuttanut Pakanakirkon ja sen sisältä löytyvät puuveistokset. Kokon huumori on väkevän lihallista, hän ilottelee karkean kirveelläveistetyllä tekniikallaan ja häpeilemättömällä seksuaalisuuden käsittelyllään. Sinä elävä, älä häpeä lihaasi ja nautintosi lähteitä! Liha voi olla heikko, mutta riemastuttava ja rakastettava se on myös! Kokon puunveistotekniikan esikuvia voidaan hakea esihistoriasta, kansantaiteesta ja toki myös keskiaikaisten kirkkojen pyhimyskuvien toteutustavasta.
Kartanon salaisuudet
Puutarhurin talossa nähtävät Anni Leppälän valokuvateokset peittävät enemmän kuin paljastavat. Ne ovat luonteeltaan kurkistuksia, varjoja, heilahduksia, siivuja raotettujen ovien ja verhojen takaa. Ne ovat salaperäisiä ja kertovat siitä, miten hyvin kartanon salaisuudet lopulta kätketään, miten valikoiden ne voivat koskaan näyttäytyä ”rahvaalle”, ja kuinka aavistus mahdollisista salaisuuksista voi olla myös alati mielikuvitusta kiihottavaa.
Teokset on kuvattu kevättalvella Laukon kartanon hiljaisella päärakennuksella ja puistossa. Leppälä tavoittaa teoksissaan ajattomuuden ja paikattomuuden tasoja, historian jatkuvaa liikettä. Kun valokuvataiteilija kuvaa enemmän varjoja kuin valoa, enemmän peitettyä kuin näkyvää, jään katsojana kuitenkin ajoittain tyhjän päälle. Leppälän teokset ovat unenomaisia, vähän vaikeasti avautuvia runoja.
Vesilahdelta kotoisin olevan taidemaalarin, Viljami Heinosen maalausten historiataso ei ole niin itsestään selvää kuin muiden esillä olevien taiteilijoiden. Heinosen maalaukset ovat voimakkaasti ekspressiivisiä; niissä on liikettä, muutosta, pyörrettä, vallitsevan todellisuuden kieltämistä tai hajottamista, uhkakuvia, dystooppisuutta, tasapainoilua näyttämisen ja peittämisen välillä. Kierteisyys, maalauksellinen energia ja taipumus peittää enemmän kuin luvata mitään tuo mieleeni etenkin Francis Baconin maalausten luonteen.
Osa Heinosen teosten aihevalinnoista kytkeytyy kartanomiljööseen varsin suoraviivaisesti, kuten Kreivitär (Countess, 2020) ja Laukon lukusalista löytyvä Kirjastonhoitaja (Librarian, 2019). Päärakennuksen yläkerrasta löytyvä maalaus Untitled (50 x 40 cm, 2020) ei ylety teknisesti ja tyylillisesti samalle tasolle kuin Heinosen muut teokset, mutta se onnistuu ilmaisemaan voimakasta tuskaa ja kärsimystä kytkeytyen teemaltaan 1900-luvun alun ja vuoden 1917 väkivaltaisiin tapahtumiin Laukossa.
Teksti Katri Kovasiipi
Laukon kartanon näyttelyt 16.8.2020 saakka joka päivä kello 12–18, Laukontie 32, Vesilahti. Erika Adamsson: Nostalgia, päärakennus. Petri Ala-Maunus: Post-Pastoral Lifestyles, päärakennus. Viljami Heinonen: Yhdestoista hetki, päärakennus ja lukusali. Anni Leppälä: photographs/valokuvia, puutarhurin talo. Virpi Kanto: Valon kosketus, linnakellari. Tapani Kokko: Pakanakirkko. Laukon kartanon historiaan voit tutustua täällä.
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Puolassa on nähtävillä uskomattoman hieno suomalaisen taidegrafiikan katselmus – Aurora Borealis Gdanskissa
KUVATAIDE | Yli neljänkymmenen suomalaistaitelijan työt ihastuttavat Gdanskin vanhassa kaupungissa joulumarkkinoiden lomassa jouluaatonaattoon asti.
Niagaran saliyleisölle aukeni hetkeksi yhteys puiden maailmaan
LUKIJOILLE | Nainen jolle puu puhui on Anne Välinoron uuden lyhytelokuvan nimi, ja tämä nainen valotti kokemustaan Kulttuuritoimituksen elokuvanäytöksen yleisölle Tampereen Niagarassa.