Vanhan tekniikan metsästäjät, retroteknologiaan erikoistuneet ikuiset lapset, Shaun ja Bohuš.

1

Kesän kitkemisvaihe on ohi. Jokainen tontilla näkemäni horsma, lupiini, voikukka, putkikasvi, pujo ja nokkonen on revitty juuriltaan tai vähintäänkin katkaistu, jäljelle jäivät sinisilmäiset lemmikit, akileijat, ruiskaunokit, vadelmat, puna-apilat ja valkoapilat. Ja tämä puutarha edustaa ”älä tee mitään” -koulukuntaa! Kivikkokimalaisten yhdyskunnalle on varattu kokonainen aari metsänpohjaa asuttavaksi, punakylkirastaiden jälkikasvulle puolen hehtaarin metsä. Nyt voi nojata taaksepäin ja unohtaa kasvien maasta raastamisen hetkeksi ja vain nauttia kesän helteistä.

2

Elektroninen lelu tarkoitti omassa lapsuudessani sitä, että rakentamani minimalistisen legotalon sisälle sai asennettua pattereilla toimivan pienen lampun. Itseäni kymmenen vuotta nuoremmat pääsivät jo mukaan aivan toisenlaiseen elektronisten lelujen, Donkey Kong -taskupelien ja Pong-videopelien maailmaan. Tv-sarjoja tehdään tuhansista erilaisista ”kadonneen aarteen metsästäjistä” milloin metsästetään täydellistä antiikkilöytöä, milloin vanhoja mainoskylttejä, mutta riemastuttavin tuttavuus viime ajoilta on Yle Teeman ohjelmistoonsa hankkima Vanhan tekniikan metsästäjät, jonka luotseina toimivat retroteknologiaan erikoistuneet ikuiset lapset, Shaun ja Bohuš.

Heidän kanssaan kierretään Kalifornian jättikirpputoreja ja poimitaan aarteita keräilijöiden loputtomilta varastohyllyiltä. Kun klassinen vanha flipperi tai jukeboksi tulee kohdalle, se viedään alan ammattilaiselle restauroitavaksi. Löytöjen arvonnoususta omassa nettikaupassa kyllä spekuloidaan, mutta myyntivoitto ei ole sarjassa pääasia. Miehet ovat käyneet läpi arkistoja ja liittävät ohjelmaansa hienoja vanhoja elektronisten laitteiden tv-mainoksia, joita ei koskaan ole nähty Suomessa asti. Shaunin ja Bohušin nostalgian hehkuttamilta kasvoilta voi nähdä, miten vuosikymmenet vilahtavat pikakelauksella aina uuden löydön äärellä. Miten kevyesti nuo lelut pystyvätkään herättämään lapsuuden tunteet uudelleen hetkeksi pintaan!

3

Klassisesta musiikista voisi koko ajan tietää enemmän. Ylen ykkönen ja näköradion puolella Teema ja Yle Areena hoitavat tätä tehtävää huomattavasti paremmin kuin muiden taiteenlajien, esimerkiksi kuvataiteen osalta. Asiat ja säveltäjät eivät siltikään, vuosien kuuntelun jälkeen, jäsenny mielessäni loogiseen järjestykseen. Välissä on isoja aukkoja.

En ole siis ainakaan vielä, jos koskaan, toimittaja Minna Lindgrenin luoma mielikuvitushahmo, elitistinen ja musiikintietämyksellään brassaileva naapurinrouva Saimaan rannalta. Joka tapauksessa tänä kesänä on oiva tilaisuus kuitenkin oppia lisää kuuntelemalla Maisteri Lindgrenin nokkelia ja asiantuntemuksellaan pökerryttäviä musiikkiesitelmiä. Teen sen kaiken snobismin uhalla, sillä nämä esitelmät vääjäämättä lisäävät sitä knoppitiedon ja hauskojen anekdoottien määrää, jolla voi sitten brassailla väliajoilla, kun taas kunnon konsertteja aletaan järjestää.

Kuunnelkaapa vaikka tenori Jussi Björlingistä kertova jakso Miksi Jussi juo tai jakso, jossa Tosca lähtee Kaliforniaan, tai vuoden takainen, jossa kysytään, mikä oopperassa naurattaa. Tänä kesänä on luvassa vielä neljä uutta jaksoa, joista odotan jo ensi perjantaina julkaistavaa kertomusta Erich Korngoldista, joka Lindgrenin mukaan olisi voinut olla suuri säveltäjänimi, ”jos harhaisessa vaakakupissa nimeltä taidemusiikin laatu Schönberg olisi arvioitu epämielenkiintoiseksi ja Erich Korngold ehdottomasti häntä mielenkiintoisemmaksi. Siihenhän ei oikeastaan olisi tarvittu kuin kaksi korvaa ja niiden väliin järki, mutta mitään sellaista ei ollut 1920- ja 1930-luvun Euroopassa.”

Lindgrenin esitelmissä hienointa onkin juuri oivaltaviin näytteisiin ja musiikin kuunteluun luottava historiankirjoituksen haastaminen.

4

Mutta näinhän se on, että klassisen musiikin ystävä on aina vääränlainen. Tuntuu, että pitää olla vähintään tohtorin opinnot takana, ennen kuin uskaltaa avata suunsa musiikista puhuakseen. Oopperasta ei voi puhua, ellei ole osallistunut vähintään kymmenelle eri festivaalille, kokenut Savonlinnat ja Bayreuthit. On osattava ulkoa Wagnerit, Verdit, Puccinit, Bellinit ja Saariahot kaupan päälle. Silti maailmassa on ihmisiä, jotka uskaltavat kertoa omista tuntemuksistaan ja löydöistään vielä ennen täydellisen Graalin maljan saavuttamista, ja hyvä niin.

Oopperamaailman parissa koettu innostus kuuluu Antti Holman puheessa, kun hän on päättänyt ottaa vaihteeksi oopperakavaljeerin tehtävän ja johdattaa podcastissaan kuulijoita tämän taiteenlajin pariin. Hän yrittää murtaa mielikuvaa oopperasta elitistisenä harrastuksena, jonka esityksiin on pakko aina pukeutua ja täyttää aivonsa knoppitiedolla, jotta osaisi keskustella sivistyneesti väliajalla. Holma yrittää vakuuttaa, että on ihan ookoo mennä oopperaan hetken mielijohteesta, farkuissa ja t-paidassa, ilman ennakkotietoa teoksesta. On ihan hyväksyttävää vetää toisen näytöksen lopussa pienet nokkaunet. Näinhän se on, kulttuuria voi kuluttaa hyvin monella tavalla, ja klassisen konsertin ja oopperaesityksen traditioita on aina hyvä välillä ravistella.

Metropolitan-oopperan harpunsoittajan miehenä Holma kertoo samalla omasta retkestään oopperan maailmaan. Hänen ei tarvitse yrittää päteä lämpiössä, koska hän voi käydä oopperan väliajalla kuuntelemassa orkesterin muusikoiden kevyttä juoruilua kapellimestareista ja solisteista. Toki hän on vielä untuvikko, keskellä innostavaa oppimisprosessia, jossa kuunnellaan teoksia, eläydytään ja vaikututaan, opitaan vertailemaan eri versioita, kuulemaan laulun nyansseja ja koko valtavan produktion loputtomia osatekijöitä, good for him. Holma osaa valistaa ja ihmetellä ja jakaa muille iloa näistä oopperaentusiastin löydöistään.

Ja ei, tämä ei ole Auta Antti eikä Radio Sodoma, joten monet kyllä myös pettyvät tähän suhteellisen Asialliseen Anttiin.

5

Kaupungeissa alkaa pikku hiljaa tapahtua, kun tautitilanne näyttää oikeasti hellittävän ja ihmiset lähtevät liikkeelle. Jos nyt kuitenkin vielä vierastaa astumista sisätiloihin, joissa on muitakin kuin oman ruokakunnan jäseniä, kannattaa ottaa ohjelmaansa Tampereen kaupungin ulkotiloissa tapahtuvat opastukset. Tarkoitan erilaisia kävelyjä ja infotuokioita, jotka järjestetään elävän kaupungin keskellä. Sillä Tamperehan on suuri ulkomuseo, jos sitä humanistin silmin katsotaan.

Amurin 1800-luvulla syntynyt puutaloalue sijaitsi Tampereella suurin piirtein Hämeenpuiston, Pirkankadun, Sepänkadun ja Pohjanmaan radan rajaamalla alueella. Se todettiin 1960-luvun lopulla niin huonokuntoiseksi, että rakennukset piti nopsaan purkaa lähes viimeistä taloa myöten ja tilalle piti pykätä betoniasumisen paratiisi. Muutama talo ehdittiin Amurin täystuhon alta pelastaa – silloinen museotoimenjohtaja Martti Helin teki samalla uransa ehkä tärkeimmän pelastuksen. Amurin työläismuseokortteli löytyy Tampereen taidemuseon takaa. Nyt kesällä tämä museo on avoinna ja tasatunnein kymmenestä neljään valistunut museo-opas johdattaa jo lähes unohtuneen asumistavan historiaan.

Milavidan portailta eli Näsikallion huipulla sijaitsevan linnamaisen rakennuksen pihasta voi lähteä mukaan Näsilinna 1918 -kävelykierrokselle, jossa opas kertoo sisällissodan vaiheista Tampereella. Jos on tiistai tai keskiviikko, saattaa ehtiä vielä kolmeksi Finlaysonin sisäpihalla Väinö Linnan aukiolla starttaavaan Pumpuliplikkain perhekierrokseen, jonka tuottajana on Työväenmuseo Werstas. Torstaisin samaan aikaan starttaa puolentoista tunnin opastettu kierros, jonka aikana kerrotaan Finlaysonin alueen synnystä, tehdastoiminnasta ja tilojen uusiokäytöstä. Ja jos mennyt maailma jää päälle, mikään ei ole turistille tai vaikka uudelle tamperelaiselle opiskelijalle suositeltavampaa kuin osallistuminen opastetulle hautausmaakierrokselle Kalevankankaalla.

Tiina Nyrhinen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua