Levykatsaus: Rolling Blackouts Coastal Fever, Paul Weller, Norah Jones, Brigid Dawson And The Mothers Network

Paul Weller löi läpi 1970-luvun lopulla The Jam -yhtyeen keulakuvana.

Napakkaa kitarapoppia

Aina ei tarvitse keksiä uutta. Toisinaan piisaa, että tyytyy hoitamaan hommansa mahdollisimman hyvin. Silloin musiikillisen perustason pitää tietysti olla poikkeuksellisen korkealla.

Australialaisen Rolling Blackouts Coastal Fever -viisikon vahvuudet tulivat esiin jo Hope Downs -albumilla (2008) ja sitä edeltäneillä lyhyemmillä julkaisuilla. Bändin kitarapop on napakkaa, melodista, älykästä ja itsevarmaa. Sen riveissä on kolme taitavaa lauluntekijää.

Myös yhtyeen vertailukohdat olivat alusta asti ilmeisiä. RBCF:stä hohkaa The Go-Betweensin ja varhaisen R.E.M.:n kaltaisten 1980-luvun popmestarien eetos.

Konstailemattomalla Sideways To New Italy -albumilla (Sub Pop, 5.6.2020) on kymmenen hyvää tai erinomaista biisiä, joissa huomio kiinnittyy useammin kitaroihin kuin vaikka kertosäkeisiin. On hyvä lähtökohta, kun kaksi virtuoosia yrittää pitää itsensä kurissa, mutta silti lyödä toisensa laudalta. Beautiful Steven -kappaleen kitarapisaroinnissa kuulen jopa häivähdyksen ihanasta Television-yhtyeestä.

Pidän paljon RBCF:n varovaisesta kiihkosta, joka välittyy erityisen hienosti Cars In Space– ja The Second Of The First -biiseissä. The Cool Change -päätösraidalla yhtye kastaa varpaansa psykedeliaan. Sekin tuntuu luontevalta.

Rocksetä avoimena

Paul Wellerin pitkä ja mutkikas ura on saapunut pisteeseen, jossa hän on taas hylännyt rockin. Monet ovat kuulleet On Sunset -levyllä (Solid Bond, 3.7.2020) The Style Councilin kaikuja. Vanha bändikaveri Mick Talbotkin pistää muutamaan otteeseen iloisesti Hammondilla.

True Meanings -levyllä (2018) esiintyi mietiskelevä, folkhenkinen lauluntekijä. Nyt musiikki on rytmikkäämpää ja avoimempaa. Tunnelma paalutetaan pitkällä ja avantgardistisella diskoballadilla Mirrorball, jossa on käytetty kaikki mieleen juolahtaneet temput ja vähän päälle. Siinä on jopa musique concrète -osuus, joka saa 22-Pistepirkon Birdyn linnunlaulukatkelman kuulostamaan itsestään selvältä.

Välillä Paul Weller meinasi juuttua laiskanpulskean setärockin pauloihin, mutta viimeisen 15 vuoden aikana hän on tehnyt hämmästyttävän nipun hämmästyttävän hienoja ja erilaisia levyjä – terävää kitararockia, huuruista jazzia, psykedeliaa, jumitusta, elektronisia kokeiluja ja niin edelleen. Myös On Sunsetiltä välittyy avoin ja innostunut mieli.

Weller on myös mestari sotkemaan vaikutteitaan. On Sunsetin lauluissakin on tuttuja, mutta vaikeasti paikantuvia elementtejä. Olisiko tämä letkeä funkrytmi Commodoresia ja nuo laulustemmat joltain hämärältä The Beach Boys -levytykseltä?

Albumi päättyy hienoon Rockets-lauluun, jonka alussa akustinen kitara, basso ja rummut soivat yhtyeen kuin David Bowien Hunky Dory -levyllä. Paul Wellerin lauluääni toki on kuluneempi ja miehekkäämpi.

Se jokin puuttuu

Laulaja-pianisti Norah Jonesista piti tulla globaali supertähti, mutta kaikki ei sujunut suunnitelmien mukaan. Hänen ensimmäistä albumiaan (Come Away With Me, 2002) myytiin yli 25 miljoonaa kappaletta. Kuutta seuraavaa on kaupattu yhteensä suunnilleen saman verran.

Periaatteessa kaikki on ollut koko ajan kohdallaan. Norah Jones on intialaisen muusikkolegenda Ravi Shankarin kaunis tytär. Hän osaa laulaa. Halukkaista yhteistyökumppaneistakaan ei ole pulaa.

Jos jostain kiikastaa, niin persoonallisuudesta. Usein Norah Jonesin musiikissa mikään ei ole noussut yleisten standardien yläpuolelle. Ei edes hänen äänensä. Tuskin erottaisin Norah Jonesia muista saman tyylisistä tulkitsijoista, jos minut pakotettaisiin sokkotestiin.

Pick Me Up Off The Floor -albumilla (Capitol, 12.6.2020) on pieni bluesvire, vähän jazzia, hyppysellinen soulia ja liikaa keskitien poppia. Huomion herättävä ja kiinnostuksen säilyttävä sisältö – mitä hyvänsä se onkin – puuttuu. Perinnetietoinen voi olla muullakin tavalla kuin toistamalla jo tehtyä.

Levyn laulut ovat peräisin monesta lähteestä, ylijäämiä eri ihmisten kanssa tehdyistä sessioista. Ilman muutamien sanoitusten ilahduttavan yhteiskunnallista viestiä tuskin vaivaisin päätäni niillä yhtään enempää.

Nuhruista autenttisuutta

Toisinaan musiikkilehdistä on yhä iloa. Englantilainen Uncut-lehti nosti Brigid Dawson And The Mothers Networkin albumin kuukauden levykseen. Arvostelussa tiputeltiin sen verran kiinnostavia nimiä, että pakkohan artistiin oli tutustua.

Brigid Dawson muutti Kaliforniaan, koska koki Lontoon ”liian kovana kaupunkina”. Hän oletti, että musiikin tekeminen San Franciscossa olisi helpompaa.

Amerikassa Brigid Dawsonista tuli Thee Oh Sees -garagerockbändin taustalaulaja ja tamburiinin soittaja. Yhtyeen pomo John Dwyer on auttanut ja kannustanut Dawsonia Ballet Of Apes -albumin (Castle Face, 22.5.2020) tekemisessä, mutta onneksi levyn ääni on Dawsonin ikioma.

Brigid Dawsonin lauluääni ja hänen musiikkinsa hehkuvat poikkeuksellista välittömyyttä. Miten suodattamattomalta kaikki tuntuukaan! Vähän kuin Nina Simone seikkailisi 1960-luvun huuruissa Arthur Leen kanssa. Kuluvalla vuosituhannella jotain samanlaista ovat tavoittaneet Beth Gibbons (Portisheadin laulaja) sekä Rustin Man (Paul Webb, entinen Talk Talk -basisti) upealla Out Of Season -yhteislevyllään.

Brigid Dawsonin suosikkeihin lukeutuvat esimerkiksi Alice Coltranen, Pharoah Sandersin ja Archie Sheppin kaltaiset jazzia hapottaneet ja hengellistäneet erikoishahmot. Se kertoo paljon Ballet Of Apes -levyn tunnelmasta. Nuhruinen ja lepattava äänikuva korostaa kohtaamisen autenttisuutta. Vapaimpaan liitoon Brigidin porukka pääsee Trixxx-päätösraidalla.

Tero Alanko

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua