Kuva: Ville Pirinen
SARJAKUVA | Hauho kuvaa surullisen huvittavasti monelle suomalaislapselle tuttua kokemusta. Viikonloppu perheen ja sukulaisten kanssa kesämökillä tarjoilee tasavahvasti läheisyyttä ja ulkopuolisuutta. Paineisen tylsyyden kuvauksesta syntyy viihdyttävä lukukokemus.
Ville Pirinen, teksti
Kuvat Suvi Ermilän sarjakuvasta Hauho (Suuri Kurpitsa, 2017)
Artikkelisarja syntyy yhteistyössä Taiteen edistämiskeskuksen kanssa.
Suvi Ermilä (s. 1985) on julkaissut tähän mennessä kaksi sarjakuvakirjaa ja kunnostautunut myös kuvataiteilijana. Kesäiseen viikonloppuun ja suomalaiseen mökkimaisemaan sijoittuva Hauho (Suuri Kurpitsa, 2017) on hänen esikoisteoksensa.
Sinänsä ajaton tarina sijoittuu muutamien viittausten perusteella 1990-luvun puoliväliin. Voitettu lätkäkulta voimauttaa, mutta lama ja työttömyys painavat yhä kansakunnan hartioita lysyyn. Mökille kokoonnutaan nauttimaan rauhasta monisukupolvisella porukalla. Kahvia, tupakkia ja kaljaa kuluu. Tikanheittoa, sanapeliä, tietovisaa, kala- ja soutuhommia sekä radion kuuntelua harrastellaan.
Lievä tai keskivaikea sosiaalinen hankaluus vallitsee. Aika valuu hitaasti. Kommunikaatio töksähtelee. Elämä on mukavaa mutta ankeaa, vaikeaa mutta kaunista.
Tapahtumapaikkana toimii sommarstuga.
Tarinan keskushahmo on hiljainen tyttölapsi Meri. Hänen oppimisvaikeuksiaan ja Kela-korvauslääkitystään sivutaan vanhempien ja sukulaisten puheissa. Meri kyllä vetäytyy omiin oloihinsa, mutta vaikuttaa keltä tahansa tavalliselta lapselta aikuisporukassa. Kissanpennut ja hevoset kiinnostavat varttuneemman väen toimeentulohorinoita ja kehnosti peiteltyjä kaunaisuuksia enemmän.
Mökillä hengailua rytmittää läheisen pikkusaaren kiikarointi. Tulevat ravihevoset uitetaan saareen kapean salmen yli kesäksi sosiaalistumaan ja laiduntamaan. Heppojen yytsäily on sinänsä sivuroolissa, mutta tarjoaa tarinalle toiminnallista rakennetta, ja paikallislehden uutisoiman hevosonnettomuuden myötä myös perheen ulkopuolista dramatiikkaa.
Mikään Hauhon maailmassa ei kuitenkaan paisu melodramaattiseksi. Ennemmin kaikkea leimaa oikealta elämältä maistuva understatement. Rankimmillaan veljespainiksi äityvät ihmissuhteet eivät ole mitään kitkerää perhehelvettiä, vaan laimeasti keskipaahtoista ”ei minua varten tarvi keittää” -kahvilitkua. Ihmisten sosiaalistumisprosessi on väkevä kokemus ilman liioittelevia eleitä.
Hiljainen keskushenkilö.
Harmain sävyissä lilluva mökkimaisema, herkän karulla viivalla piirretyt suomalaiset perunanaamat (HUOM! Ei huumorisarjakuvallisia pottuneniä, vaan suomensukuisia ihmisiä joiden kasvot muistuttavat erehdyttävästi perusruoka-ainettamme perunaa) ja ilman ruutuvälejä toteutettu perusboksikerronta luovat tunnelman, joka tuo automaattisesti mieleen sateisen ja tylsän päivän skutsiolosuhteissa.
Tarinassa kesäsää on kohdillaan eikä tylsää tyhjäkäyntiä esiinny, mutta vaikutelma rakentuu hienosti. Hauhossa on jotain samaa kuin katselisi pitkäpiimäistä vhs-tallennetta vähän liian kaukaista sukua olevien random-Pirkon ja -Pertsan mökkireissulta tai kuuntelisi unettavan setämiehen reportaasia hirvimetsäreissun vähiten kiinnostavista käänteistä. Sellaista se elämä on, lievästi puisevaa hähhäilyä.
Ermilällä on taito luoda yhtäältä tylsä fiilis, ja toisaalta jatkuvasti hymähdyttää ja koskettaa lukijaa aitoudellaan huvittavilla repliikeillä ja hiljaisesti hauskalla ilme- ja kehonkielen kuvauksella. Taito tehdä hienovaraista, hidastettua tilannekomediaa ilman tarvetta erilliseen vitsailuun.
Olisi hauska tietää kuinka jutun hahmottaa joku, jolla ei ole kokemuksia suomalaisesta kesämökkikulttuurista, mutta ainakin joskus mökkiolosuhteissa seurapeleihin osallistuneet kokenevat instant-samastumisen tuntemuksia. Lievä ahdistavuus ja viihdyttävyys viihtyvät samassa paketissa.
Tylsää menoa suomalaisten keskuudessa!
Jonkinlainen avain Hauhon maailmaan onkin tarinan alkupuolelta löytyvä kohtaus, jossa siirrytään kiusallisesta työ- ja työttömyystilannekeskustelusta Scrabble-sanapelin pariin. Hankaluudet alkavat pelilaudalle rakennetusta sanasta ”andikansa”, joka ei tietenkään ole varsinainen sana. Alkuaineet ja muut lyhenteet aiheuttavat myös närää, vaikka aiemmilla pelikerroilla on hyväksytty ainakin AB OY ja OB. Yhteiset säännöt venyvät ja paukkuvat tarpeen mukaan. Sääntökinastelun kuvauksesta feidataan laiturille kalastushommiin, ja siitä pikkuhiljaa epäonnistuvan Trivial Pursuit -pelin ääreen. Mökillä kierrellään hiljakseen pieniä ympyröitä ja homma pykii lievästi.
Tästä eteenpäin juttu kerää lisää syvyyttä kohtaus kohtaukselta menettämättä arkista kaurapuuromaisuuttaan. Lopputulos on lämmittävä pieni tarina, joka tuntuu osiaan suuremmalta. Omalla kohdallani tämä salaviisaasti puhutteleva noin 60-sivuinen pläjäys tuntuu kertovan jokaisella lukukerralla aina vain suuremmista asioista. Inhimillinen on kaunista. Vaisusti kaunista. Inhimillinen vaisuus on kaunista.
Lopussa eripuraiseksi paljastunut porukka kahvittelee taas yhdessä ääneti kaikinpuolisen tavallisuuden vallitessa, mitä nyt metsästä löytyneelle hevoselle syötetään porkkanaa. Mökkiluupin pienet ympyrät voivat jatkaa pyörimistään.
Andikansa ei ole sana.
Hauho on helppoa nähdä kaurismäkeläisen tv-elokuvan storyboardina tai verkkaisena teatterisovituksena. Ermilän kuvissa ja kuvakerronnassa on kuitenkin jotain joka lisää arkiseen ähinään maagisempaa hehkua. Varpaan uittaminen löylykiulussa saa erilaista painoarvoa herkästi piirretyssä pysäytyskuvassa. Ensivilkaisulla apeatkin yksityiskohdat kestävät katselua ja tarjoavat maltilliselle lukijalle tarttumapintaa.
Etenkin päähenkilön ilmeikkyys on ällistyttävä kerronnan väline juuri sen takia, että kyse on lähes ilmeettömästä hahmosta. Kyse ei ole mistään hiljaisen lapsen karikatyyristä tai infograafisesta pelkistämisestä, vaan piirroksissa elää oikea ja kumma lapsi. Hienovaraista hommaa ja herkkää ilmaisua!
Samanlaista samaistumisnautintoa sinänsä simppeleihin kuviin tarjoaa tuoreista julkaisuista ainakin Aino Louhen sarjakuvakirja Mielikuvitustyttö. Siinäkin nuoren keskushahmon mielenliikkeet tiivistyvät muutamiin, psykologisesti tarkkoihin viivoihin.
Ilmeikästä ilmeettömyyttä.
Pehmeäkantinen ja sisältöön sopivan harmahtavalla kansikuvalla varustettu kirja ei elvistele painoteknisillä ihmeellisyyksillä. Hyvä niin, rehellinen perusmeininki luo oikeat puitteet pienen ihmisen kokoiselle mökkisaagalle. Kevytrakenteinen läystäke istuu käteen ja syliin kivasti, kuviin on helppo sukellella sisään.
Lukukokemuksen päätteeksi kaipaa sekä kauniita järvimaisemia että semisti kiusallisia sukulaiskohtaamisia. Pystyy miltei muistamaan miltä tuntui kun lapsena tavallisinkin asia saattoi näyttäytyä yhtä aikaa kauniina, käsittämättömänä, kamalana ja innostavana. Erityisesti kesälaitumilla.
Lisää tylsää mutta hyvää menoa suomalaisten keskuudessa. Kyrsä käristyy, pullo sihahtaa auki!
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Sattumia sarjakuvahyllystä #65: Noah Van Sciver – As a Cartoonist
SARJAKUVA | Amerikkalaisen indie-sarjakuvan nuori veteraani sekoittelee itseironista omaelämäkertaa huikentelevaiseen historialliseen fiktioon.
Sattumia sarjakuvahyllystä #64: Jack T. Chick – Tehtävä
SARJAKUVA | Kiehtovan kummallinen vanhoillis-uskonnollinen sarjakuva tarjoaa kankeaa kerrontaa ja käppäistä piirrosjälkeä. Huumori- ja kauhusarjakuvan keinoja lainaava lohduton novelli herättää ristiriitaisia ajatuksia.
