Levyarvio: Minä halusin olla niin kuin Beethoven -albumi on vapaan assosiaation sähköinen riemuvoitto, joka hyötyisi hieman runsaammasta dynamiikasta, Arttu Rantakärkkä kirjoittaa.
Kun Ismo Alangon tuoreen Minä halusin olla niin kuin Beethoven -albumin avausraita Suomarssi käynnistyy, elektroninen ja takova äänimaisema tuo hetkeksi mieleen Godfleshin ja Killing Joken kaltaiset teollisten rytmien pioneerit. Vaikutelma karisee seuraavilla kappaleilla, mutta saa silti kuuntelemaan uutuutta herkällä korvalla: mitä musiikillisia korpimaita suomalaisen rockin kameleontti tällä kertaa luotaa?
Minä halusin olla niin kuin Beethoven on todellinen soololevy – Alanko soittaa rumpuja lukuun ottamatta kaikkia albumilla kuultavia soittimia. Rumpupallille on istutettu Mikko Siren ja syntetisaattorivastuuta Alangon kanssa jakaa Artturi Taira.
Muutaman rauhallisemman Alanko-äänitteen jälkeen tuntuu virkistävältä, että rokkaava äänimaisema rakentuu sähkökitaroista, pulputtavista ja särähtelevistä syntetisaattoreista sekä jämeristä rumpukompeista. Toisaalta äänikuva on monin paikoin tungettu niin täyteen edellämainittuja, että dynamiikka loistaa poissaolollaan. Tässä kohtaa apuun rientää albumin lyhyehkö 34 minuutin kesto, jonka aikana korvat eivät ennätä puutua.
Sävellyksellisesti levyn kymmenen kappaletta liikkuvat Alangon 1990-luvun tuotannon ja L’Amourhan aikaisen Sielun Veljien maisemissa, joskin jokseenkin retromodernilla tavalla 2020-luvulle päivitettynä. Alangon melodiantaju on ajaton ja kantaa albumin muutoin yhdentekevämpiäkin kappaleita.
Sanoituksiltaan levy tuntuu henkilökohtaiselta, samaan aikaan nostalgiselta ja ajankohtaiselta. Minä- tai mä-kertoja ruotii historiaansa, ajan henkeä ja vihasuhdettaan Kalevalaan puhutellen välillä sinua tai sua. Kertoja tuntuu laulusta riippuen olevan todella erilaisissa elämänvaiheissa ja punaista lankaa on paikoin hankala löytää, jos sitä on edes tarkoitettu löydettäväksi. Teemat limittyvät ja lomittuvat aina rimmaten, eikä Alanko kaihda ilahduttavan höperöitäkään sanaleikkejä.
* *
Tasavahvalta levyltä on vaikea nostaa yksittäisiä huippuhetkiä. Pahin eli paras korvamato on kuitenkin Talking Headsista muistuttavan basson ja kitaran kulmikkaan vuoropuhelun ympärille rakentuva Transsioletettu tanssi.
Vihaan Kalevalaa pitää sisällään hyvää raivoa, mutta tuntuu kuitenkin jotenkin enemmän punk-pastissilta kuin aidolta asialta. Sanoitukseltaan mahdollisesti apokalyptinen ja funkahtavan kosminen Helsinki hengittää on albumille hieno lopetus.
Käteen jää lopulta tämä: Alangolla kuulostaa ennen kaikkea olleen levynteon aikana hauskaa. Terve itsekritiikin puute kuuluu niin sanoitusten vapaassa assosiaatiossa kuin sävellysten vapautuneisuudessakin.
Arttu Rantakärkkä
Ismo Alanko: Minä halusin olla Beethoven
- Fullsteam, 2019.
- Tuottajat: Riku Mattila, Artturi Taira
- Kuuntele albumi tästä.
- Keikalla mm. 8.6. Helsinki, Sideways, 27.6. Seinäjoki, Provinssi, 28.6. Himos, Iskelmäfestivaali, 5.7. Hämeenlinna, Wanaja, 19.7. Tammerfest, Tampere, 25.7. Valkeakoski, Työväen Musiikkitapahtuma
