Rohypnolia ja vanhoja pitsejä – The Crying Game -ohjaajan ensi-iltaelokuva on pahankurista pastissia

Neil Jordan iski kultasuoneen vuonna 1992 mestariteoksellaan The Crying Game. Sittemmin käsikirjoittaja-ohjaajan työtahti on ollut harvaa, ja vaikka filmografiaan on ilmestynyt päteviä teoksia myöhemminkin, ei samanlaista huomiota tai samanlaista laatua ole nähty enää toiste. Hänen uusin elokuvansa Greta on mielenkiintoinen tapa huutaa sitä huomiota ja tavoitella sitä laatua.

Greta on elokuva, jonka katsottuaan on kaikkein vaikeinta päättää, oliko elokuva lopulta hyvä vai huono. Se on suurileinen b-luokan vainoamistarina, johon on valittu pääosiin kaksi nykyhetken valovoimaisimmista näyttelijöistä.

Suspirian ja Carrien uusintaversioissa yleisöt hurmannut Chloë Grace Moretz on pahaa-aavistamaton päähenkilö, ja Isabelle Huppert – muiden muassa Michael Haneken luottotähtenä tunnettu luonnenäyttelijä – esittää hänen ongelmakseen koituvaa, mystisellä aksentilla lepertelevää rouvaa. Pienen mutta merkittävän sivuroolin tekee myös Jordanin luottonäyttelijä Stephen Rea.

Juoniaihio itsessään on yksi kauhugenren suosituimpia. Pakkomielteinen sosiopaatti seuraa päähenkilöä tai kaappaa tämän – tai kuten Gretan tapauksessa, vähän molempia. Päällisin puolin kehystarina muistuttaa eniten Clint Eastwoodin Play Misty for Metä tai Stephen Kingin loistavaa Piina-romaania ja Rob Reinerin siitä tekemää ala-arvoista filmatisointia.

Kaiken kaikkiaan kuitenkin esikuva, jota Greta eniten mukailee ja kunnioittavasti parodioi, on koko lajityypille pohjan valanut alkuteos, Alfred Hitchcockin Psyko. Jordan on lainannut Hitchcockilta teemojen ja tunnelmien lisäksi konkreettisempiakin yksityiskohtia, kuten kokonaisia hahmoja. Jordan ei silti tyydy tekemään pelkkää pastissia, vaikka viittaukset aiempaan elokuvataiteeseen ovatkin Gretassa oleellinen voimanlähde.

Jordan hoitaa viittaamisen vinoillen ja katsojaa hämäten. Hänen tapansa kanavoida työssään Lars von Trieriä tekee kulutustavaraa muistuttavasta juoniaihiosta helposti ja viihdyttävästi katsottavan. Tanskalaiskollegan tavoin Jordankin nimittäin yrittää kaikkensa, jotta yleisössä edes joku vähän suuttuisi. Hienovaraisen alun jälkeen kiukaaseen heitetään löylyä minkä ehditään. Groteskiudet yritetään tuoda niin vahvaan lähikuvaan kuin vain ikinä mahdollista.

Gretan olisi ehkä ollut helpompi käynnistää kohuja ja kiihottaa katsojien inhoa, jos se olisi tullut ensi-iltaan jo kymmenen vuotta sitten. Nyt se jättää päällimmäisenä olona hämmennyksen. Silti hämmennys on palkitsevaa, koska pohjimmiltaan Jordan vain pilailee katsojan kustannuksella. Se tuntuu hyvältä.

Valtteri Mörttinen