Levyarvostelu: Marjo Leinonen ja Viranomaiset rullaa tuoreella Vanha schäferi -albumillaan rätväkkää ja juurevaa rockia kokemuksen tuomalla varmuudella.
Marjo Leinonen ja Viranomaiset: Vanha schäferi (Playground Music, 21.2.2020).
Kun yhtye pitää 14 vuotta taukoa levytyksestä, saatetaan joskus viitata kiinalaiseen demokratiaan. Marjo Leinonen & Viranomaiset -ryhmän edellisestä julkaisusta, Uusi päivä -albumista, on tosiaan jo 14 vuotta. Väliajalla muusikot ovat touhunneet omia töitään ja antaneet nyt käsillä olevan Vanha schäferi -pitkäsoittolevyn kappaleiden kypsyä.
Marjo Leinonen on uransa aikana totuttu yhdistämään juurevaan rokkiin. Sitä on myös Viranomaisten ulosanti: varsin suorasukaista ja rullaavaa juurirokkia. Marjo Leinosesta – ja miksipä ei koko yhtyeestä – on kiusaus kirjoittaa ”pysyy ja paranoo” -tyyppisiä latteuksia. Tällä kertaa ne nyt vain pitävät melko monellakin tasolla paikkansa.
Vanha schäferi tarjoaa 31 minuuttia ja yhdeksän kappaletta varmalla svengillä ja rouhein kitaroin. Levy lähtee rullaamaan hienon Paha pysy pois -kappaleen myötä urkujen aateloimana tiukkana perusrokkina. Perusasioiden äärellä totisesti ollaan.
”Mistä kunnon ryyppy / ettei kohta suuta jo kuivaa”, kyselee Leinonen tällä suoratoistopalveluun ennen levyn julkaisua tarjolle laitetulla levyn selkeällä hittiraidalla.
”On aina uusi taistelu, että kaikki hyvin ois / uusi taistelu, että paha pysyis pois.” Näitä perusasioita on saatettu miettimisen lisäksi myös kokea, tai ainakin kuulijalle onnistutaan sellainen vaikutelma välittämään.
Kenen syliin sä kaadut hidastaa edelliskappaleen reippaasta rullaamisesta Mitja Tuuralan bassointrolla käynnistyvään tasaiseen askellusvauhtiin. ”Mullon lepakon kuulo ja sirkkelin ääni”, riimittelee teksti. Miikka Paatelaisen kitarointi sen sijaan ei tuo mieleen verstaan tai sahan työkalua, vaan jonkin Tuomari Nurmion kappaleen. Kosketinsoittimet nousevat esille sooloilua myöten. Instrumentti on muutenkin levyllä aika vahvasti edustettuna, ja miksipä ei olisi, sikäli sävykkääseen tapaan Sami Nieminen sitä hiplailee.
Koira esiintyy levyn nimen ja nimikappaleen lisäksi myös Koiranvirka-biisissä. Kappale ei sinänsä ole mitenkään omaperäinen. Muusikoiden keskinäinen vuoropuhelu kuitenkin toimii tässäkin hienosti. Kitara ja urut sooloilevat basson tukiessa soitantoa näkemyksellä.
Jatkuva rähinä on vuorostaan hieman menevämpi kappale. A-osassa mennään hauskasti hieman nopeutettua Iggy Popin Lust for Life -poljentoa. Kitarasooloineen kappale lähestyy jo hard rockia. Tämäkään ralli ei kuitenkaan varsinaisesti omaperäisyydellään vakuuta.
Lintu iloinen rauhoittaa poljennon illaksi kääntyvän sunnuntaisen kevätpäivän slovariin, joka vihdoin erottuu levyn perus-juurirokkisävyistä. Kappale on kokonaisuuden kannalta erittäin tarpeellinen, vaikka se ei irrallisena välttämättä aivan musiikinhistoriaa mullistava teos olisikaan. Kuuntelija saa kiinni tunteesta ja voi nähdä kevätpäivän valon sielunsa silmin.
Kertosäe hymyilyttää: ”Pois heitetty aika hetken harhailee / ennen kuin häipyy omille teilleen / sitä ikkunastani katselen / ja vaikken haluaisi uudelleen / elää sitä noin vaan pois päästäis en”.
B-puolen käynnistävä Hengitä-kappale svengaa jälleen hienosti. Peruskuvioon alkaa kuitenkin kaivata hieman vaihtelua, vaikka urkusoolo kappaletta mukavasti värittääkin, ja biisi lopussa reippaaseen laukkaan yltyykin. Ehkä eniten loistamaan instrumentti pääsee Kommodori-instrumentaalissa, joka on kosketinsoittaja Sami Niemisen säveltämä.
Levyssä ei ole mitään varsinaista vikaa. Bändi soittaa ja soi tiukan tasapainoisesti. Jokainen muusikko hoitelee tonttinsa varmuudella ja näkemyksellä; myös rumpali Sami Vettenranta, joka on vielä jäänyt tässä arvostelussa erikseen mainitsematta.
Vaikka yhtye gruuvaa kokonaisuutena hienosti, tekee levystä lopulta ainutlaatuisen lähinnä Marjo Leinosen lauluääni, yksi Suomen tunnistettavimmista. Se toki toimii kuten aina. Parhaimmillaan myös sanoitukset ovat varsin oivaltavia.
Tällä kertaa sanoitusliite olisikin ollut tarpeellinen. Ei siksi, ettei teksteistä saisi laulettuina selvää, vaan nimenomaan siitä syystä, että ne ovat riittävän hyviä tullakseen painetuksi kansiin ja luetuksi sellaisenaankin. Sanat ovat enimmäkseen Leinosen. Kenen syliin sä kaadut on Teijo Elorannan kynästä ja Kokemäenjoki Niko Ahvosen.
Neljätoista vuotta on tehnyt selkeästi hyvää materiaalin kypsyttelylle. Musiikki toimii kuitenkin varsin kapealla perinnealueella. Olisiko bändin luonteen pilannut vaikutteiden hakeminen myös jostain kauempaa, kenties hieman yllättävämmistäkin paikoista?
Leinosen vanha yhtye Balls viivähti joskus hieman kokeellisemmillakin kulmilla, joskin on totuuden nimissä sanottava, että ryhmä oli silti parhaimmillaan perinteisessä juurevassa rokissa. Latteuksiin palatakseni, liekö suutarin kuitenkin syytä pysytellä lestissään. Joka tapauksessa, kyllä Viranomaisten seuraavan levyn soisi ilmestyvän jo hieman tämänkertaista lyhyemmän odottelun jälkeen.
Eros Gomorralainen
