Poika, ensi-ilta Helsingin Kom-teatterissa 13.2.2020.

Kom-teatterin tulkinta Florian Zellerin Poika-näytelmästä on kannanotto sen puolesta, että lasten ja nuorten mielenterveysongelmat täytyy ottaa vakavasti. Lasten mielenterveyshäiriöt ovat yleisiä myös Suomessa.

Ranskalainen Zeller on kirjoittanut karun näytelmän siitä, miten teini-ikäinen poika ja hänen eronneet vanhempansa ajautuvat peruuttamattomaan umpikujaan lapsen mielen järkkyessä.

Kyse ei ole mistään rajusta perhehelvetistä, vaan keskiluokkaisista ihmisistä, jotka yrittävät huolehtia lapsesta, mutta epäonnistuvat.

Zeller kirjoittaa niukasti, eikä avaa perheen hajoamisen taustoja juuri lainkaan. Vanhemmat ovat eronneet ja työorientoituneella isällä on uusi perhe ja teini-ikäisellä Nikolla pikkuveli.

Niko voi huonosti. Häntä pallotellaan vanhempien välillä, missä hän asuu ja kuka ottaa hänestä vastuun. Elämä keskittyy arkeen ja siinä on katsojalle paljon tuttuja elementtejä. Miten sovitetaan yhteen työ ja perhe-elämä, jääkö lapselle aikaa, kun työ ja muut houkutukset vievät mukanaan. Millaisia toiveita ja vaatimuksia kunnianhimoiset vanhemmat asettavat lapselle.

Niko Saarela ja Ria Kataja uusioperheen vanhempina.

Kom-teatterissa Nikoa esittävä Paavo Kinnunen näyttelee loistavasti. Hän on omaksunut nuorison kielen, puhetyylin, äänenpainot ja nuotin. Hänessä näkyvät teinin velttous, avuttomuus, tarvitsevuus, kapinointi ja lopulta murtuminen. Hän on traumatisoitunut, mutta syitä tähän ei selitellä.

Niko Saarela isänä on ristiriitojen täyttämä. Hän on vaativa ja vahva auktoriteetti. Hän yrittää saada yhteyden poikaansa, mutta tekee sen nurinkurisesti niin, että hyvätkin tarkoitukset kääntyvät itseään vastaan. Hän on huolissaan pojan lintsaamisesta koulusta, mutta ilmaisee huolensa jankuttavilla kysymyksillä, jotka vain lisäävät pojan ahdistusta ja epätoivoa.

Vilma Melasniemi Nikon äitinä ja Ria Kataja uutena äitipuolena näyttelevät roolinsa hyvin luontevasti.

* *

Riikka Oksanen seuraa ohjauksessaan Florian Zellerin niukkaa tyyliä. Ohjaus on pelkistetty ja antaa tilaa näyttelijöille. Tehokeinoja käytetään vain vähän ja perinteinen puheteatteri on kunniassa.

Sekä tekstin että ohjauksen pelkistys on myös rasite. Asioita toistetaan paljon. Vanhemmat tivaavat pojalta jatkuvasti, kuinka hän voi. Näytelmä pyörii pienissä ympyröissä, eikä aina tunnu kohoavan siivilleen. Dramaattisia käänteitä korostavat kovaääniset musiikkitaustat soivat liialla volyymilla.

Näytelmällä on kuitenkin tärkeä sanoma ja Kom-teatterin näyttelijät antavat parastaan kuten on tapana.

Sirpa Pääkkönen