Kun Marilyn Monroe antiikin Kreikan kohtasi – arviossa Nobel-kirjailija Anne Carsonin Troijan Norma Jeane Baker

Anne Carson (2024). Kuvat: Poesia / Wiki Commons

Kirjallisuuden tämän vuoden Nobel-palkinto myönnettiin 76-vuotiaalle kanadalaiselle Anne Carsonille. Tuore nobelisti on muun muassa opettanut muinaiskreikkaa ja tulkinnut antiikin klassikoita uudelleen nykykielelle. Se näkyy hyvin myös tässä viimeksi suomennetussa teoksessa Troijan Norma Jeane Baker (Poesia, 2026).

Heille, jotka ovat ennakkoon saaneet kirjasta käsityksen, että se on hieman vaikea, voi todeta, että se on täsmälleen näin. Onneksi teosta ei tarvitse omaksua yhdellä kertaa. Ensiksi voi syventyä palasiin, jotka tuntuvat aukeavan helpommin, sillä palasistahan kirja koostuu.

Itse ihastuin ensiksi runomaisiin osuuksiin ja aloin vasta toisella lukukerralla makustella pieniä esseitä, jotka valaisevat sodan kulttuurihistoriaa. Teoksen loppuosa on puolestaan vasta pääkopassani jauhannassa.

Carsonia ei kiinnosta menestys

Carson on mystiseksi persoonaksi kuvailtu kirjailija, joka kirjoittaa, mitä haluaa ja miten haluaa. Häntä ei kiinnosta, miten ihmiset ottavat hänen kirjansa tai myyvätkö ne. Tällainen asenne on todella virkistävää.

Virkistävää ja taidokasta on myös kääntäjä Tommi Nuopposen työnjälki. Voi vain kuvitella, millaista on ollut kääntää luontevasti tekstiä, joka seikkailee vuoroin antiikin Kreikassa, vuoroin 1960-luvun Los Angelesissa. Tekstissä on omanlaistaan rujoa, lakonista ja toteavaa huumoria, tai sellaiseksi sen ainakin tulkitsee, tragikomediaksi.

Itseäni hieman harmittaa, että en ole vielä nähnyt kirjaa fyysisenä teoksena, vaan arvio on tehty kustantajan ennakkovedoksen pohjalta. Oletan, että fyysinen kirja on kauniisti ja ilmavasti taitettu teos, jonka taitto tukee hienoa lukukokemusta.

Ihminen haavekuvan takana

Jotta teokseen tutustuminen kävisi helpommin, on hyvä muistuttaa mieleen sen lähtökohdat. Euripideen kirjoittama Helena sai ensi-iltansa Ateenassa vuonna 412 eaa. Se perustui myyttiin, jonka mukaan Spartan Helena ei koskaan mennyt Troijaan eikä siis ollut syypää veriseen sotaan. Troijaan lähti vain pilvistä tehty Helenan kaksoisolento.

Euripideen näytelmä on paitsi sodanvastainen, siinä pohditaan myös ihmisen maineen ja todellisen minän ristiriitaa.

Carson sulattaa kirjassaan yhteen Euripideen Troijan Helenan ja Marilyn Monroen. Myös Monroe oli eräänlainen pilvi; miesten luoma illuusio, jota he palvoivat. Harvaa kiinnosti oikea ihminen haavekuvan takana. Päinvastoin, kukaan ei halunnut nähdä, miksi hän voi huonosti.

Itselleni tästä kirjasta, kuten Marilyn Monroesta ylipäätään, on jäänyt tunne, että vaikka hän selvästi tuhoutuikin koneiston sisuksissa, mikään ”tyhmä blondi” hän ei ollut. Aivan liian kovilla vain.

Marilynin elämänvaiheiden tuntemisesta on ehdottomasti hyötyä kirjaa lukiessa, sillä kirjassa vilahtelevat Arthur Miller, Truman Capote ja Fritz Lang. Ja on ehkä hyvä tietää sekin, että Carson kirjoitti teoksensa alun perin performanssiksi, mikä myös näkyy tekstissä. Lukija alkaa hyvin helposti nähdä tekstin teatterinlavalla tai oopperaesityksenä, koska se tuntuu suorastaan vaativan esittämistä.

”Miten kaikki selitetään Arthurille?

Arthurille, kelpo aviomiehelleni,

Spartan ja New Yorkin kuninkaalle,

rakkaalle, rehdille, vanhanaikaiselle Arthurille,

joka johti armeijan Troijaan hankkimaan minut takaisin.

 

Olenhan sentään kallisarvoisinta mitä hän omistaa –

kreikkalaiset

pitävät naisia vähemmässä arvossa kuin puhdasta kultaa

mutta hiukan arvokkaampina kuin härkiä, lampaita ja

vuohia

minkä lisäksi,

ja mikä tärkeämpää,

Arthur on mies joka uskoo sotaan”

Entäpä Dolly Parton?

Vaikka kirjassa ei ole selkeää juonta tai kokonaisuutta, paljon pohdittavaa siinä on. Itseäni alkoi mietityttää tämänhetkinen kansainvälinen viihdeteollisuus. Ovatko naiset edelleen koneiston luomia illuusioita ja miespomojen pompotettavina?

Vai löytyykö tänä päivänä jo viihdemaailman kaunottaria, jotka ovat ottaneet illuusion ihan aidosti omaan hallintaan? Vaikkapa hiljattain edesmennyt Dolly Parton, jolla työ satoi jo pitkään ja ansaitusti omaan laariin, ei viihdebisneksen sedille. Tai Beyoncé tai Taylor Swift?

Lusikkansa soppaan työntää tätä nykyä myös some, joka on naistähdille varsinainen gladiaattoriareena. On taisteltava vanhenemista ja kehon muutoksia vastaan tai muuten joutuu ivatuksi ja menettää paikan himottuna ykköstyttönä.

Myös moni ihan tavallinen somenkäyttäjänainen voi jäädä tämän ajatuksen vangiksi. Onko kännykän armeliaan, hieman tekoälyä käyttävän kameran lahjoittama profiilikuva kauniimpi illuusio kuin se, joka oikeasti katsoo vessanpeilistä aamulla.

Heli Mustonen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua