Herkkyys vahvempana kuin koskaan – arviossa Hulda Huiman kuudes albumi Vietkö multa terveiset?

Hulda Huima. Kuva: Aapo Huhta

Minna-Kaisa Kallisen ura Hulda Huimana on saavuttanut 15 vuoden iän. Omaehtoinen ja tyylistään tinkimätön artisti juhlistaa tätä julkaisemalla kuudennen pitkäsoittonsa Vietkö multa terveiset? (Minna Records, 2026) ja lähtemällä kiertueelle.

Vietkö multa terveiset? onkin albumina toimiva välipysäkki, mutta samalla myös eräänlainen saavutettu etappi. Kymmenen kappaleen albumi on herkkä, kiireetön, mutta samaan aikaan myös mukavan epätasapainoinen ja hiomaton. Se levittäytyy useammalla kuuntelulla mieleen kuin köynnöskasvi yhä syvemmälle juurtuen ja samalla kukkien kauniisti. Kunnes seuraavassa hetkessä kukat ovatkin jo kuihtuneet.

* *

Albumin avausraita on parhaimmillaan sellainen, joka määrittelee koko albumin tunnelman ja virittää taajuudet, kuun asennon ja valaistuksen kohdilleen. Tämän levyn avausraita Pieni lintu on juuri sellainen.

Pieni lintu lähtee liikkeelle haavoittuvaisuuden ytimestä, jossa laulu on kuin sirpaleinen muisto jostain menneisyydestä. Pianon sointujen avulla lintu lennähtää varovaisesti kivelle, kunnes saa ystäväkseen viulujen ja kontrabasson muodostaman aallokon.

Sulavana jatkumona ihanasti tremoloiva kitara vaihtaa tunnelmaa leikaten toiseen ulottuvuuteen ja maisemaan, vaikkakin tuotannollisesti liikutaan samoissa maailmoissa. Sammakko-biisi kurnuttavine viuluineen vie kuulijan lastenkirjamaiseen psykedeliaan.

Kuva: Minna Records

* *

Hulda Huiman taustalla musisoivista muusikoista nousee esiin erityisesti Meri Wallenius ja hänen poikkeuksetta kiinnostavat sähkökitarasovituksensa. Hyvänä esimerkkinä Naku oksa -kappaleen kitaratrippailu, joka puhaltaa kappaleen höyhenen lailla ilmaan. Wallenius vastaa levyllä myös taustalauluista, jotka yhdessä Hulda Huiman äänen kanssa luovat yhtenäisen soinnin. Hulda keskellä ja Meri laidoilla. Soitto ja sovitukset ovat vähäeleisiä ja rauhallisia kautta linjan. Tämä on toimiva valinta, mutta toisaalta kappaleiden maalailevat kuvastot jättävät tilaa rohkeammalle ja kokeellisemmalle ilmaisulle. Sinne tänne voisi kuvitella myös myrskytuulta ja ukkosten ryminää.

Naku oksa -kappaleesta erityishuomion saa myös Samuli Tannerin yksin muodostama rytmiryhmä. Rummuissa on kertakaikkisen mainio tykyttävä meno ja kokonaisuudessa kivasti uuden aallon viehätystä. Hyvä ihminen -kappaleen kanssa Naku oksa muodostaa levyn A-puolelle lupaavan ja leikkisämmän kappaleparin, jolla Hulda tuntuu olevan liekeissä.

Albumin tunnelma kuitenkin seesteytyy ja Hulda palaa puiden juurien ja kasvuston luo. Mieleeni tulee Hella Wuolijoen näytelmään perustuva Valentin Vaalan elokuva Juurakon Hulda (1937), mutta se ei varsinaisesti tietenkään liity tähän mitenkään. Paitsi että Hulda Juurakko oli elokuvassa vahva ja sisukas nainen, joka raivasi tiensä huipulle. Levyn julkaisun takana on artistin oma levymerkki, feministinen Minna Records, jonka tavoitteena on, että tulevaisuudessa nähtäisiin yhä enemmän naisia ja sukupuolivähemmistöjä musiikkialalla.

Levyn sävellykset ovat kaikki yhtä lukuun ottamatta Minna-Kaisa Kallisen käsialaa. Coveriksi poimittu Smoking Her Wings on uusiseelantilaisen The Bats -yhtyeen tuotantoa 1990-luvun alusta. Kallisen käännöskynästä ysäri-indie on muovautunut suomeksi muotoon Siivet tuleen.

Monesti coveriksi poimitaan jokin takavuosien suosikkibiisi taka-ajatuksella houkutella uusia kuulijoita tai halusta levyttää omanlaisensa näkemys, mutta Kallisen tapauksessa covervalintaan liittyy myös ainutlaatuinen suhde. Kallinen kertoo rakastuneensa yhdysvaltalaisen laulaja/lauluntekijän Barbara Manningin versioon kyseisestä kappaleesta keikkailtuaan tämän kanssa kesällä 2025. Barbara Manning kannusti rohkeasti tekemään kappaleesta suomenkielisen version ja ojensi alkuperäisen biisin tekijän Robert Scottin yhteystiedot. Musiikki yhdistää mannerlaattojen yli.

* *

Kiinnostavasti kontrabassolla starttaava Taikakeiju avaa B-puolen lupaavasti ja jatkaa 1990-lukuisia tuulahduksia äitymällä lopuksi grooveen. Hulda Huima maalaa sanoilla pieniä maisemia (“kuumaliimaa, glitteriä, silkkipapruu, kevyttä puuta, mutta rotkoon mä putoan), joissa taiteillaan sopivasti melankolian ja syövereiden välillä mutta myös vapauttavasti tragikoomisille piirteille flirttaillen. Hulda Huiman pienoismaailmat jättävät ovia raolleen.

B-puolelta nousee esiin erityisesti kitaroin koristeltu En kerro, jonka äänimaisemasta huokuu esiin The Curen suuntaan kumartavia elementtejä. Toinen tähtihetki on albumin päättävä Kaikki murheet, joka lipuu kauas pois. Jos avauskappale määritteli levyn tunnelman, päätöskappale kiteyttää sen.

Itse albumi fyysisenä ilmestyksenä on tyylikkäästi toteutettu. Vinyylin sisältä löytyy kaksipuolinen juliste ja pieni liite tekijätietoineen.

Hulda Huiman äänessä on luontaisesti hentoutta ja pienuutta, ja paikoin myös suoranaista raakaa arkuutta. Tämä haavoittunut saundi tuo teksteihin ulottuvuutta ja vilpitöntä inhimillisyyttä. Näinä ylituottamisen ja hinkkaamisen päivinä se tuntuu raikkaalta kuin keväinen puro. Laulu tulee sieltä kuuluisasta sydämestä. Herkkyys soi vahvempana kuin koskaan.

Jani Tuovinen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua