Nykypäivän uskosta hymistelemättä – arviossa Auli Viitalan ja Päivi Vähäkankaan Suurin niistä on vapaus

Kuva: Vastapaino

Ensin tulee tuttuuden häivähdys. Yksi on ateistikodissa kasvanut, uskonnottomuutensa vuoksi koulussa kiusatuksi tullut, nyt jo keski-ikäinen nainen. Toinen hänen ikätoverinsa ja pappi jo toisessa polvessa, eli ”syntymästään saakka marinoitu ja kuorrutettu kristinuskolla”, kuten hän itse asian ilmaisee. Samanlainen pari ja asetelma siis kuin Esko Valtaojan ja Juha Pihkalan duelleissa (esim. Tiedän uskovani, uskon tietäväni, Minerva Kustannus, 2010). Vai onko?

Ei onneksi, sillä noitahan ehdittiin jo nähdä ja kuulla useita (Suomessa esim. Kari Enqvist kontra eri kirkonmiehet). Ilmenee, että nyt keskustelevat entinen prometheusleiriläinen, joka on juuri ottamassa vastaan kasteen, ja hänet kastava – ja osassa viestinvaihtoa jo kastanut – aloitteleva tuomiorovasti. Suurin niistä on vapaus (Vastapaino, 2026) saattaa kuin saattaakin sisältää myös jotain uutta, mietin kirjaa avatessani, kirjeenpätkiä toisilleen lähettelevät kun vielä ovat naisia, toisin kuin noiden uskonto-duellien pääosanesittäjät yleensä. Eikä Viitalan ja Vähäkankaan kontribuutiossa lopulta edes ole kyse duellista, jos ei yhdessä hymistelystäkään. Vuoropuhelu lienee heidän keskusteluaan kuvaava sana, kuten jo kirjan kansi ehdottaa.

Mistä sitten kirjoitellaan, mitä pohditaan? No, niistä väistämättömistä perimmäisistä kysymyksistä taas, totta kai. Kuka tai mikä Jumala on, mitä uskonto ja miten tullaan kristityksi. Syntiäkin toki käsitellään, samoin Raamattua, kuolemaa ja kristityn vastuuta. Ja vapautta, kuten jo teoksen nimi antaa ymmärtää. (Kirjoitan tässä yhteydessä ”Jumalan” isolla alkukirjaimella selvyyden vuoksi, koska teoksessa ja kristinuskon piirissä yleisemminkin niin tehdään.)

Otan pari esimerkkiä kirjoittajien ajattelusta. Näin Auli Viitala Jumalasta ja (kirjaimellisesta) raamatuntulkinnasta: ”Jumalaa pitää totella, vaikka ei ymmärtäisi, miksi. Silloinhan luonteva kysymys on, mistä sitten saamme tietää Jumalan tahdon. Vastaukseksi nousee: Raamatusta. Seurauksena on hirveä sotku, koska Raamattu ei anna yksiselitteisiä toimintaohjeita, ja sitä ihmiset sitten yrittävät ratkaista yksinkertaistamalla asioita omin neuvoin. Voi sentään, mikä soppa!”

Päivi Korkeakangas toteaa myöhemmin aiheeseen liittyen, että Raamattuun perustuva jumalakuvakin voi vaihdella paljon, riippuen esimerkiksi ihmisen kokemuksista ja kasvatuksesta. Oleellista naisille kuitenkin tuntuu olevan, että ihmisen ei pidä luoda Jumalaa omaksi kuvakseen. Ei siitäkään huolimatta, että niin ehkä voisimme toivoa ymmärtävämme Jumalaa ja hänen toimintalogiikkaansa (paremmin).

Mutta miten Jumala sitten on olemassa, ellei niin kuin ihmiset tai muut meille tutut oliot ja esineet maan päällä ja ympärillä? Kuten rakkaus tai ystävyys? Tai merkityksellisyyden syvin olemus? Ehkä niissä on jotain, mitä vastaukseen voi syystä asetella. Kun aiheen vaihto lähenee, Viitala vetää yhteen: ”On inspiroivaa ja sellaisenaan riemastuttavaa, että Jumala ei ole jotain helposti ymmärrettävää ja sulatettavaa. Se on myös oikein; olisi epäilyttävää, jos itse Jumala mahtuisi laatikostoon, jota Herran pikku muurahaiset täällä rakentelevat.”

Kirjoittajat tunnistavat esimerkiksi politiikan ja seksin edelleen kirkolle ja monille sen jäsenille vaikeiksi aiheiksi. Viitala kertoo itse kaivanneensa kirkkoon yhteiskunnallista keskustelua, ”mutta aina, kun sitä on, se on laimeaa ja mitäänsanomatonta”. Myöhemmin hän jatkaa saaneensa papeilta palautetta, jonka mukaan ”saarnoista tulee sanomista”, jos ne ovat ”liian” yhteiskunnallisia. Vähäkangaskin pitää mokomaa asiaintilaa ongelmallisena, koska jos ei saa suututtaa, ei voi myöskään sanoa mitään nykytilaa haastavaa. Esimerkeiksi hän nostaa yhdenvertaisuuden puolesta puhumisen ja vallanpitäjien köyhyyttä ja ahdinkoa lisäävien päätösten arvostelun.

Seksi on sitten aihe, joka viimeistään vakuuttaa lukijan siitä, että kirjoittajat kuuluvat niin sanottuihin kirkon liberaaleihin. Viitala tekee asian selväksi omalta kohdaltaan muun muassa ihmettelemällä, miksi seksi on kirkolle tukala aihe ja ilmoittamalla, että ainakaan hän ei kaipaa kyseiselle elämänalueelleen neuvoja sen koommin papeilta kuin Raamatustakaan. Samalla hän osoittaa historian ja johdonmukaisuuden tajua. Raamatun tekstien syntymisen aikoina luotu tiukka moraalikoodisto suojeli tuolloisia naisia ja lapsia, sillä jo ja erityisesti silloin lähinnä naiset kantoivat seksin seuraukset. Mutta ”me elämme tässä ajassa”. Raamatullisten neuvojen ja käskyjen relevanttius alkoi purkautua, mutta ”rakkauden kaksoiskäsky sen sijaan ei vanhene vaan on kelpo ihmissuhdeneuvo”.

* *

Suurin niistä on vapaus ei ole systemaattinen esitys kristinuskosta tai mistään muustakaan. Sen sijaan se on varsin vapaana ja rentona virtaavaa ajatustenvaihtoa, jonka keskiössä kylläkin ovat Suomen evankelis-luterilainen kirkko, kristillisyys ja sen sisältö sekä kirjoittajien omat kristinuskoon liittyvät kokemukset ja näkemykset, tuntemuksetkin. Kirjaa ei hallitse kronologia, eikä kovin tarkasti teemoittelukaan, kuten kirjan alussa luvataan. Mitään ongelmaa moisista ”puutteista” ei kuitenkaan synny. Melkeinpä päinvastoin. Vältetään luennoinnin ja opettamisen maku. Ollaan ainakin lähellä tyyliä ja tapaa, jolla tuttavaksi tai ystäväksi muuttuneelle ihmiselle viestitään: sen suuremmin kiertelemättä ja kaartelematta, pikku tunnustuksia tehden, välillä rempseäksikin heittäytyen.

Entä kenelle kirja on kirjoitettu? Jaa-a. Ehkäpä vastaus piilee kirjan alusta löytyvässä lauseessa: ”Halusimme selvittää, mitä annettavaa uskonnolla on jälkimodernissa ajassa elävälle ihmiselle, joka haluaa ajatella itse ja kehittää ajatteluaan valistuneesti.”

Yhtä yleispätevää vastausta kirjan selvitystyö ei kysymykseen anna. Sen sijaan siinä kaksi valistunutta ihmistä kuvaavat ansiokkaasti (loputonta?) omaa henkilökohtaista tutkimustyötään aiheen parissa. Ja yksi jo löytynyt vastaus on juuri teoksen kannessa mainittu vapaus, sillä ”ilman vapautta emme ole ihmisiä”.

Mutta miten uskonnon tai minkä hyvänsä opin rajojen sisäpuolelle asettautuminen ja vaikkapa vain sen vähimmäisvaatimuksiin mukautuminen on kuvattavissa tai koettavissa vapaudeksi? Epäilen, että en ole ainoa, jonka mielestä väite on helppo problematisoida. Itse asiassa voisi jopa väittää, että uskonnollinen tai muu uskova pelastautuu (yrittää pelastautua?) vapaudelta, olotilasta, jossa vain ja ainoastaan hän on vastuussa elämästään ja teoistaan ja jossa hänen on itse valittava arvonsa ja tehtävä eettiset valintansa ja päätöksensä niiden pohjalta.

Kirja yhtä kaikki todistaa kirkon sisäpiirin inhimillisestä ja ajatuksellisesta kirjavuudesta. Se sekä tekstin pakottomuus ja kirjoittajien lämmin ihmiselon moninaisuuden ymmärrys saa minut suosittelemaan teosta ainakin niille, jotka eivät ole hetkeen päivittäneet näkymäänsä Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon.

Kari Heino

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua