Suomalaiset olympiavoittajat kertovat kerrankin avoimesti elämästään – arviossa Ari Pusan Voittajat

Ari Pusa. Kuvat: Tammi / Lari Järnefelt

Onpa yllättävän mukavaa lukea konstailematonta, asiantuntevaa, hyvin kirjoitettua ja silti mukaansa tempaavaa urheilukirjaa.

Tällaisen ihmeen tarjoilee Helsingin Sanomien pitkäaikainen urheilutoimittaja Ari Pusa. Hän kertoo tuhdissa 500-sivuisessa Voittajat, olympiasankarit kertovat -kirjassaan (Tammi, 2026) kahdenkymmenen suomalaisen olympiavoittajan ja neljän paralympiavoittajan tarinat lapsuudesta tähän päivään.

Juuri tämä tekee kirjasta erityisen: Pusa on käynyt parin viime vuoden aikana haastattelemassa heitä kaikkia. Siksi esiin nousee aivan uusia asioita ja perspektiiviä – olympiavoittajat pääsevät sanomaan, kannattiko sittenkään uhrata melkein kaikki olympiakullan takia.

Aina olympiakulta ei tuonut onnea ja vaurautta. Yksi esimerkki on Toni Nieminen. Hänestä kertova luku alkaakin lauseella: ”Joskus toteutuneita toiveita itkee enemmän kuin toteutumattomia.”

Nieminen voitti olympiakultaa Albertvillessä vuonna 1992 vain 16-vuotiaana sekä suurmäessä että joukkuekilpailussa. Suomi hullaantui, eikä nuorukainen sitä noidankehää kestänyt – eivätkä valmentajat osanneet tai halunneet auttaa. Uransa loppupuolella täysin varaton Nieminen nukkui kisoissa käydessään auton takakontissa – läheisilleen hän ei uskaltanut soittaa.

Palander soitti oikeaan aikaan

Nieminen harkitsi jo itsemurhaa ja otti selvää junien aikatauluista. Juuri silloin Kalle Palander sattui soittamaan, ja mäkihyppääjä muutti mielensä. Lopulta hänet pelastivat elämälle hevoset – ja nainen.

Ari Pusa tapasi Niemisen Vermon ravitallissa, jossa tämä hoitaa, valmentaa ja joskus myös ohjastaa hevosia.

Pusa kirjoittaa: ”Verovelka ja kaksi avioeroa ovat jättäneet jälkensä, mutta nyt Nieminen näyttää olevan onnellinen. Hän vaikuttaa, jälleen kerran, löytäneen onnen uusi puoliso rinnallaan.”

Nieminen innostuu jopa laskemaan leikkiä Pusalle:

”Nykyinen puolisoni on verohallinnolla töissä, ja sanoinkin yksi aamu, että enpä olisi uskonut hetki sitten herääväni tilanteessa, jossa verottaja kyselee keskellä yötä, että onko Niemisellä peitto hyvin.”

Olin Aamulehden urheilutoimittajana mukana niin Jyväskylässä vuonna 1988 Matti Nykäsen kuin Lahdessa vuonna 1992 Toni Niemisen kansanjuhlassa ja voin sanoa, että Lahdessa meno oli vielä kolme kertaa hullumpaa. Ei ihme, että pojan elämä suistui raiteiltaan.

Kari Hotakainen kirjoitti Helsingin Sanomiin profeetallisen runon:

”Älkää kruunatko minua mäkikotkaksi,
loppuiäksi ilmaan

 

Mitä kauemmin pidätte minua täällä,
sitä vaikeampi on alastulo,
loppuelämä maassa”

Jos nyt sovitaan, että kun nuori poika seuraavan kerran voittaa mäessä olympiakultaa, jätetään juhlat väliin?

Havuja, perkele?

En nyt rupea kehumaan, mutta olin paikalla Oberstdorfissa vuonna 1987, kun Marjo Matikainen huusi ”havuja perkele” ja otti maailmanmestaruuden viidellä kilometrillä.

Itse asiassa hän ei huutanut ”havuja perkele” vaan pelkästään ”havuja” ja vasta paljon myöhemmin ”perkele”, kun niitä heitettiin ladulle väärässä paikassa.

Tämänkin Ari Pusa nyt paljastaa.

No hyvä. Jos olympiavoitto oli Toni Niemiselle taakka, Matikaiselle Calgaryn olympiakulta vuonna 1988 merkitsi aivan muuta. Hän ymmärsi lopettaa uransa jo 24-vuotiaana, kouluttautui diplomi-insinööriksi, lähti ”havuja perkele” -naisena politiikkaan ja tuli valituksi europarlamenttiin nimellä Marjo Matikainen-Kallström.

Hän ymmärsi jättää myös politiikan ajoissa ja toimii nyt ylimmän johdon bisnesvalmentajana, mitä ikinä se sitten tarkoittaakaan.

Matikaisen urheilutausta on yllättävän monipuolinen. Hänestä olisi voinut tulla huippu-uimari, keskimatkojen juoksija, koripalloilija… Toivonkin, että mahdollisimman moni nuoren urheilijan isä, äiti ja valmentaja lukee Pusan kirjan – lähes jokainen tuleva olympiavoittaja on harrastanut useaa lajia aina 16-vuotiaaksi. Kuten esimerkiksi Pekingissä vuonna 2004 jääkiekkoilussa MM-kultaa voittaneen Suomen joukkueen kapteeni Valtteri Filppula. Hän pelasi pesäpalloa pitkään ja oli mukana vielä poikien Itä–Länsi-ottelussa.

Nykyään jääkiekkoa tosissaan pelaavan pojan pitää jättää kaikki muut lajit jo 12-vuotiaana.

Pekka Vasala ja viimeinen kierros

Jääkiekkoilijoista Pusa on käynyt tapaamassa Filppulan lisäksi Marko Anttilaa ja Atte Ohtamaata. Minusta se on vähän liikaa – en mitenkään voi pitää jääkiekon olympiakultaa samanarvoisena kuin esimerkiksi Pekka Vasalan 1500 metrin voittoa Munchenissä vuonna 1972.

Vaikka olen katsonut juoksun nauhalta sata kertaa, kylmät väreet kulkevat jälleen selkäpiitä, kun Pusa kirjassa kertaa kuinka kisaa eteni…

”Kun Keino lähti, Vasalan piti työntää toinen kenialainen Mike Boit sivuun. Keinon vauhti oli nykivää, ja se kiihtyi koko ajan. Hetken Vasala ajatteli jo antavansa periksi…”

Vaan ei antanut.

”Vasala siirsi katseensa alhaalta ylös. Loppusuoralla hän otti askeleen sivulle, painui etukumaraan ja painoi kaasun pohjaan. Keino alkoi jäädä askel askeleelta…”

Huh, mikä juoksu. Onneksi Pusa palaa kirjassa myös muiden sankarien kultasuorituksiin, oudosti niihin eläytyy ja niitä jännittää, vaikka tietää kuinka käy. Kai se on todistus kirjoittajan taidosta?

Vasala on Pusalle harvinaisen rehellinen. Hän toteaa kirjassa ykskantaan:

”Huippu-urheilijan pitää olla erakko, itsekäs ja kusipää. Se on aivan olennainen osa huippu-urheilua. Vedin sen maksimiin.”

Entinen huippujuoksija Ari Paunonen paheksuu Juoksija-lehdessä Vasalan kommenttia. Paunonen kirjoittaa: ”Kun on päässyt tapaamaan monta kirjassa esiintyvää urheilijaa ja muitakin huippuja, ainakin Vasalan mainitseman kusipäisyyden vaatimuksen voi jättää omaan arvoonsa.”

Olen Paunosen kanssa samaa mieltä.

Elävistä olympiavoittajista kirjasta puuttuvat esimerkiksi Lasse Viren, Arsi Harju ja Iivo Niskanen. Syytä ei kerrota, mutta ainakaan mahdolliset kysymykset dopingista eivät ole esteenä – Pusa on varmaan viisasti sulkenut dopingin visusti pois kirjasta eikä edes vihjaa siihen.

Parempi mieli kaikilla.

Kuka keksi sykemittarin?

Ilahduttavasti Pusa on käynyt tapaamassa myös paralympiavoittajiamme (oikoluku herjaa sanaa jatkuvasti!) eli Leo-Pekka Tähteä, Matti Suur-Hamaria, Toni Piispasta ja Pertti Sankilampea.

Vuonna 1945 syntyneestä Sankilammesta piti tulla Veikko Hakulisen manttelinperijä, mutta luusyövän aiheuttama amputaatio johti reisiproteesiin ja katkaisi Kempeleen pojan olympiatoiveet jo 21-vuotiaana.

Vuotta aiemmin rekiltä pudonnut ja selkäydinvamman saanut Veikko Puputti voitti vuonna 1968 paralympiakultaa jousiammunnassa, ja Sankilampi oli löytänyt esimerkin ja innoittajan.

Sankilampi hankki hiihtämiseen sopivan proteesin ja voitti lopulta paralympiakisoissa yhteensä seitsemän kultamitalia.

Ensimmäiset talviparalympialaiset järjestettiin vuonna 1976. Sankilampi voitti kultaa sekä kympillä että vitosella. Samalla hän taisi panna alulle hiihtotyylien vallankumouksen. Pusa kirjoittaa:

”Sankilammen suunnitelma oli selvä. Hän käyttäisi pitovoidetta vain terveen jalan suksen sisäsivussa, muuten pohjat voideltiin niin liukkaiksi kuin mahdollista. Näin Sankilampi voisi lykkiä tasatyönnöllä ja käyttää ylävartalonsa voimia.”

Vammattomat ottivat pidottomat sukset ja pelkän tasatyönnön käyttöön vasta vajaat 50 vuotta myöhemmin…

Sankilampi oli muutenkin kekseliäs mies. Hänellä oli harjoituksissa tapana tarkkailla omaa ja valmennettaviensa pulssia. Pulssi piti mitata sormella hikisestä ranteesta kesken lenkin, se oli hankalaa ja epätarkkaa puuhaa. Sankilampi tiesi, että Oulun yliopistossa sähkötekniikan laitoksella vaikuttava nuori professori Seppo Säynäkangas oli aktiivinen hiihtäjä.

Maaliskuun 15. päivänä vuonna 1975 Sankilampi oli hiihtolenkillä Köykkärin maastossa, kun vastaan hiihti sattumalta professori Säynäkangas. Miehet pysähtyivät, ja Sankilampi esitteli ideansa pulssia mittaavasta laitteesta! Professori kiinnostui: siitä alkoi tuhkimotarina nimeltä Polarin sykemittari. Prototyypit valmistuivat Kempeleessä vuonna 1976, ensimmäiset tuotteet esiteltiin vuonna 1977. Sykemittarille naureskeltiin hiihtopiireissä, kunnes sellainen nähtiin Gunde Svanin ranteessa.

Edellinen talvilajien naiskultamitalisti?

Lopuksi visainen urheilukysymys: kuka on edellinen suomalainen naispuolinen talvilajien olympiavoittaja?

Ensimmäinen vihje: hän on viimeinen TUL:n seuraa edustanut olympiavoittaja. Toinen vihje: Hän ei koskaan sijoittunut maailmancupin kisassa kolmen parhaan joukkoon. Kolmas vihje: Hän sai olympiavoitosta palkinnoksi omakotitalotontin Lohjalta. Neljäs vihje: Hän huitaisi sauvalla reiteen tsekkihiihtäjä Katerina Neumannovaa, kun tämä ei antanut suosiolla latua. Ja viimeinen vihje: Hän meni kesällä 1992 naimisiin hiihtoliiton huoltopäällikön Petri Roligin kanssa.

Kyllä vain: Viimeisin suomalainen nainen talvikisojen kultapallilla on Marjut Rolig, os. Lukkarinen. Hän voitti Albertvillessä vuonna 1992 viiden kilometrin perinteisen kisan. Kulta tuli 0,9 sekunnin erolla Ljubov Jegorovaan, Jelena Välbe oli kolmas ja Stefanie Belmondo neljäs.

Matti Kuusela

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua