Paulo Freiren matkassa sorrettujen pedagogiikan tiellä – arviossa Juha Suorannan Maailma luokkahuoneessa

Juha Suoranta. Kuvat: Vastapaino / Harri Hinkka

Aikuiskasvatuksen professori Juha Suoranta on kirjoittanut mukaansatempaavan kirjan Paulo Freirestä (1921–1997). Suoranta on asettanut tutkimustehtäväkseen tarkastella Freiren matkaa maailmankuuluksi yhteiskunnalliseksi vaikuttajaksi toimiessaan Kirkkojen maailmanneuvoston palveluksessa Genevessä 1970-luvulla. Tuota ajanjaksoa Suoranta pitää ratkaisevana Freiren ”globaalin aseman muotoutumisessa”.

Maailma luokkahuoneena -kirjan (Vastapaino, 2026) kuusi päälukua johdattavat lukijaa Freiren jalanjäljissä Brasiliasta aluksi Yhdysvaltoihin, sitten Eurooppaan ja lopulta, ennen paluuta kotimaahansa, myös Afrikkaan. Samalla kukin luku esittelee Freiren ajattelun ja verkostojen kehittymistä. Kirjan toisena liitteenä on kattava luettelo Freiren matkoista vuosina 1970–1980.

Ensimmäinen luku Vaarallinen lukutaito esittelee Paulo ja Elza Freiren 1950-luvulla aloittamaa lukutaitotyötä Brasiliassa, jossa suuri osa väestöstä oli vielä 1950-luvulla vailla luku- ja kirjoitustaitoa. Tämä esti ihmisiä pääsemästä äänioikeuden piiriin. Aikuisille suunnatun opetuksen tavoitteena oli lisätä paitsi lukutaitoa, myös ihmisten yhteiskunnallista tietoisuutta ja poliittisia toimintamahdollisuuksia. Freiret kuuluivat yhteisöihin, joissa vastustettiin yhteiskunnallista ja koulutuksellista epätasa-arvoa ja aloittivat maaseudun ja kaupunkien työläisille suunnattuja lukutaitokampanjoita. Elza hallitsi opettajana ja koulunjohtajana opetusmenetelmiä, Paulo luopui lakimiesurastaan ja ryhtyi kehittämään aikuisoppijoiden elämäntilanteisiin sopivaa lähestymistapaa. Aluksi keskityttiin peruslukutaidon opettamiseen oppijoille tuttujen generatiivisten sanojen (palavras geradoras), kuten peruna, velka, maa ja työ, avulla. Oppijoiden omasta arjesta ja elinpiiristä nousevia avainsanoja oli kerätty systemaattisesti kampanjan toteuttamissa kenttätöissä, sittemmin ne virittivät oppijoita todellisuuden kriittiseen tarkasteluun yhdessä kulttuuripiirien keskusteluissa.

Freirestä tuli 1960-luvun alussa koko Brasilian kattavan lukutaitokampanjan vetäjä. Sotilasvallankaappauksen myötä vuonna 1964 juntta lopetti välittömästi lukutaitokampanjat ja pidätti Freiren. Vapauduttuaan Freire pakeni ensin Boliviaan, mutta oikeiston noustua siellä valtaan, Chileen.

Maanpakovuodet 1964–1969 Chilessä mullistivat Suorannan mukaan Freiren käsityksen politiikan, koulutuksen ja yhteiskunnallisten muutosten suhteista. Freiret jatkoivat lukutaitokampanjoiden opettamista ensin Chilessä ja myöhemmin Perussa ja Kolumbiassa samalla kun Paulo Freirellä oli tilaisuus kehittää niiden teoreettisia perusteita. Näiden pohjalta hän julkaisi teoksen Sorrettujen pedagogiikka vuonna 1968. Suoranta luonnehtii sitä ”kasvatuksellisesti painottuneeksi kriittiseksi yhteiskuntatieteeksi, jossa sitoudutaan yhteiskunnallisten epäoikeudenmukaisuuksien paljastamiseen ja niiden oikaisemiseen”. Kirja käännettiin 1970-luvun alussa englanniksi, espanjaksi, hollanniksi, italiaksi, ranskaksi, saksaksi ja ruotsiksi, ja hieman myöhemmin myös norjaksi ja tanskaksi. Kirja sai innostuneen vastaanoton niin länsimaiden edistysmielisiltä kuin globaalin etelän ihmisoikeus- ja itsenäisyystaistelijoilta. Kirjan ajatuksia sovelsivat työssään niin opettajat, lääkärit ja sosiaalityöntekijät kuin maa- ja tehdastyöläiset ja yhteiskuntatieteilijätkin. Sorrettujen pedagogiikka on toiminut tiedostamisen lähteenä ei vain yliopistoissa, vaan myös ammattiliitoissa, kirkkojen piirissä ja yhteiskunnallisissa liikkeissä.

Sorrettujen pedagogiikan kautta Freirestä tuli kansainvälisesti tunnettu ajattelija. Asuessaan vielä Chilessä Freire sai vuonna 1969 kaksi työpaikkatarjousta, toisen luennoitsijana Harvardissa Yhdysvalloissa, toisen koulutusasiantuntijana Kirkkojen maailmanneuvostossa. Freire muutti perheineen lukuvuodeksi 1968–1969 Harvardiin, jossa hän opetustyönsä ohessa työsti Sorrettujen pedagogiikan englanninkielistä käännöstä ja kahta laajaa artikkelia kansainväliselle yleisölle. Teksteissään Freire haastoi mekanistisen lukutaitokäsityksen luomalla yhteyden lukutaidon ja maailman muuttamisen välille. Lukutaidottomat kykenivät ymmärtämään kieltä ja saattoivat lukutaidon avulla kehittyä yhteiskunnallisesti tiedostaviksi toimijoiksi. Sen sijaan että opinnälkää ruokittiin mekaanisesti käyttämällä opiskelijoiden elämismaailmasta irrallisia lukutehtäviä, pedagogisessa suhteessa opiskelija ja opettaja olivat tasavertaisia dialogin osapuolia.

* *

Paulo Freire aloitti työt Kirkkojen maailmanneuvostossa keväällä 1970. Vuonna 1948 perustettu järjestö suhtautui kriittisesti sekä läntiseen laissez-faire-kapitalismiin että Neuvostoliiton marxismi-leninismiin. Freire, joka luonnehti itseään ”etelän ihmiseksi”, oli Euroopassa omien sanojensa mukaan ”antropologisella tutkimusmatkalla”. Kirkkojen maailmanneuvoston palveluksessa hän otti kantaa kirkon asemaan yhteiskunnallisena instituutiona ja näki kirkon ennen kaikkea poliittisena ja moraalisena toimijana. Suorannan sanoin ”hän odotti kirkolta uskollisuutta köyhille ja sitoutumista heidän vapautumiseensa”. Näillä ajatuksilla ”köyhien kirkosta” oli suora yhteys Latinalaisen Amerikan vapautuksen teologiaan, johon Freire oli tutustunut jo 1950-luvulla Brasiliassa. ”Freiren ajattelussa sorrettujen kokemus, poliittinen kamppailu ja kristinusko liittyivät yhteen”, kirjoittaa Suoranta.

Näinä vuosina Freire matkusti kaikilla mantereilla, yhteensä neljässäkymmenessä maassa, ja ”maailmasta tuli Freirelle eräänlainen luokkahuone”. Hän osallistui kutsuttuna puhujana ja keskustelijana tapahtumiin, joissa hän saattoi keskustella pedagogisista ja poliittisista muutosvoimista. Genevessä Freire osallistui palkkatyönsä ohella vapaaehtoistyöhön vuonna 1971 perustetussa Kulttuuritoiminnan instituutissa. Roolit sekoittuivat usein keskenään, mikä oli omiaan aiheuttamaan myös kritiikkiä.

Paulo Freire osallistui 1970-luvulla Afrikan itsenäistyneiden maiden koulutuksen kehittämiseen. Kirkkojen maailmanneuvosto oli tarjonnut Freirelle estradin kaikki maanosat kattavaan luokkahuoneeseen, nyt hän saattoi asettua vuoropuheluun globaalin etelän edustajien kanssa. ”Afrikassa Freire ei ollut vain opettaja, vaan myös oppija, joka kehitti ajatteluaan dialogissa poliittisten johtajien, sissiliikkeiden edustajien ja ruohonjuuritason toimijoiden kanssa”, kirjoittaa Suoranta.

Afrikan vapautusliikkeissä arvostettiin Freiren pedagogiikan poliittispedagogista sanomaa. Freire vieraili Afrikassa kaksikymmentäseitsemän kertaa vuosina 1971–1980. Ensimmäinen matka suuntautui Sambiaan ja Tansaniaan, sittemmin hän aloitti yhteistyön Portugalin entisten siirtomaiden vapautustaistelua käyneiden liikkeiden kanssa. Freire perehtyi afrikkalaistaustaisten Frantz Fanonin, Julius Nyereren ja Amílcar Cabralin ajatuksiin, mutta hän oli innostunut myös argentiinalaissyntyisen Ernesto Che Guevaran ajatuksista. Siinä missä Freire kyseenalaisti Fanonin väkivallan sanoman, hän näki Nyereren ujumaa-ideologiassa yhtymäkohtia omaan ajatteluunsa. ”Freire on kuvannut suhdettaan Afrikkaan ’paluuksi’ eikä niinkään ’saapumiseksi’. Afrikassa hän tunnisti asioita, jotka hän oli Euroopassa unohtamaisillaan”, kirjoittaa Suoranta.

Kun Freire kuvaa matkaansa Dar es Salaamin lentokentältä kaupunkiin näkymineen, tuoksuineen, äänimaisemineen, hän toteaa: ”kaikki tämä sai minut pauloihinsa ja ymmärsin, että olin afrikkalaisempi kuin olin ajatellut”. Oman lukunsa Afrikan-vuosina muodosti Freiren kutsuminen Portugalista itsenäistyneeseen Guinea-Bissauhun vuonna 1975. Lähes yhdeksänkymmentä prosenttia maan väestöstä oli lukutaidottomia ja haasteeksi nousi kielikysymys, sillä Freiren mukaan portugali edusti ”siirtomaaimperiumia”, mutta valtaväestön puhekielellä kreolilla ei ollut vakiintunutta kirjoitusjärjestelmää eikä systematisoitua kielioppia. Lopulta Freire myöntyi tunnustamaan oman kantansa epärealistiseksi. Vallankaappauksen myötä Freiren työ päättyi maassa vuonna 1980 ja Freiret saattoivat palata Brasiliaan keväällä 1980, kun maassa olivat alkaneet puhaltaa vapaammat tuulet. ”Tämä on ollut yksi elämäni parhaista ajanjaksoista”, arvioi Freire ja sanoi Kirkkojen maailmanneuvoston antaneen hänelle mahdollisuuden elää pelkäämättä, jolloin hänestä tuli juuri sellainen kuin hän oli.

Suorannan mukaan Kirkkojen maailmanneuvoston aikana ”Freire omaksui vaikutteita erityisesti marxilaisesta teoriasta ja kriittisistä teorioista, jotka opettivat, kuinka kansainvälisen kapitalismin valtasuhteet tuottavat globaalin etelän riippuvuutta rikkaista länsimaista”. Freiren työ jatkui vielä kotiinpaluun jälkeen, hänen keskustelukirjojansa julkaistiin 1980- ja 1990-luvuilla portugaliksi ja englanniksi.

* *

Juha Suorannan teos on perusteellinen, sujuvasti kirjoitettu tietokirja. Hänen keskeisinä tutkimusaineistoinaan ovat Paulo Freiren omien julkaisujen ohella Kirkkojen maailmanneuvoston arkistossa sijaitsevat seitsemäntoista laatikollista Freireen liittyviä papereita. Tutkijalla oli tilaisuus vierailla arkistossa vajaan viikon ajan toukokuussa 2024 ja havaita, että osa papereista on kadonnut taivaan tuuliin. Tutkijan käytössä on ollut myös hänen Tuukka Tomperin kanssa vuonna 2020 keräämä muistitietoaineisto freireläisen pedagogiikan ”varhaisista käytännöistä ja tulkinnoista Suomessa”. Suomeen Freiren ajatukset välittyivät Ruotsin ja Suomen ruotsinkielisten toimesta.

Suorannan teos on erinomainen jatke Vastapainon vuona 2005 julkaisemalle, Joel Kuortin suomentamalle Sorrettujen pedagogiikalle. Maailma luokkahuoneena on loogisesti etenevä kokonaisuus lukuisine alaviitteineen. Laaja kirjallisuusluettelo, (henkilö)hakemisto, kolmetoistasivuinen liite Freiren matkoista 1970–1980 sekä kuvaus tutkimusaineistosta täydentävät hyvin päätekstiä. Tutkimusprossista olisi ollut kiinnostavaa kuulla enemmänkin. Mutta omaa työtään ja julkaisujaan Suoranta ei nosta esille, vaikka hän on julkaissut jo vuonna 2019 teoksen Paulo Freire – Sorrettujen pedagogi. Tarkastelun fokus pysyy tiukasti Freiressä. Kirjan loppuluvussa, jonka otsikko on hämmentävästi Tekeillä oleva teos, ikään kuin teksti olisi vielä prosessissa, hän tiivistää Freiren opit muutamaksi teesiksi.

Oman sukupolveni opiskelijat pääsivät tutustumaan Paulo Freiren ajatteluun edistyksellisten professoreiden ansiosta. Ilahduttavaa Suorannan teoksessa on myös joidenkin muiden tuon alan ajattelijoiden esittely, yhtenä esimerkkinä Freiren ja Ivan Illichin ajattelun eroavuuksien tarkastelu.

Freiren ajattelu ei ole vain muistuma 1970-luvulta, jolloin ihmisoikeudet, vapautusliikkeet ja kansainvälinen solidaarisuus olivat ajankohtaisia asioita. Ne haastavat myös tänä päivänä tarkastelemaan yhteiskunnallisia rakenteita ei vain kotimaassa, vaan myös globaalisti. Tämä kirja sopii hyvin paitsi oppimateriaaliksi esimerkiksi kasvatus- ja yhteiskuntatieteellisille aloille, myös lukemistoksi globaalista vastuusta kiinnostuneille. Se haastaa myös kirkkojen piirissä toimivia vaalimaan toiminnassaan Freiren Kirkkojen maailmanneuvostossa luomaa perintöä.

Irene Roivainen

Kirjoittaja on saanut kritiikkien kirjoittamiseen Suomen tietokirjailijat ry:n apurahan.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua