Flow 2026: Turnstilen lempeää hardcorea, Florencen kollektiivinen kokemus ja täydellinen Nick Cave

Nick Cave. Kuva: Timo Kuismin

Pietari Raekallio:

Yleisesti

Pohkeet olivat viikonlopun jälkeen entistä kovemmilla aluemuutosten jälkeen, kun totutun Balloon Stage -vaelluksen lisäksi päälavalta ja Silver Arenalta tuli nyt myös kävellä pitkä matka Black Tentille ja Front Yardille. Ratkaisu siirsi ruuhkia eri paikkoihin, mutta päälavan ja Silver Arenan artisteja pääsi nyt seuraamaan helpommin myös kesken keikkoja, kun niiden ympäristö rauhoittui.

Valtavan väkimäärän keskellä kokemukset ympäröivästä yleisöstä voivat olla hyvin sattumanvaraisia, mutta tuntui olevan entistä vaikeampaa löytää katsomoista paikkaa, jossa sai rauhassa nauttia myös rauhallisemmasta musiikista ilman, että joku vieressä kailottaa, mitä kaikkea on juonut ja kenen kanssa.

F Experience. Kuva: Flow Festival / Konstantin Kondrukhov

F Experience

Siirtyminen maalta Helsingin urbaaniin hälinään oli perjantaina kevyempää kuin koskaan, kun F Experience toi itsensä ja yleisön Silver Arenan koristeluillaan ja taustakuvillaan kuin metsän keskelle. Luonnonmukaisuutta kuvastavan ympäristön voi ajatella viittaavan siihen, että F esiintyi ensimmäisen kerran ison yhtyeen kanssa ilman taustanauhoja.

F kertoi erityisen paljon sosiaalisessa mediassa jännittäneensä ja odottaneensa keikkaa, mikä näkyi etenkin alussa pursuavana innostuksena, kun vihaisetkin kappaleet hymyiltiin läpi. F esiintyi bändinkin edessä omana vapautuneena persoonanaan ja varmalla preesensillään – onhan touhu tuttua jo Ricky-Tick Big Bandin uusimman levyn keikkojen myötä.

F Experience funkkasi räpit ja popit kuin hommaa olisi tehty vuosia, ja etenkin ilmavan ja melodisen Piru-uutuuskappaleen aikana tuntui, että se täytyy esittää juuri näin; svengaavan bändin ja taustalaulajien kanssa. Komeimmaksi vedoksi osoittautunut kappale aloitti setin herkemmän vaiheen, jota yhtye itse nimitti ”hunajaosioksi” ja sai F:n yhtyeineen biisien sisään. Siellä nautiskeltiin keikan loppuun asti.

DJ Kridlokk. Kuva: Flow Festival / Konstantin Kondrukhov

DJ Kridlokk

Keski-ikäinen miesoletettu seisoo yksin flanellipaidassaan, lippis päässä ja silmät kiinni levollisen vakavalla ilmeellä nousuhumalaisen festariyleisön keskellä. Hän ei tee mitään muuta kuin antaa tekemänsä koneelta tulevan taustamusiikin puhua puolestaan, ja siinä on jotain erityisen rohkeaa ja itsevarmaa.

DJ Kridlokk laittoi useamman kerran mikkinsä lavan reunalle ja talsi keskelle joko tanssimaan tai vain nauttimaan musiikistaan. Kirjoitettuna se saattaa vaikuttaa yllättävältä, mutta yleisössä sitä ei tarvinnut ihmetellä; painajaismaisen karuille, välillä massiveattackmaisesti triphoppaaville ja toisaalla kauniille taustoille annetaan onneksi tilaa, sillä niin tärkeä elementti ne ovat myös Hai-albumilla, jonka DJ Kridlokk esitti. Välillä hän avasi hetkeksi silmänsä ja vahti, mitä me teimme.

Pyöreän Balloon Stagen yksi erityisyyksistä on löytää tunnelmaa myös vastapäisistä katsojista, ja vastauksen näki muidenkin ilmeistä: me keskityimme. DJ Kridlokk voisi täyttää tunnistettavalla äänelläänkin koko settinsä, sillä flownsa on järkähtämätön ja räppinsä karismaattinen kuin ihannepuolisosi. Hän ei hakenut yhteislaulua tai bileitä, vaikka paikalle saapuneet taisivat tuntea albumin hyvin. Yksin hän sai yleisön rauhassa uppoutumaan oivaltaviin tarinoihin ja tunnelmiin lähiöistä ja tämän päivän turhuuksista.

Oklou. Kuva: Flow Festival / Konstantin Kondrukhov

Oklou

Oklou on albumeillaan korostetun hillitty ja enemmänkin tunnelmia hiljalleen loppuun asti kietova kuin kaikkea potentiaaliaan purkava. Livenä myös visuaalinen puoli alkoi näyttävänä mutta etäisenä. Värimaailma yhdisti harmaan eri sävyjä, joita rikottiin erilaisilla valoratkaisuilla.

Alussa lavalla vallitsi epäjärjestys ympäri pyörivän kuvaajan takia, ja valmiimpi musiikkivideomainen paketti muodostui näytöille. Samaan aikaan, kun harmaa sumuverho alkoi hälvetä ja sai lisävärejä seurakseen, myös haaveileva elektroindie avautui. Yleisö näki kolmen esiintyjän ilmeet ja vaihtuvat instrumentit selkeästi. Harvoin ovat punainen väri ja noinkin kevyt kitarasoolo tuntuneet yhtä voimakkailta, ja hetkeä myöhemmin olimme jo klubibileissä.

Se, miten hartaasti ladattu yleisö purkautui huikeassa Harvest sky -kappaleessa viimein tanssimaan, tulee jäämään mieleen pitkään viikonlopun jälkeen. Oklou on kauniilla äänellään, taiteellisella ja katsetta naulitsevalla visuaalisella esiintymisellään ja hitaasti mieleen kietoutuvilla kiehtovilla kappaleillaan niin omaperäinen, että hänen tekemisiään tullaan seuraamaan kasvavalla mielenkiinnolla.

Olavi Uusivirta. Flow Festival / Kuva: Riikka Vaahtera

Olavi Uusivirta

Ajauduin jo miettimään, miksi lähteä katsomaan vaihtoehtomusiikin festivaalilla suomirockpumppua, jonka on nähnyt kymmeniä kertoja ja joka tulee esiintymään Suomen joka kolkassa, mutta ajatus kaikkosi sillä hetkellä, kun Timo Kämäräisen heleä kitarasoundi lähti vetämään Kultaa hiuksissa -aloitusta eteenpäin.

Kämäräinen on Olavi Uusivirran yhtyeessä vuosi vuodelta suuremmassa roolissa hypätessään kitarallaan thesmithsmäisistä indiesoundeista rautalankaan tai hardrockiin. Koko yhtye on hioutunut yhdeksi suomirockin monipuolisimmista kokoonpanoista. Minä olen hullu -kappaleen hardrock taipui hetkessä jazziin ja balladeihin.

Hiteissä riittää valinnanvaraa, ja onneksi niitä on sovitettu monesti uusiksi, kuten hienossa Me ei kuolla koskaan -versiossa; ikinä ei mene pieleen, kun koko bändi pysähtyy laulamaan yhtä aikaa. Hieman epätasainen Camouflage-albumi ehti parilla näytteellä olla sitä livenäkin: nimikappale kulki hyvin, mutta herkkä Oot mun beibi aina ei toiminut paikassaan.

Yhtye on tietysti hieman hittiensä ja uusien kappaleidensa vanki, ja laajasta tuotannosta jää aina kaipaamaan lukuisia helmiä, mutta on hämmentävää, että upea Preeria-albumi voi jäädä keikalta kokonaan ilman edustajaa. Uusivirta on esiintyjänä takuuvarma ja kelpo laulaja, vaikka Nuori ja kaunis -lopetuksessa Antti Autio pyyhkikin vierailevalla äänellään hänellä pöytää.

Vesta. Kuva: Flow Festival / Riikka Vaahtera

Vesta

Flow Festivalin koko ja merkittävyys näkyy ikävimmillään tungoksena ja humalaisten määrässä, mutta parhaimmillaan merkittävyys takaa sen, että artistit esiintyvät mahdollisimman suurilla kokoonpanoilla. Vestallakin oli bändinsä lisäksi mukana puhaltimet ja suuren teltan väkimäärästä aidosti liikuttunut preesens.

Yhtye on parhaimmillaan dramaattisena, ja sitä keikan alkupuoli olikin. Tunteen palo huipentui Vestallicaan, jonka sovituksen dramatiikka on kasvanut huikeaksi.

Keskenään erilaisten albumien kappaleet soivat livenä yhtenäisesti, ja kaikista kolmesta löytyy alun synkkyyteen ja jälkipuoliskon kevyempään bilevaihteeseen edustusta. Jopa kamalahko Ilmassa on taikaa, jossa Arpan vierailevat vokaalit tulivat nauhalta, menetteli keikalla kesäkuvineen.

Synkän ja kevyen osion jälkeen kolmantena pysähdyttiin uuden Suomi soimaan -albumin kokeileviin sota- ja Suomi-aiheisiin, mihin yleisön keskittymiskyky ei tuntunut riittävän. Liikehdintä poispäin ja hälinä lisääntyivät, kunnes lopun Helmi ja Ota varovasti keskeyttivät katsojien kuulumisten vaihtelut. Tunnin setti ei tunnu olevan tarpeeksi Vestaa vaan jättää kaipaamaan lisää.

Turnstile. Kuva: Eija Niskanen

Turnstile

Moshpitit ovat olleet Flow Festivalin päälavalla harvassa, mutta hiemankin Turnstilen meininkiin perehtyneet tiesivät asennoitua siihen, että niihin saa sukeltaa biisi toisensa jälkeen. Turnstilen dynaaminen sekoitus melodista rockia ja hardcorepunkia on kuin luotu piteille.

Yhtyeen hardcorekin on nykyään niin puhdasta ja kevyttä kuin genrensä sisällä vain voi olla, ja pititkin olivat suuria mutta suorastaan lempeitä. Aggressiivisuus loisti poissaolollaan niin yhtyeellä kuin yleisössäkin: kaiken viikonlopun jonoissa tungeksimisen ja örvellyksen väliin löytyi kokonaisen keikan pituinen hetki, jossa kaikki hymyilivät vieraille ja pitivät toisistaan huolta.

Turnstilen keikalla ei ole varsinaista kaarta, vaan lataukset, nousut ja laskut tapahtuvat kappaleiden sisällä. Suvantovaiheissa oli koskettavaa seurata ihmisten lapsenomaisen odottavia hymyjä, jotka kysyivät ”joko kohta saa taas riehua”.

Yhtye sai esiintymisellään varmasti uusia faneja – niin helpolta, vapautuneelta ja jämerältä etenkin rumpali Daniel Fang ja basisti Franz Lyons saivat punkin kuulostamaan. Rohkea ja onnistunut veto kiinnittää yhtye lauantai-illalle päälavalle.

Geese. Kuva: Flow Festival / Konstantin Kondrukhov

Geese

Indierocknörttien kohinaa Geesestä kuului pitkin festivaaliviikonloppua, eikä sähköinen tunnelma ennen Silver Arenan keikkaa ollut yllätys. Kuuloetäisyydellä käytiin läpi yhtyeen aiemmin esittämiä covereita, veikkailtiin vokalisti Cameron Winterin äänelle sopivia mahdollisia lainakappaleita sekä listattiin vaikuttimia. Ah, muun muassa näiden ihanien sopukoiden takia käydään keikoilla!

Husbands ja Getting Killed osoittivat heti alkuun, mistä hommassa on kyse: kappaleet eivät usein kulje totutulla popkappaleen kaavalla, ne voivat käynnistyä kuin kesken jamin, kehittyvät hiljalleen ja yhtäkkiä huomaa, että ollaankin jo jossain ihan muualla. Ikinä ei tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu – paitsi että se tapahtuva on jotain upeaa. Välillä tuntuu kuin seuraisi melodisempaa Primusta tai huumorintajun löytänyttä The Strokesia.

Cameron Winter on itsevarma ja rennon ilmeetön, kunnes tajuaa hänen karjuvan mikrofoniin. Viimeistään Bow Down osoitti, että keikan tähti on rumpali Max Bassin, joka pitää kaiken sekasorron kasassa. Raivokkaan Trinidadin jälkeen katsomossa näkyy pyöriviä päitä epäuskoisine tähyilemässä ympärilleen: ”Näittekö tekin, mitä äsken tapahtui?”

Lambrini Girls. Kuva: Flow Festival / Konstantin Kondrukhov

Lambrini Girls

Vokalisti Phoebe Lunny oli vaativalla tuulella. Suomalaisia ei ole helppo saada riehaantumaan käskystä, varsinkaan ennen kuin mitään on esitetty, mutta niin vain katsomossa pyöri moshpit jo ensisekunneista alkaen. Lunny piti muutenkin yleisöä lähes sananmukaisesti hyppysissään ohjatessaan etusormellaan ringissä pyörivää väkijoukkoa.

Olisi väki riehaantunut ilman käskyjäkin – niin vetävää oli Lambrini Gilsin ärhäkkä punk ja Lunnyn lavakarisma hengästyttävine, toisinaan lähes räpiksi yltyvine vokaaleineen.

Turnstilen edellispäivän sileän hardcoren jälkeen trion soundi tuntui nuhjuiselta ja aggressiiviselta. Poliittinen sanoma oli yhtä tärkeää kuin meininki. Jos joukkoon olisi eksynyt Perussuomalaisia, he olisivat hipsineet ensimmäisen spiikin jälkeen teltan takaosasta tiehensä.

Lambrini Girlsin äänessä ei ole periaatteessa mitään uutta, mutta sen seksuaalivähemmistöistä huolehtiva ja vasemmistolainen sanoma tuodaan niin aidosti ja vastustamattomasti esille kuin punkin avulla on mahdollista.

* *

Muru Vähänikkilä

Yleisesti

Flow on kasvanut jo kauan sitten ulos siitä ajatuksesta, että sen pitäisi olla vaihtoehtoisen musiikin festivaali. Ohjelmassa voi olla samaan aikaan valtavia kansainvälisiä poptähtiä, kokeellista musiikkia ja artisteja, jotka ovat vasta tekemässä läpimurtoaan.Hyvä festivaali ei välttämättä kerro, mitä pitäisi kuunnella. Se antaa mahdollisuuden huomata, että oma musiikkimaku ei olekaan niin valmis kuin kuvitteli.

Käsittelemäni artistit eivät edusta samaa genreä oikeastaan lainkaan. Nelikkoa yhdistää pikemminkin se, että jokainen heistä tarjoaa oman vastauksensa kysymykseen siitä, mitä popmusiikki, ja poptähti, voi juuri nyt olla.

Zara Larsson. Kuva: Flow Festival / Konstantin Konrukhov

Zara Larsson

Joidenkin kulmakarva saattoi nousta, kun Flow Festival julkisti ensimmäisten esiintyjien joukossa Zara Larssonin. Ensi alkuun: Larsson on erinomainen siinä, mitä hän tekee. Ruotsalaislaulaja on jo yli kymmenen vuoden ajan hionut osaamistaan: hänen musiikkinsa on tehokasta, tarkasti tuotettua ja melodisesti ällistyttävän tarttuvaa. Koukuttava kertosäe tulee silloin kun sen pitääkin, tuotanto nostattaa kappaletta juuri oikealla hetkellä ja kokonaisuus on rakennettu niin, että kuuntelijan ei tarvitse tehdä mitään ylimääräistä, vain laulaa mukana ja nauttia. Se on popmusiikin ammattitaitoa puhtaimmillaan.

Flow’n ohjelmajulkistuksessa festivaali nosti Larssonin kohdalla esiin hänen suhteensa tanssimusiikin historiaan ja jopa hyperpopiin. Se on kiinnostava väite, sillä Larssonin kaltaisen valtavirta-artistin kohdalla vaikutteiden jäljittäminen on usein huomattavasti kiinnostavampaa kuin itse lopputulos. Popmusiikki ei synny tyhjästä, vaan imee jatkuvasti vaikutteita alakulttuureista, klubimusiikista ja internetin syövereistä, minkä jälkeen ne pakataan miljoonille ihmisille sopivaan muotoon.

Lavarakennelma vei katsojat pohjoismaiseen metsään, upeiden taustatanssijoiden kanssa vedetty koreografia Los Angelesin yöhön ja kuumimpiin kesäbileisiin. Suuri lava, suuret, tarkasti harjoitellut koreografiat ja kappaleet, jotka tuntuvat syntyneen suoraan sitä varten, että mahdollisimman moni osaisi laulaa mukana. Ja sitä yleisö tosiaan teki. Euforinen tunnelma tiivistyi Lush Lifen aikana, kun lavalle kutsuttiin mukaan tanssimaan eturivistä fani.

Florence Welch (Florence + the Machine). Kuva: Flow Festival / Riikka Vaahtera

Florence + the Machine

Flow’ssa valtavirtapop joutuu helposti vähän puolustelemaan olemassaoloaan. Kun vieressä soitetaan jotain kokeellisempaa, outoa tai juuri nyt kriitikoita kiinnostavaa, kolmen minuutin täydellinen popkappale voi tuntua liian helpolta. Nyt kuitenkin perjantai-illan yleisölle nämä biisit olivat mahdollisuus tarttua viimeisiin keskiyön auringon hetkiin.

Florence Welch on jo pitkään ollut artisti, jonka kohdalla musiikki ja esiintyjän ympärille rakennettu maailma ovat käytännössä erottamattomia. Paljaat jalat, valtava ääni, dramaattiset liikkeet ja kappaleet, jotka tuntuvat välillä enemmän hymneiltä kuin poplauluilta. Hän on rakentanut koko uransa ajan omaa maailmaa, jossa popmusiikki, uskonto, luonto, kuolema, rakkaus ja mystiikka saavat olla samassa paikassa. Aiemmin noitamaisuus saattoi tarkoittaa kukkaseppelettä, kynttilöitä ja metsänvihreää romantiikkaa.

Uuden Everybody Scream -levyn myötä metsässä on jotain paljon pimeämpää. Metsässä laulava nainen onkin nyt osa pahaenteistä noitapiiriä.

Olikin teemaan sopivaa, että Florence + The Machinen kanssa lavalla oli jotain, mitä yhtyeen keikoilla ei ole aikaisemmin nähty samalla tavalla: neljä tanssijaa, ”Witch Choiriksi” nimetty joukko, joka tuntui välillä enemmän riivatuilta hengiltä kuin taustatanssijoilta.

Raajat vääntyivät, selät taipuivat, päät roikkuivat ja liike saattoi yhtäkkiä muuttua elegantista lähes eläimelliseksi. Tanssijoiden liikkeissä oli jotain tarkoituksellisen epämukavaa.

Florence Welch ei ole enää lavan ainoa ruumis, jonka kautta musiikki tapahtuu. Hänen ympärillään on neljä muuta kehoa, jotka tekevät musiikista kollektiivisen kokemuksen. Se on kiinnostava muutos artistille, jonka konserteissa yleisö on vuosien ajan tottunut kiinnittämään huomion vain tähteen.

Flow’n pimeässä illassa se oli yksi koko viikonlopun mieleenpainuvimmista hetkistä: neljä kehoa kiemurtelemassa musiikin mukana, Florence Welch keskellä kaikkea paljain jaloin, ja ympärillä tuhansia ihmisiä, jotka olivat tulleet katsomaan popkonserttia mutta päätyivät hetkeksi keskelle rituaalia. Rituaalien lomassa kuultiin kattavasti kappaleita alkuajoilta lähtien, Dog Days Are Overin päättäen pimeän kesäillan noitahetken.

Sombr. Kuva: Pietari Raekallio

SOMBR

SOMBR on esimerkki siitä, miten tiktok-algoritmit ovat vaikuttaneet viime vuosien musiikkiin. Artistit eivät enää ilmesty yleisön eteen levy-yhtiön rakentamana valmiina pakettina, vaan kappaleet löydetään puhelimen kautta, trendaavien pikkupätkien myötä. Mitä tarkoittaa poptähti tilanteessa, jossa tähteyden rakennuspaikka ei enää ole televisio, radio tai edes musiikkivideo, vaan 15 sekunnin pätkän suosio? Artistin ei tarvitse ensin päästä radioon, tehdä vuosia kiertueita eikä odottaa, että yleisö vähitellen löytäisi hänet.

Parikymppisen SOMBRin musiikissa henkilökohtaisuus on olennainen osa. Suru, ihmissuhteet, kehokuvan epävarmuus ja nuoruuden tunne-elämä eivät ole vain kappaleiden aiheita, vaan osa artistin identiteettiä. Surullinen ihmissuhde voi muuttua miljoonien ihmisten yhteiseksi tunnereaktioksi. Tämä on tietysti ollut popmusiikin ydintä aina, mutta internet on muuttanut mittakaavaa.

SOMBRin kiinnostavuus syntyykin osittain tästä ristiriidasta. Hänen musiikkinsa kuulostaa läheiseltä, vaikka sitä kuuntelee valtava määrä ihmisiä. Artistin ympärille muodostuu vaikutelma henkilökohtaisesta yhteydestä, vaikka kyseessä on samaan aikaan hyvin suuri popilmiö. Kun superhitti Back to Friends alkoi, todellakin tunsi, että nyt on syntymässä uusi sukupolvikokemus.

Tyler Ballgame. Kuva: Muru Vähänikkilä

Tyler Ballgame

Suuret festivaalit ovat nykyään valtavia koneistoja. Artistit tunnetaan etukäteen, aikataulut suunnitellaan tarkasti ja oma päivä rakennetaan helposti niin, ettei siinä ole juuri mitään sattumanvaraista. Tiedetään, mitä halutaan nähdä ja missä järjestyksessä.

Silloin festivaalista voi kadota yksi sen parhaista puolista: mahdollisuus törmätä johonkin, jota ei tiennyt tarvitsevansa. Tyler Ballgamen kohdalla Flow pystyi vielä olemaan tällainen paikka. Amerikkalaislaulaja julkaisi alkuvuodesta esikoisalbuminsa For the First Time, Again, ja pian häntä verrattiinkin sellaisiin ”pikkunimiin” kuin Tim Buckley ja Roy Orbison.

Valloittavasti yleisönsä ottanut laulaja otti Balloon-lava yleisön puolelleen jo ensisoinnuista lähtien, ja sai varmasti Suomesta suuren määrän uusia kuuntelijoita mainion konserttinsa ansiosta. Ballgamen musiikki on hyvällä tavalla vanhanaikaista. Americananaa ja melankoliaa, joka ei tunnu tarvitsevan ympärilleen mitään ylimääräistä, kun upea ääni kannattelee kuulijaa tunnelmasta toiseen.

* *

Eija Niskanen

Yleisesti

Omat kaksi päivääni Flowssa menivät leppoisasti. Alue oli aiempaan verrattuna helpompi kävellä, avarampi.

Ohjelmiston aikataulutuksessa harmitti, että sunnuntai-illalle oli lykätty osittain tai kokonaan päällekkäin festivaalin vaihtoehtorockia kuunteleville suunnatut yhtyeet: Nick & Bad Seeds, sen kanssa osittain päälle menevä Lambrini Girls sekä eteläkorealainen naispunkbändi Honey Sailormoon. Useampi tuttavani harmitteli tätä päällekkäisyyttä.

Arthur Verocai (kesk.) ja kokoonpanoon kuuluneet Rogê (vas.) ja Paula Santoro. Kuva: Eija Niskanen

Arthur Verocai

Aloittelin lauantain kuuntelemalla aurinkoiseen iltapäivään hyvin istuvaa Arthur Verocaita johtamassa puolalaista 27-henkistä Aukso Orchestraa. Verocai (s. 1945) on Brasilian musiikkialan veteraani, säveltäjä, sovittaja, orkesterinjohtaja ja edelleen kysytty ammattilainen eri musiikkiprojekteihin.

Pehmeästi soljuva brasilialaismusiikki yhdistyi jazzahtavaan big bandiin ja solistit, joiden nimet jäivät arvoituksiksi, lauloivat juuri brasilialaiseen tyyliin soljuvasti ja pehmeästi. Ison orkesterin musiikki pulppuili, torvet soivat komeasti, ja varmaankin viulistien ansiosta meno kuulosti välillä kuin jonkun 1960–1970-luvun tyylikkään rikoselokuvan soundtrackilta.

Múm. Kuva: Eija Niskanen

Múm

Mukavasti soi samassa tilassa myös islantilainen Múm, joka odotetusti leijaili samoissa satumaisissa maisemissa kuin monet islantilaiset muusikkokollegansa. Konsertissa nelikko esitti neljä biisiä, kukin varttitunnin pituisia. Indie-elektroninen musiikki on jonkinlaista post-sigurrosia, mutta omanlaisella, kelluvalla tavallaan ja pienillä asioilla kappaleita eteenpäin vievää.

Hieman keikan lopulla alkoi keskittyminen luisua, ei suinkaan bändin takia, vaan skumppalasi kädessä kuulumisia kovaan ääneen vaihtaneen kolmikon takia. Múm-tyylinen musiikki toimii, kun siihen keskittyy ja antaa musiikin lelluttaa mukanaan kuin veden aalloilla.

Pekko Käppi jouhikkoineen. Kuva: Eija Niskanen

Pekko Käppi & K:H:H:L

Pekko Käppi & K:H:H:L oli hyvä aloitus sunnuntai-iltapäivään 360 asteen Balloon-areenalle. Olen nähnyt Pekko Käpin aiemmin pienimuotoisemmassa tilaisuudessa soittamassa jouhikkoaan. Nyt hän johti folkrockyhtyettä, jossa oli lisäksi rumpali, kitaristi, basisti, kosketinsoittaja ja kaksi taustalaulajaa lyömäsoittimineen.

Isompi ryhmä tuo musiikkiin vaihtelevuutta ja menevyyttä, joka toimii konsertissa. Aiheet ovat etnorocktyylisiä: oli biisi, jossa käytettiin 1700-luvun loitsua, sekä tositapaukseen perustuva tarina tyypistä, joka lähti alasti kadulle. Biisejä oli etupäässä K:H.H:L-levyltä Oli kerran ryytimaassa (2025), kuten Ole huoleti ja session lopettanut, läheisistä huolehtimaan kannustanut Annetaan vettä. Pari biisiä lauloi rumpali Jani Auvinen.

Käppi kertoi tarinan 1990-luvulta, jolloin hän yhtenä kesänä elätti itseään katumuusikkona, saaden ohikulkijoilta markan tai pari. Kerran tuli 10 markkaa, kun kuuntelemaan sattui Värttinän Sari Kaasinen.

Jouhikonsoittoonsa Käppi on maininnut saaneensa vaikutteita niinkin yllättäviltä tahoilta kuin Led Zeppelinin Jimmy Pagelta (joka soitti joskus kitaraansa jousella) ja Nirvanan Krist Novocelicin haitarinsoitosta. Hyväntuulinen sessio polkaisi päivän hyvin liikkeelle.

Niillas Holmberg (vas.) ja Pauli Lyytinen. Kuva: Eija Niskanen

Niillas Holmberg & Pauli Lyytinen

The Other Sound tarjosi hienon ja meditatiivisen vaiko shamanistisen session saamelaistunnelmissa. Tai savolais-saamelaisissa. Niillas Holmberg on tuonut saamelaista joikulaulantaa nykypäivään ja Naarattu laulu -projektissa hän yhdistää voimansa Kuopiosta kotoisin olevan saksofonisti-säveltäjän Pauli Lyytisen kanssa. Levynäkin julkaistu projekti pohjautuu Holmbergin runoteokseen Naarattu, joka vie tarinan muinaisista ajoista nykyisyyteen ja perinteen ja modernismin törmäykseen.

Konsertissa Pauli Lyytinen soitti saksofonilla freejazz-tyylisesti elektronisen taustan huminan ja vedensolinan päälle. Välillä hän säesti Holmbergia helistämällä kelloja. Holmberg lukee välillä runoistaan otteita, välillä joikaa saksofonin kommentoidessa äänimaisemaa. Mieleen jää kertomusten teema valaasta, joka ei pääse perille.

Yhdessä kappaleessa raanun loimilangat kuvaavat historiallisia kerrostumia, joita Saamenmaalla on. Valaistus heijastaa ehkä eri vuodenaikoja, välillä sataa lunta. Hieno kokonaisuus, johon upposi kuin naavaan tunturin laella.

The Other Sound voisi ensi vuodeksi hommata oville tuplaverhoja. Sellainen meditatiivinen taide-esitys kuin Naarattu laulu hieman häiriintyi kirkkaan valon lävähtäessä aina oven aukaisusta tilaan.

Nick Cave. Kuva: Flow Festival / Riikka Vaahtera

Nick Cave & the Bad Seeds

Nick Cave & the Bad Seeds on tuttu Suomen-kävijä ja niitä artisteja, jotka fanit haluavat nähdä yhä uudelleen. Syynä on se erityinen kokemus ja transsinomainen tunnelma, jonka Cave yhtyeineen luo keikoilleen.

On olemassa paljon artisteja, jotka niin sanotusti ”ottavat yleisönsä”, mutta Caven hyppysissä yleisö suostuu henkisesti ruoskittavaksi, olemaan fyysisesti kävelyalustana ja mikinpitäjänä. Samaan tapaan Cave luottaa yleisöönsä. On kuin olisi tehty molemminpuolinen sopimus parituntisesta sessiosta, jossa yhteisvoimin saavutetaan musiikin hurmio.

Porukka potkaisi keikan käyntiin biisillä Get Ready for Love. Perään alkoi hypnoottinen jumputus, jonka heti tunnisti From Her to Eternityksi, kappaleeksi, joka tuli tutuksi Wim Wendersin elokuvasta Berliinin taivaan alla. Avausräjähdys loppui Train Long-Sufferingiin. Sitten oli aika rauhoittua kauniin O Children -biisin parissa, jonka aikana nelihenkinen taustalaulajakuoro näytti taitonsa. Heistä yhdelle laulettiin myös perään Happy Birthday.

Kun konsertin settilistaa miettii, ei täyteen kaksituntiseen mahdu kuin puolet biisinimikkeitä moneen muuhun artistiin verrattuna useihin muihin poppoisiin. Se johtuu tietysti biisien pituudesta. Tyypillinen Bad Seeds -biisi alkaa yksinkertaisella, rauhallisella osuudella ja kehittyy bändin pistäessä päälle suurempia vaihteita, kunnes ollaan kliimaksin äärellä rytyyttämässä.

Yhtyeessä on vaihtunut jokunen jäsen, mutta metsäpeikkomainen Warren Ellis on aina mukana kosketinsoittimineen ja viuluineen. Musiikki, konsepti ja esiintymistyyli pysyvät samoina eikä tällainen täydellisyys mitään uustrendikkäitä uudistuksia kaipaakaan.

Yleisöä mukaansa maanittelivat Joy, meidän kaikkien itkulaulu The Weeping Song ja konsertin yhtyeosuuden päättänyt kappale Hollywood, joka yltyi mielipuoliseksi jytkyttelyksi. Kappaleen suomenkieliset käännöslyriikat, jotka kertovat lapsensa menettäneestä naisesta, heijastettiin taustalle.

Kuten Caven tapana on, hän lopettaa konsertin yksin, pianolla itseään säestäen. Kuultiin Into My Arms, eikä encoreja. Eivätkä sellaiset sopisikaan konserttiin, joka pitää yleisön tiukasti otteessaan avauksesta viimeiseen nuottiin saakka.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua