Lucie (Satu Tuuli Karhu) ja Allu (Ville Hilska). Kuvat: Janne Vasama

Kjell Westö on yksi parhaita Helsingin ja sen historian kuvaajia. Hänen kykynsä näyttää historia henkilöhahmojen läpi tuotti Suomen alkutaipaleen vuoden 1905 yleislakosta talvisodan alle kolmen eri perheen kautta kuvattuna teoksen Missä kuljimme kerran (2005). Se toi kirjoittajalleen Finlandia-palkinnon ja on filmattu elokuvaksi ja televisiosarjaksi sekä esitetty Helsingin kaupunginteatterissa. Nyt Ryhmäteatteri tuo sen Suomenlinnan kesäteatteriin.

Riikka Oksasen Ryhmäteatterille tekemä sovitus Kjell Westön laajasta romaanista, joka tarkastelee Suomen ja erityisesti Helsingin historiaa kronikkamaisesti yksityisten henkilöiden ja sukujen kautta, on haastava. Oksasen ratkaisu on antaa henkilöhahmojen itsensä kertoa omasta taustastaan ja kohtaloistaan kolmannessa persoonassa alun esittelyissä, useiden vuosien aikahyppäyksissä, ja lopussa paljastaa epilogimaisesti, mitä kullekin sodan aikana tapahtuu.

* *

Tarinan henkilöt ovat työväenluokkainen Pitkänsillan tuonpuoleinen poika Allu Kajander (Ville Hilska) ja hänen myöhemmin Punakaartiin liittyvä isänsä Enok (Juha Kukkonen). Toista puolta, porvarillista suomenruotsalaista parempaa väkeä edustavat Lilllehjelmin sisarukset Cedi (Miiko Toiviainen) ja Lucie (Satu Tuuli Karhu) ja heidän ystävänsä Eccu Widing (Santtu Karvonen). Pitkänsillan erottaminakin näiden eri yhteiskuntaluokkien kohtalot limittyvät useaan kertaan. Yli luokkarajojen roihahtava mutta epäonnistumaan tuomittu Allun ja Lucien romanssikin on yksi näistä kohtaamisista.

Esitys havainnollistaa sen nuoren kansakunnan kahtia repeytymisen, mikä johti sisällissotaan, sen jälkeiseen kostoon ja kaunaan ja 1930-luvun Lapuanliikkeen nousuun. Paitsi punaiset ja valkoiset, voi kummallakin puolella olla erilaisia asemia. Miiko Toiviainen Cedin roolissa esittää sen tien, mikä vie hänet ensin sisällissodan jälkeisiin valkoisten kostoteloitusjoukkoihin ja myöhemmin fasististen aatteiden kannattajaksi. Santtu Karvonen esittää Eccun miehenä, joka nuoresta saakka ajautuu tahdottomasti muiden, tässä tapauksessa Cedin mukana tekemään hirmutöitä, jotka myöhemmin johtavat jatkuviin painajaisiin ja mielenterveyden romahtamiseen.

Lucien suhtautuminen uusiin aikoihin on valtava kokemuksen- ja elämänjano. 1920-luvun iloinen jazzin ja kieltolain aikaisen terästetyn teen siivittämä uusi aika on kuin luotu hänelle. Ilman kolhuja ei hänkään selviä tarinan loppuun saakka, eikä epätoivoisen näytelmän jälkipuoliskon aloittava sinnikäs juhliminen peitä alleen sen alle kätkeytyvää väkivaltaa ja epäoikeudenmukaisuutta.

Henning (Robert Kock), Lucie (Satu Tuuli Karhu) ja Cedi (Miiko Toiviainen).

* *

Paikoitellen ulkoapäin henkilöihin porautuva kerrontapa tuo myös ratkaisun esittävän taiteen ikuisuusongelmaan, raiskauksen esittämiseen. Niin Metoo-liike kuin Anna Paavilaisen monologinäyelmä Play Rape kritisoivat näytelmien ikuista tapaa esittää ja valita esitettäväksi nämä kohtaukset. Nyt ei naisen, Eccun puolison, tarvitse maata miehen alla vaan mies ja nainen seisovat selkä toisiaan vasten kahden muun näyttelijän kommentoidessa laulaen tapahtumaa kuin kreikkalainen kuoro. Raaka kohtaus havainnollistetaan, ei näytetä.

Lavastus on myös oivaltava. Pyöreää lavaa pyörittävät kahvoista näytelmän alkupuolella palvelijat valkoisine hilkkoineen ja esiliinoineen, ne yläluokan huolettoman elämän mahdollistavat näkymättömät puurtajat. 1930-luvulle päästessä lavaa pyörittävät lapuanliikkeen fasistit – oivaltava tapa kuvata sitä miten perinteinen porvaristo päätyi fasistien vuodekumppaniksi ympäri Eurooppaa. Lavan kahvat toimivat myöhemmin astaloina.

Taustan alkupuolen parvekkeinen rakennelma toimii tarvittaessa vaikkapa sinä työväentalon tornina, jonka punainen lyhtyvalo aloitti sisällissodan. Väliajan jälkeen takaseinä kimmeltää koristenauhaverhona.

Cedi (Miiko Toiviainen) ja Eccu (Santtu Karvonen).

* *

Esitys ei ole ainoastaan historiallinen katsaus. Katsoja huomaa väistämättä joidenkin tilanteiden ja dialogien yhtäläisyydet tähän päivään. Kun nyt välillä hävinneeksi väitetty luokkayhteiskunta on palaamassa todellisuudeksi ja väkivaltainen retoriikka rehottaa, antaa Ryhmäteatterin näytelmä ajattelemisen aihetta.

Esityksessä on yhtenä kantavana voimana Antti Aution musiikki, joka kattaa tyylilajeja herkistä lauluista jazzinrytkytykseen, minkä aikana osa näyttelijäkaartia tanssii itsensä henkihieveriin ja lopussa traagisempiin sävyihin. Iloisen 1920-luvun aloittaa luonnollisesti Harmony Sisters -tyylinen naistrio.

Ensimmäinen puoliaika kattaa vuodet 1905–1918 ja toinen kuljettaa 1920-luvulta sodan alle. Vaikka jännite pysyy hyvin, tuntuu se useiden näytelmien tapaan hieman lopahtavan jossain kohtaa toista puoliskoa, mutta loppu sidotaan yhteen jälleen laululla. Muutamassa kohtaa yleisö saa höristellä korviaan saadakseen selvää huutavimpien kohtien dialogista, mutta viikoittain kahdessa esityksessä tarjotaan samanaikainen selkosuomenkielinen (ja englanninkielinen käännös) puhelimeen.

Kesäteatteriesityksissä on totuttu saamaan aina välillä kunnon naurut. Vaikka Missä kuljimme kerran tarjoaakin pari paikkaa yleisön hörähtää, on Ryhmäteatteri viisaasti luottanut näytelmän ja aiheen vakavuuteen eikä turhannaurata yleisöä.

Eija Niskanen

Ryhmäteatteri: Missä kuljimme kerran

• Suomennos Katriina Huttunen
• Dramatisointi ja ohjaus Riikka Oksanen
• Lavastus Janne Vasama
• Valosuunnittelu Ville Mäkelä
• Musiikin sävellys Antti Autio
• Äänisuunnittelu Jussi Kärkkäinen
• Pukusuunnittelu Sari Suominen
• Maskeeraussuunnittelu Tiina Winter
• Koreografia Lasse Lipponen
• Näyttelijät Santtu Karvonen, Miiko Toiviainen, Satu Tuuli Karhu, Ville Hilska, Juha Kukkonen, Robert Kock, Annika Hartikka, Iina Nyländen

Ensi-ilta Suomenlinnan kesäteatterissa Helsingissä 6.6.2026. Esityksiä 22.8. asti. Esityskalenteriin tästä.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua