Kuka olisin, jos en välittäisi, jos vapauttaisin itseni? Uskallus ja kapina kuljettavat The Slitsin tarinaa

Hanna Telakoski

”Luovan lahjakkuuden todellinen testi on se, miten paljon taiteilija esittää omaperäisiä ideoita lavalla tavalla, joka ylittää tekniset rajoitukset. – On selvää, että Slits tekee niin…” (Ari Up, lehtihaastattelussa 1977)

* *

Alussa oli ryhmä nuoria naisia, joilla oli missio.

The Slits soitti ensimmäisen keikkansa vuonna 1977 Lontoon Covent Gardenin Roxy Clubilla, joka toimi uusien bändien näytön paikkana.

Rumpali Palmolive (Paloma Romero, myöh. McLardy) oli saanut kahden viikon jälkeen kenkää Flowers of Romancesta, kun ei lämmennyt Sid Viciousin ehdotteluille. Hän halusi soittaa tyttöbändissä, jossa edellä mainitun kaltaisia ongelmia ollut.

Hän pyytää laulajaksi Ari Upia (Ariane Foster), joka on tuolloin vasta 14-vuotias. Tessa Pollitt on pyydetty mukaan basistiksi kaksi viikkoa aiemmin. Tessa lähtee The Castratorsista, jossa on soittanut kitaraa. Hän opettelee soittamaan bassoa ja biisit keikalle kahdessa viikossa.

Jos tämä ei ole heittäytymistä, ei ole mikään. Ja juuri heittäytymisessä on Slitsin voima. He ottavat oman tilansa ja päättävät itse keitä haluavat olla juuri siinä hetkessä. He ovat innoissaan toisistaan ja bändissä soittamisesta.

Kitaraa Slitsissä soitti ensin Kate Korus (The Raincoats, Mo-dettes), joka vaihtuu kuitenkin pian Vivian ”Viv” Albertineen.

Ensimmäisellä keikalla lauteilla ovat myös The Clash, The Buzzcocks ja Subway Sect. The Slits on omiensa seurassa, mutta edes jälkipolvet eivät heitä usein tunne. Dokumentti korjaa osaltaan myös tätä puutetta.

* *

The Slitsin musiikissa ja esiintymisessä oli raakaa energiaa. Tuona aikana knallipäiset pukumiehet hallitsivat maailmaa tai ainakin englantilaista seksististä luokkayhteiskuntaa.

Viv Albertinen mukaan naismuusikoille ei ollut olemassa roolimalleja. Hänelle ei ollut tullut edes mieleen, että voisi olla muusikko, vaikka hän oli hulluna musiikkiin jo lapsesta lähtien. Androgyynin Johnny Rottenin lavalla nähtyään hän kuitenkin päätti hankkia kitaran, vaikka ei osannut soittaa.

Näiden nuorten tyttöjen toiminta oli vallankumouksellista ja heitä paheksuttiin. Ei ole liioiteltua sanoa, että oli jopa vaarallista olla tyttö ja nuori nainen tuon ajan Britanniassa sillä tavalla kuin he olivat.

Basisti Tessa Pollitin mukaan ilmassa oli jännitystä, kyse oli seikkailusta ja anarkiasta. Sitä hän oli aina halunnut ja nyt siihen tuli tilaisuus.

The Slits löysi omaperäisen estetiikkansa ja oman yleisönsä. Ei tarvinnut olla nätti ja laiha, jotta saattoi kuulua bändiin, nuori Ari toteaa vanhassa lehtihaastattelussa. Täysin ennenkuulumatonta!

* *

Kaiken takana on oivallus siitä, että voi tehdä mitä haluaa riippumatta siitä, mitä muut itseltä odottavat.

Slitsin naiset eivät identifioidu punkkareiksi, eivätkä he ole myöskään muusikoita. The Slits oli alun perin jotain muuta, ei punkia eikä rockia.

Eiväthän he osanneet aluksi edes soittaa. Ensimmäisillä keikoilla on alkuvoimainen meno, mutta he saattavat soittaa jopa eri biisiä, sitä huomaamatta. Tarina kertoo, että ensimmäisellä kiertueella The Clashin Mick Jones viritti myös The Slitsin kitarat.

Voimakkaat ja hyvin erilaiset persoonat samassa bändissä aiheuttivat luonnollisesti ristiriitoja, mutta ne myös tasapainottivat toisiaan.

Yhdessä tekeminen oli nautinto, vaikka riitojakin tuli. Yhtyeellä oli kuitenkin yhteinen missio, joka ylitti erimielisyydet.

* *

Nuoret naiset määritellään energisiksi räjähdyksiksi lavalla. Tämä oli voimaannuttavaa, mutta myös pelottavaa, varsinkin miehille.

Dokumentin vahvuutena on autenttisen materiaalin käyttäminen. Sen avulla The Slitsin historia herää eloon. Katsoja pääsee lähelle bändiä ja sen kulta-aikaa. Tämän mahdollistaa yhtyeen alkuvaiheita Super 8 -kamerallaan taltioinut Don Letts.

Myös Tessan leikekirjan artikkelit ja suttuiset valokuvat tekevät näkyväksi punkin uranuurtajiin kuuluneen bändin vaiheita. Niissä nuoret naiset hulluttelevat ja poseeraavat vapautuneesti. Kuvat ovat kauniita ja niistä tulee hyvä mieli.

* *

1970-luvulla yhteiskunta saneli soveliaisuuden rajat. Naisella ei ollut yhteiskunnallista painoarvoa.

Varsinkin tytöiltä odotettiin siisteyttä, huoliteltua ulkonäköä ja hillittyä käytöstä. – The Slits pukeutui ja käyttäytyi kaoottisesti.

Slitsiä pidettiin rajuna ja shokeeraavana. Tämä kuitenkin johtui pääsääntöisesti siitä, että he olivat tyttöjä. Olivatko he pohjimmiltaan niin kovin poikkeuksellisia? Lahjakkaita he toki olivat, mutta heidät erotti muista kaltaisistaan uskallus.

Viv Albertine kuvaa tiettyä sukupuolettomuuden kokemusta. Sukupuolella ei ollut merkitystä. Heistä ei osattu oikein sanoa, olivatko he miehiä vai naisia vai jotain muuta. Heihin ei osattu suhtautua ja heitä myös pelättiin.

Naiset kasvatettiin tuolloin säännöille kuuliaisiksi. Niistä poikkeaminen ei ollut hyväksyttyä. Se oli jopa vaarallista. Slitsin maailma ja lavaesiintyminen oli punkhistorioitsija Helen Reddingtonin mukaan tämän ”väärässä olemisen” juhlistamista.

Palmoliven mukaan bändin raju ulkonäkö heijasti uutta näkemystä ja visiota. He halusivat ravistella ihmisten omahyväisyyttä. Vaati rohkeutta pukeutua ja esiintyä heidän tavallaan tuona väkivaltaisenakin aikana, Tessa kertoo.

Slits oli kapinaa kaikkea vastaan ja ovenavaus muille naisille. Heidän musiikkinsa oli voimallista ja omanlaistaan. Jotain aivan muuta kuin mihin oli totuttu.

* *

Myös Bändin nimi järkytti monia, mutta se oli tarkoituskin. Sana slit viittaa viiltämiseen ja väkivaltaan, mutta sillä voidaan tarkoittaa myös vaginaa tai sitä voidaan käyttää halventava nimityksenä naiselle. Eräänlainen groteski, mutta kiehtova oman genrensä monitahoinen sanallinen pupuankka, kun asiaa tarkemmin ajattelee.

Se oli yhteiskunnallisesti pahin mahdollinen nimi tuona aikakautena.

* *

Punkin alkuvaiheessa varsinaisia punk-levyjä ei edes ollut. Reggae oli musiikinlajeista lähennä punkin ideologiaa. Slits sai paljon vaikutteita reggaesta, kuten myös free jazzista. He sekoittivat genrejä ja kulkivat omia polkujaan.

The Slits soitti reggaeta suodattamalla sen omaan musiikkiinsa, bändiläisten isojen persoonien ja puutteellisen soittotaidon läpi. He kuuntelivat monenlaista musiikkia ja hakivat vaikutteita, joista syntyi omanlaisensa sekoitus.

The Slitsin kerrotaan järkyttäneen jopa Bob Marleya, jonka Punky Reggae Party -biisin varhaisessa, julkaisemattomassa versiossa mainittiin myös The Slits. Sittemmin The Slits jäi matkan varrelle ja laulun sanoitus muuttui muotoon: ”…The Damned, The Jam, The Clash”.

* *

The Slits teki ensimmäisen kiertueensa White Riotin vuonna 1977 The Clashin ja The Buzzcocksin kanssa. Merkityksensä kiertueelle pääsemisessä oli ainakin Palmoliven suhteella John Melloriin eli The Clashin Joe Strummeriin. Slits oli mukana myös The Clashin Sort It Out -kiertueella vuonna 1978.

Yhtye kehittyi vähitellen. Tärkeäksi tukijaksi kuvataan Arin saksalainen musiikkipromoottoriäiti Nora, jonka kotona punk-piirien keskeistä väkeä kokoontui. Nora avioitui itseään viisitoista vuotta nuoremman John Lydonin eli Johnny Rottenin kanssa 1979; laulajasta tuli näin Arin isäpuoli.

Dokumentti mainitsee The Slitsin vaikuttajiksi myös dubmestari Dennis Bovellin. Island Recordsin Chris Blackwell näki Slitsin potentiaalin ja antoi bändin tehdä omaa juttuaan, liikaa puuttumatta. Vaatimukset levyn tekemisessä olivat kuitenkin kovat, mutta periksi ei voinut antaa.

Lopulta valmistui Cut-albumi (1979). Sitä luonnehditaan historialliseksi todisteeksi siitä, että asiat voi tehdä toisin. Don Lettsin mukaan levy ikään kuin vapautti The Slitsin kahleista. Siitä oli tullut avantgardistinen afro-jazz-punkyhtye.

Ajan asenteita kuvaavat hyvin väitteet siitä, etteivät Slitsit soittaisi levyllä itse. Heihin suhtauduttiin vihamielisesti, naisten olisi tullut tietää paikkansa.

* *

Rumpali Palmolive alkoi kyseenalaistaa asioita ja yhteistyö vaikeutui. Lopulta hänet potkaistiin bändistä vuonna 1978, jo ennen esikoisalbumin julkaisua. Hän soitti The Raincoatsissa hetken, mutta lopetti jo syksyllä 1979, kiinnostui henkisistä asioista ja lähti Intiaan.

The Slits menetti jotain Palmoliven lähdettyä, mutta sai ehkä tilalle jonkinlaista yhteisöllisyyttä. Pyrkimyksenä oli tasa-arvo, jota lavan ulkopuolisessa maailmassa ei juuri ollut.

* *

1980-luvun alussa CBS kiinnitti Island Recordsin hylkäämän The Slitsin. Bändin toinen levy The Return of The Giant Slits (1981) toi mukaan etnoa. The Slits löysi tavan rikkoa rockin genrerajoja, Arin managerinakin toiminut Tanju Boerue sanoo.

Levyn julkaisun jälkeen The Slits hajosi, noin viisi vuotta perustamisensa jälkeen. Bändiläiset lähtivät kukin tahoilleen. Pitkään oli tuntunut siltä, että he kamppailivat vastavirtaan ja heitä pidettiin vain jonkinlaisena muoti-ilmiönä. Sitä he eivät olleet!

Omana aikanaan vaikutti siltä, että The Slits olisi jotenkin epäonnistunut. Naiset pyyhittiin pois historiasta ja piilotettiin, punkprofessori Vivien Goldman sanoo. – Niin on käynyt aina ja käy edelleen.

* *

Yli viidentoista vuoden tauon jälkeen The Slits teki paluun. Ari halusi bändin kokoon. Mukaan lähti kuitenkin ainoastaan Tessa, muu yhtye korvattiin uusilla kasvoilla.

The Slits alkoi keikkailla vuonna 2005 Lontoossa ja teki Amerikan-kiertueen. Mukaan mahtui myös muutama lyhyt Euroopan-kiertue. Bändi julkaisi kolmen kappaleen EP:n Revenge of The Killer Slits vuonna 2006. Viimeinen albumi Trapped Animal (2009) nauhoitettiin Los Angelesissa.

Ari Up oli valovoimainen ja vahva solisti, mutta tunnettu ryöpsähtelystään. Hän sai raivokohtauksia ja haukkui ihmisiä, mutta samalla hän silti aina suojeli perhettään ja bändiläisiä. Enää hän ei selkeästi ollut kunnossa ja kamppaili jonkin kanssa.

Viimeisellä kiertueella Arin käytös oli omituista. Osa bändistä ei halunnut enää jatkaa ja Tessa ehdotti Arille tauon pitämistä. Tämä jäi heidän viimeiseksi kohtaamisekseen, josta Ari lähti sanomatta sanaakaan.

Kävi ilmi, että Ari oli vakavasti sairas. Sairaudestaan Ari oli mitä ilmeisimmin tiennyt jo hyvän aikaa, mutta oli halunnut säästää muiden tunteita ja vaiennut. Ari kuoli vuonna 2010 rintasyöpään vain 48-vuotiaana.

 

* *

Vapaus tulee Palmoliven mukaan sisältä, ei ulkoisista seikoista.

The Slitsin sanoma oli omana aikanaan vapauttava ja se on sitä yhä. He eivät antaneet kenenkään estää itseään. Aikana jona naisten ja tyttöjen elämä oli hyvin sidottua ja rajoitettua, he etsivät ja löysivät paikkansa jossa meluta ja olla välittämättä.

He sanoivat mitä halusivat, seurauksista välittämättä, ja ilmaisivat itseään. He mursivat tyttöyden kahleet.

The Slitsin viehättävyys nousee ajatuksesta: kuka olisin, jos en välittäisi, jos vapauttaisin itseni. He tekivät sen, vaikeuksista huolimatta.

Nuoren Arin mukaan tyttöjä ei ollut rocktähtinä, koska tytöt eivät pitäneet itseään tarpeeksi vahvoina. Heidät oli opetettu sellaisiksi. – Mutta ei rajoja oikeasti ole!

Palmolive korostaa, että intohimoaan pitää seurata. Se on ainoa tapa parantaa maailmaa. Täytyy vain tehdä omaa juttuaan, eikä antaa periksi. Se antaa elämälle merkityksellisyyden.

* *

The Sex Pistolsin Paul Cookin mukaan The Slits ei koskaan saanut ansaitsemaansa arvostusta. Se oli merkittävä yhtye, joka vaikutti nuoriin ja vaikuttaa yhä.

The Slitsin musiikin ohella dokumentin ydinsanoman on autenttisuuden tärkeys. Toinen keskeinen teema on eriarvoisuus, tasa-arvo ja sen puolesta taisteleminen.

The Slitsin maailma oli naisille uusi paradigma, sanoo Vivien Goldman. He eivät olleet tuotteita, joiden tehtävänä olisi ollut miellyttää ketään. Heillä oli myös hauskaa. He esiintyivät niin kuin halusivat, välittämättä mistään.

The Slits teki historiaa, joka katosi, mutta se on jälleen löydettävissä. Kamppailu ei kuitenkaan lopu, se jatkuu.

* *

”Musiikki on kuin valtameri ja Ari saattoi upottaa kaiken energiansa siihen.” (Viv Albertine)