Keikka-arvostelu: Ensimmäinen Soundiklubi toi G Livelabiin kaksi vahvaäänistä naista, hiljattain debytoineen Peuran ja kolmannen levynsä esittäneen The Hearingin. Ilkka Valpasvuo kuunteli ja kuvasi.
The Hearing ja Peura Tampereen G Livelabissa 10.1.2020.
Tampereen keikkaelämän uusimman timantin G Livelabin vuosi alkoi haaksirikkoisesti, kun Frenckellin kortteli kärsi vesiputken rikosta. Vettä ei tullut, joten vessat olivat pääosiltaan poissa käytöstä. Ratkaisuna oli kolme pihalle tuotua festivaali-henkistä sinistä bajamajaa. Haasteellinen tilanne ei silti juuri millään tavalla häirinnyt Soundiklubin illanviettoa. Kahden vahvan naisäänen tähdittämän perjantain pääesiintyjä sai niistä vielä kipinän illan hauskimpaan välispiikkiin.
Ensin lavalle nousi kuitenkin kotimaisen indiepop-huminan tuoreimpiin tulokkaisiin lukeutuva Peura. Debyyttialbuminsa Failuren 25.10.2019 julkaissut Sonja Pennanen ei kuitenkaan noussut lavalle yksin. Ennakko-oletus kahdesta soolonaisesta meni siten saman tein rikki.
Pennanen sai lavalle seurakseen kolme miestä rumpuihin, sähkökitaraan ja syntetisaattorin, biitin ja efektien äärelle. Kaiken keskiössä viipyilevän kantavan äänensä kanssa ollut Pennanen soitti myös kitaraa, koskettimia ja hiukan muutakin tekniikkaa.
Bändimuoto oli levyn perusteella yllätys. Ensimmäinen vihje siitä, että lavalla olisi ehkä useampikin muusikko tuli siitä, kun näki lavalla rumpusetin.
Peura on livenä nelihenkinen bändi.
Pennanen bändeineen ei ollut missään vaiheessa kuin peura ajovaloissa, vaan yhtyeen kaikkien aikojen ensimmäinen keikka esitettiin itsevarmasti, viipyilevää mutta isosti maalaavaa tunnelmaa hienosti rakentaen. Peura livenä ei ehkä vielä biisillisesti ole täysin valmis vangitsemaan, mutta soundin rakentamisessa ei ollut moitittavaa. Levyn heleän kuulasta ja laulua johtotähtenään pitävää äänimaailmaa onnistuttiin tuottamaan toimivasti.
Peura aloitti levyn avausraidalla Boat, jota kasvatettiin utuisasti kolmella sähkökitaralla ja konetaustahuminalla. Sähkörumpupedaalia ja kuulaan junnaavaa biittiä, päälle kaartavaa melodiaa sekä mukavan vahvaa laulua isompaan, jopa murisevaan bändisoundiin kasvattava Art Of Dying on levyllä hienosti eteenpäin pyrkivä voimabiisi. G Livelabissa sen rakentaminen onnistui hyvin, vaikkei se ehkä ihan saman lailla väreillyt kuin levyllä.
Peura oli ehkä vielä hiukan kuin indiepurskautteleva koelaboratorio, joka kohtaa kiireettömän laulusilittelyn. Vaikka harmonisuus tulee vahvasti laulun kiireettömästä momentista, niin ihan yhtä tasapainoinen kokonaisuus Peura ei ollut keikalla kuin levyllä.
Viipyillen koskettimilla aloitettu Jealousy tarjoili hienosti himmailevaa jumitusta, jossa halutaan venyttää hetken kauneutta. Bändi ei ole jyräämässä vaan sivelemässä. Vaikka seassa oli hiukan haetun oloista riitasointuakin, oli kappale keikan onnistunein.
Sonja Pennanen on Peuran ääni.
Peuran yläpuolella pyörivä taustavideo kuvasi komean värikästä metsämaisemaa, jossa peura seisoo paikallaan. Vaikka Pennasen itsevarma lavaesiintyminen oli hämmentävän komeaa seurattavaa noin ensimmäiseksi keikaksi, hukkui muu bändi hiukan instrumenttiviidakkoonsa. Äänentoisto oli siinä mielessä mukavalla tasolla, että korviini laittamia tulppia en olisi ehkä tarvinnutkaan.
Yhtyeen biisivalikoimasta Rules tarjoili tylympää ja päällekäyvemmin nykivää hienovaraista sykettä, jossa soi jopa murinaa ja triphopin takapotkun jumittamista. Rooftopsin heleä ja kuulas, pienistä elementeistä koottu iso maalaus kuorrutettiin puolikuiskailevalla laululla.
Yksi keikan parhaita hetkiä oli Funeral pelkistetyllä kitaran näppäilyllä ja kuulaalla laulun kaarella. Rytkäytellen purskauteltu Time toi bändisoiton takaisin pakettiin, jossa laulu on silti valtias.
Peuran musiikki oli vaivihkaista, harkittua ja hipsuttelevaa. Silti se oli myös jykevää ja jopa massiiviseksi kurkottavaa. Erittäin onnistunut pelinavaus!
* *
Peuran jälkeen lavalle astelivat Soundin päätoimittaja Mikko Meriläinen illan isännän ominaisuudessa sekä The Hearing eli Ringa Manner. Meriläinen päätti kuitenkin Soundin pikkujoulujen hengessä delegoida työtehtävät ja luvatun artistihaastattelun pääsi tekemään Ninni Luhtasaari.
Kaksikon yhteisessä yhtyeessä Pintandwefallissa jokaisella neljästä jäsenestä on Pint-lempinimi. Nyt siis Dumb Pint haastatteli Cute Pintia ja tietysti sisäpiiriläisenä osasi kysellä mukavan haastavia kysymyksiä muun muassa kasvien merkityksestä Mannerin biisintekoprosessiin.
Paras kysymys oli kuitenkin: ”Kuka on sinun suosikki-Pint?” Kysymys laittoi Mannerin konseptit sen verran sekaisin, ettei kunnon vastausta ikinä saatu.
* *
The Hearing on Ringa Mannerin henkilökohtainen musiikillinen leikkikenttä, kantava-ääninen hento neitonen keskellä piuhaviidakkoa. Musiikkityyliltään yhtye yhdisteleekuulaita kaaria moderniin elektroon ja klubimusiikin eri sävyihin. Kiivaimmillaan musiikista paistaa rakkaus teknoon, mutta Manner osaa myös herkistellä pehmeästi.
Verrattuna Peuraan The Hearing hyödynsi huomattavasti vahvemmin taustakankaan, valojen ja savukoneen luomaa visuaalista maailmaa. Siinä missä Peura vietti tunnelmaltaan iltapäivää, oli The Hearingillä selkeästi jo illan menojalka päällä.
Manner oli päättänyt esittää levynjulkaisukeikan teemaan osuvasti uuden Demian-levynsä alusta loppuun. Kun järjestystä kerran on mietitty levykokonaisuutta varten, niin miksei sama järjestys toimisi myös livenä?
Ringa Manner heruttaa.
Hauskasti levyn avaajaksi laitetun Loppu-kappaleen pitkällä vinguttelu-ruuvauksella ja Twin Peaks -huminatunnelmoinnilla lähdettiin, Greenpeacen jäätikkövideon taustoittamana. ICU toi pakettiin biitin, laulun kauniin kurkottelun sekä liikkeen ja tanssikoukun.
The Hearingin keikoilla artisti ei jumita konehuoneensa äärellä vaan liikettä, tanssimuuvia ja heittäytymistä piisaa. Love=Prisonin hengästyttävyys kulminoitui hyvin tähän nytkivään eläytymiseen. Välispiikeissä Manner on ujo ja herttainen, mutta musiikin ytimessä kylmän kuulas valtiatar.
”Mun mielestä tää seuraava kuulostaa joltain taikametsäkävelyltä”, alusti Manner lyhyttä nelosbiisiä Interlude 1, jonka perään pehmeän teknosti sykkivä Overtaking toi hymyn kasvoille. Strobo-purskaukset loivat heleyden vastapainoksi mukavan sekopäisen vaikutelman, ikään kuin pätkien filmiä.
Weltschmerz oli vielä paljon kepeämpi napsutteluineen, vaikka elementtejä sekoitteleva pyörre vastaa kipakampien raitojen vauhtia ja pörinääkin piisaa. Hienosti Manner rakentaa ja muokkaa äänitapettiaan, luoden siihen livenä pientä uutta tuntematonta. Livenä pitääkin sooloilla.
”Mä olen ylpeä näistä nimistä”, totesi Manner alustaessaan toista lyhyttä välisoittoaan Interlude 2. Se olikin hauskasti nytkyttävää jumitustykitystä se. Siihen perään komea Jello toimi isompana ja leveämmällä aallonharjalla oivallisesti.Viimeistään tässä kohtaa oli selvää, että G Livelabinlattian täyttävät tuolit olivat hiukan hassu juttu, tanssiahan tätä olisi pitänyt.
Best I Can Do toi viipyilevämpänä mieleen Björkin. Syke, itse itsensä kuorostemmaaminen ja iskujen pehmeä läiske rakensivat isoksi nousevaa kaarta. Mannerin äänessä riittää kapasiteettia.
Demianin levynkannen teemassa kulkenut taustavideo Ringasta oli keikan näyttävimpiä elementtejä.
Seuraavaksi Manner kertoi kuinka levyn nimikappale Demian hyödyntää muun muassa junissa tehtyjä kenttä-äänityksiä. Jälleen jäälautta-videolla taustoitettu haikean kaunis vaellus sai väriä harkitun piinaavista vingutteluista.
Mannerin hauskoja ja sinne tänne sinkoilevia välispiikkejä jatkoi huomio, että hänellä on yksi vinyyli myytävänä, ei enempää. Illan paras tunnelmankeventäjä oli fiilistely kesäfestarimuistoja nostavasta käynnistä ulkona bajamajassa näin keskellä talvea, Tammerkosken äänten kuuluessa vieressä.
Viimeisenä soineet viipyilevä When In Doubt Repeat These Words jumittavine kuulutus-sämpleineen sekä Twin Peaks -tunnelmaan palaava Just Like You laulusämplekoukkuineen päättivät toimivasti monen korkuista aallonkorkeutta ja suuntaa tarjoilleen The Hearing -risteilyn. Demian-levynkannen teemaan rakentuva punainen tausta-Ringa tanssimassa hillitysti alleviivasi hienosti musiikillisen retken värimaailmaa.
Ilkka Valpasvuo, teksti ja kuvat
