Suomen historia kivikaudelta Agricolaan (ja muuta proosaa)

Onko Siilinkarin alkuosa lainaa saamesta? Kuva: Wiki Commons

Kolumnin nimi on tahallisesti harhaanjohtava. En käsittele tässä Suomen valtion historiaa, vaan nyky-Suomen alueen kielihistoriaa kivikaudelta Agricolaan asti (ja kolumnin lopulla pidemmällekin). Olen yrittänyt kirjoittaa helppotajuista tekstiä, jollaista itsekin haluaisin lukea. Tutkijat ovat viime vuosikymmeninä kaivaneet esiin paljon uutta tietoa. Kaikki koulussa oppimamme ei enää pidä paikkaansa.

Jos asia kiinnostaa, lisätietoa löytyy esimerkiksi teoksesta Suomalais-ugrilaiset kielet ja kansat sekä Minerva Pihan artikkeleista kirjoissa Muinais-DNA: avain menneisyyteen ja Luihin ja ytimiin. Aivan kaikille voi suositella kielistäkin kertovaa Vapriikin Muinais-DNA-näyttelyä. Se on avoinna vielä yli kahden vuoden ajan.

Tekstiin on saattanut jäädä virheitä ja liiallisia yksinkertaistuksia. Jos on, ne ovat omiani. Kolumnin loppuosa on omistettu vaihtoehtohistorioille, anekdooteille ja poleemisille spekulaatioille.

* *

Suomen alueella on liikkunut ihmisiä jääkauden päättymisestä alkaen, eli yli 10 000 vuoden ajan. Kivikauden kielistä ei tiedetä paljon mitään. Saamen kielen ja suomen kielen edeltäjät saapuivat tänne vasta 2 000 tai 2. 500 vuotta sitten, mutta jo ennen sitä Suomen alueelle oli asettunut muiden kielten puhujia. Ajanlaskun alun jälkeisinä vuosisatoina täällä puhuttiin ainakin kantagermaania ja useita muinaiseurooppalaisia kieliä.

Kantasaame saapui alueelle ennen kantasuomea. Muinaiseurooppalaiset omaksuivat vähitellen saamen kielen. Kielen sammumisen prosessi kestää useampia sukupolvia. Kieliyhteisössä pitää olla yksi arvostettu kieli, jota melkein kaikki osaavat. Saamen kieli oli syystä tai toisesta tällaisessa arvoasemassa. Hävinneistä kielistä jäi jälkiä saamen sanastoon ja suomen kielenkin paikannimiin.

Saamen kielissä on satoja (luontoon, säähän ja pinnanmuotoihin liittyviä) sanoja, joiden arvellaan lainautuneen Suomen alueella puhutuista muinaiskielistä. Suomen kielessäkin saattaa olla samoista kielistä lähtöisin olevia sanoja (ilves, jänis?) sekä jotkut suurten vesistöjen nimet, kuten Saimaa ja Imatra. Suomen alueella on ehkä puhuttu myös yhtä tai useampaa hävinnyttä muinaisuralilaista kieltä, joista saattavat olla peräisin oht– ja vuoht-alkuiset paikannimet (Ohtaansalmi, Vuohtolahti) ja mahdollisesti myös nimet Kemi ja Päijänne. Kantagermaanista peräisin olevia paikannimiä voivat olla esimerkiksi Harjavalta, Eura ja Ulvila.

Saamea puhuttiin näihin aikoihin koko Suomen alueella, myös Etelä-Suomessa. Suomen kieleen lainattiin paljon saamelaisperäisiä paikannimiä. Esimerkiksi Köyliö, Espoon Nuuksio (vrt. pohjoissaamen njukča ”joutsen”) ja kukka– tai kuka-alkuiset järvien nimet ovat saamelaislainoja. (Kukka/kuka -alkuosa liittyy saamelaiskielten pitkää tarkoittavaan sanaan, pohjoissaameksi guhkes.)

Viimeisiä muinaiskielten puhujia saattoi vielä vuoden 1000 tienoilla elellä ainakin Jäämeren rannoilla, ehkä etelämpänäkin. Kantagermaani sulautui rautakauden kuluessa suomeen. Suomenkielinen väestö levittäytyi ympäriinsä ja työnsi saamen vähitellen kokonaan pohjoiseen. Etelän syrjäseuduille vetäytyneet saamelaiset sulautuivat suomalaisiin. Nykyisen suomenruotsin edeltäjä tuli Suomeen vasta ristiretkien aikaan 1100-luvulla. Ensimmäiset romanit muuttivat Lounais-Suomeen 1500-luvulla.

Alueellamme puhutut kielet ovat aikojen saatossa ehtineet vaihtua moneen kertaan. Suomen alue on aina ollut monikielinen. Samassa yhteisössä on saattanut elää vaikkapa saamen, suomen ja muinaiseurooppalaisten kielten puhujia, jotka ovat joten kuten ymmärtäneet toistensa puhetta. Erikieliset ihmiset ovat perustaneet perheitä.

* *

Kirjassaan Suomen kieli ja mieli Janne Saarikivi kuvittelee vaihtoehtoisia tapoja, joilla Pohjois-Euroopan valtiot olisivat voineet muodostua. Pähkinäsaaren rauhan raja (kai muistatte, 1323) olisi voinut jäädä pysyvästi voimaan. Rajan länsipuolella olisi nyt valtio nimeltä Suomi pääkaupunkinaan Turku. Itäpuolella olisi Karjala pääkaupunkinaan Viipuri. Kummallakin maalla olisi oma kieli.

Olisimme voineet myös muodostaa Viron kanssa yhteisen valtion, jolla olisi yhteinen kirjakieli. (Yhteisen kielen muodostaminen onnistui Italiassakin, vaikka maan sisällä on paljon suurempia kielellisiä eroja.)

Jos Ruotsi olisi voittanut Suomen sodassa 1809, suomea puhuttaisiin täällä koulua käymättömien kotikielenä tai vähän syrjäkylillä. Itsenäinenkään Suomi ei ehkä käyttäisi suomen kieltä sivistyskielenä. Vielä 1800-luvun puolivälissä Irlannissa oli enemmän iirin puhujia kuin meillä suomen puhujia. Nykyisin Irlannin julkisen elämän kielenä on englanti.

Ville Eloranta ja Jaakko Leino toteavat, että suomen kirjakieli luotiin Agricolan aikaan käytännöllisistä syistä. ”Suomalaiset” eivät itse olisi tarvinneet kirjakieltä mihinkään. Kieli luotiin kuninkaan vallan levittämisen, yhtenäistämisen ja alistamisen välineeksi.

* *

Entisajan ihmisten identiteetti määrittyi suvun ja kotiseudun pohjalta. Janne Saarikiven mukaan vielä 1800-luvun puolivälissäkin suomalaisuus oli ”pienen piirin harrastus yliopiston kahvihuoneessa”. Se, mitä me nimitämme suomen kieleksi, on poliittis-historiallinen rakennelma, sattumanvarainen luomus. Suomen kieli on liuta itämerensuomalaisia murteita, joita puhutaan saman valtion alueella. Tälle alueelle on sitten luotu kiistellen, neuvotellen ja sopimalla kirjakieli. Toisin sopimalla kirjakielestä olisi tullut yhtä käyttökelpoinen, mutta toisenlainen.

Wolmar Schildt ehdotti 1800-luvun puolivälissä, että pitkää vokaalia alettaisiin merkitä aksenttimerkillä. Merkintätapa olisi ollut täysin mahdollinen ja looginenkin, samantapaista käytetään esimerkiksi unkarin ja latvian kielissä. Schildtin venykekirjoituksessa pitkät vokaalit olisi kirjoitettu â, ê, î, ô, û ja ŷ. Ä:n ja ö:n Schildt ehdotti kirjoitettavaksi æ ja œ, pitkinä æ̂ ja œ̂. Wikipediasta voi lukaista Schildtin venykekirjoittaman Isä meidän -rukouksen. Ehkä onneksi Schildtin ehdotus ei saanut kannatusta muilta kielimiehiltä.

Vielä joitakin satoja vuosia sitten ”suomalaisten” kielessä oli muutamia nykysuomelle outoja äänteitä. Nykysuomen d:n paikalla oli lounaismurteissa sama äänne kuin nykyenglannin the-artikkelissa sekä there– ja those-sanoissa. Toista outoa äännettä (vrt. nykyenglannin thing) käytettiin nykysuomen ts:n paikalla. Kirjoituksessa sitä merkittiin tz:lla tai dz:lla. Molemmat äänteet olivat vielä 1980-luvulla harvinaisina käytössä Rauman seudun syrjäkylillä.

There-sanan alkuäännettä merkittiin vanhassa kirjasuomessa d:llä. Näin d tuli ikään kuin mutkan kautta ja vahingossa mukaan kirjakieleen. D on itse asiassa suomen kielelle täysin vieras äänne. Murteissa sitä ei ole esiintynyt muualla kuin ruotsin kielen tartuttamana Ahlaisissa ja Merikarvialla. Kirjakielen d:stä riideltiin pitkään 1800-luvulla, mutta lopulta se jätettiin käyttöön. Jos toisin olisi päätetty, vaikkapa sana tähdet kirjoitettaisiin nyt tähet tai jopa tähret.

* *

Kielemme ikiaikaisilta tuntuvat säännöt ovat oikeasti ihmisten tekemiä. On esimerkiksi päätetty, että on oikein kirjoittaa hiekoittaa, erottaa, tulepa ja jonnekin. Toisinkin olisi voitu päättää. Päätettiin, että kirjakielessä ihmiseen viitataan sanalla hän ja eläimeen tai esineeseen sanalla se. Murteiden käytäntö on ollut paljon rikkaampi ja hienosyisempi.

En ole koskaan ymmärtänyt entisajan kielimiesten itsepintaista pyrkimystä yksiselitteisyyteen. Maallikosta tuntuu, että kieleen olisi hyvin voinut jättää enemmän vaihtelua ja väljyyttä. Murteissa ja jo vanhassa kirjasuomessa käytössä ollut alkaa tekemään on hyvä esimerkki sääntöjen keinotekoisuudesta. Rakenne oli jostain selittämättömästä syystä yli sadan vuoden ajan ankarasti kielletty ja hyväksyttiin uudestaan kirjakieleen vasta vuonna 2014.

Tiesittekö, että hyvin suuri osa suomen kielen sanoista on lainattu muista kielistä? Kielessämme on omaperäistä sanastoa korkeintaan joitakin tuhansia sanoja. Suomen kieltä mainostetaan omaperäiseksi, mutta se taitaa olla petkuhuiputusta. Vanhat lainasanat ja niiden johdokset ovat vain mukautuneet suomeen niin hyvin, että niitä ei enää tunnista lainalähtöisiksi.

Tampere oli aikoinaan osa vanhaa Ylä-Satakuntaa. Ylä-Satakunnan kansantarinoissa on runsaasti muistoja ”lappalaisista”. Paikannimet Tampere ja Tammerkoski ovat lainoja kantasaamesta (vrt. nykyisen pohjoissaamen sana dabbal ”kosken suvanto”). Suomalaisten siili-alkuisten paikannimien on selitetty perustuvan saamen kielen talvikylää merkitsevään sanaan siida. Tampereen Siilinkarinkin alkuosa voisi siis olla lainaa saamesta.

Kosken suvannosta parin kivenheiton päässä on nykyään uusien, uljaiden rakennusten keskittymä: Nokia-areena ja kaksi vinohuippuista tornitaloa, joista tämän kirjoittajan kuplassa käytetään nimitystä ”Nököhampaat”. Nokia-sanan takana on vanha sana *nois, joka on alkuaan tarkoittanut näätää, sittemmin arvokasta turkista ja lopulta majavaa. Areenan edellinen, kaikin tavoin epäonnistunut nimi oli Uros Live (sic). Uros on nykytiedon mukaan vanha laina germaanisista kielistä. Hammas on vanha balttilainen laina. Ikivanha omaperäinen hammasta merkitsevä sana on ollut pii. Nökölle en ole löytänyt etymologiaa.

Pekka Henttonen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua