Älämölöä, öykkämöykkää ja paljon palturia – arviossa kirja Eduskunta: valehtelijoiden klubi?

Kuvat: Maija Saari / Gaudeamus

Pidin pitkään Yle Radio 1:n Puheet päreiksi -ohjelmaa aika tyhjänpäiväisenä. Pinnallista, mitäpä muuta, voisi olla poliitikkojen viikon iskusanojen repostelu.

Mutta asiat muuttuvat, ja nyt etsiydyn radion äärelle perjantaisin kello 13. Dosentti ja toimittaja eli Vesa Heikkinen ja Tapio Pajunen eivät jorisekaan joutavia, vaan kaksikko romuttaa fraasit ja iskusanat osiinsa ja etsii politiikkapuheiden ydintä. Sivistävää keskustelua, ja hauskaa.

Vesa Heikkisen leppoisa, sarkastisuuteenkin taipuva ääni kuuluu elävästi myös hänen Eduskunta –valehtelijoiden klubi? -kirjassaan (Gaudeamus, 2026). Taitava kielenkäyttäjä osaa keventää vahvasti tietopohjaisen kirjan tekstiä.

Pelisali

Heikkinen on lukenut valtavan määrän eduskunnan pöytäkirjoja ja analysoi erityisesti kyselytuntien puheenvuoroja valehtelun – suoran ja epäsuoran – näkökulmasta. Juju on se, että kansanedustaja ei saisi käyttää täysistuntosalissa sanoja valehtelija tai valhe tai muulla tavalla syyttää toistaan suoraan valehtelijaksi, mutta kiertoilmaisut on keksitty kiertämistä varten.

Kuitenkin talon ulkopuolella, kuten A-studiossa, voi kansanedustaja hyökätä ”Tämä valehtelee silmät päästään!” -syytöksillä ilman puhemiehen moitteita. Ainakin toistaiseksi.

Arkadianmäellä taas valehteluun ei puututa, jos vain osaa käyttää oikeita sanoja.

Heikkinen tiivistää: ”Niin valehteluun viittaamisessa kuin valehtelemisessakin on käytössä kaikki kielen, tekstin ja merkityksenannon keinot.”

Pelisäännöt

Heikkinen ottaa kirjassa populaarin kielitieteilijän, demokratian puolustajan ja terävän kommentaattorin otteen.

Hän pyörittelee teemaa perusteellisesti kuin väitöskirjassa, paikoin saivarteluun asti. Lyhyempänäkin kirjan tärkeä sanoma olisi tullut selväksi, mutta kiitos monista miniluennoista.

Taustaksi lukija saa tietoa, miten paljon eduskunnassa onkaan sen istuntoja sääteleviä normeja ja tiukkoja käytäntöjä.

Ja niiden päälle on kirjoittamattomia sääntöjä, joista tunnetuin on valehtelu-sanan käytön kielto. Sitä tietysti rikotaan eri keinoin, ja Heikkinen irvaileekin, että taloon on muodostunut myös erityisiä sääntöjenrikkomissääntöjä.

Kielipeli

Hörähtelyn hetkiä kirja tarjoaa monia. Kun yksi sana on pannassa, kielemme rikkaus pelastaa: saa puhua muunnellusta, valikoidusta, vaillinaisesta, vääristelystä tai skaalatusta totuudesta ja vaihtoehtoisesta faktasta. Jo puhemies K. A. Fagerholm käytti ilmausta ”totuuden kanssa nirso”.

Valehtelijaksi syyttämistä ovat myös vastahuudot ”ei pidä paikkaansa, ei ole totta, väärä todistus”. Sanasto on kaiken kaikkiaan ehtymätön: on huijausta, runoilua, eksyttämistä, pettämistä, sumuttamista ja kaikenlaista pupun puhumista.

Jos joku taas korostaa totuutta, kuulijan kannattaa muistaa suhteellisuus. Vakuutuksilla ”on totta, että…” tai ”on täysin kiistämätöntä, että…” on vain retorista arvoa. Kuten myös ehdottomilla superlatiivi-ilmauksilla: ”tämä on kaikkein suurin ongelma” tai ”tärkein tavoitteemme” . Muuan kansanedustaja korosti väitteensä olevan ”erittäin totta”.

Desibelit

Eduskunnan kielenkäytöstä on taistelu kiivaasti jo menneinäkin vuosikymmeninä.

Kirjan esimerkkien pääpaino on lukijaystävällisesti 2000-luvussa, tutuissa nimissä ja tuoreissa kiistoissa. (Kiitos henkilöhakemiston lisäksi näppärästä asiahakemistosta!)

Nykymeno syventää Heikkisen huoliryppyjä:

”Näyttää siltä, että valehtelupuhe on eduskunnassa lisääntymässä, moninaistumassa ja kiihtymässä.”

Kansanedustajat ovat kuin alakoululaisia, joita puhemies paimentaa sopimattomista puheista ja ”ylenpalttisesta mölinästä ja hälinästä”. Jopa puhemies Jussi Halla-ahon (ps.) kurinpitosanastoon kuuluvat älämölö ja öykkämöykkä.

Eduskunnan pöytäkirjanpitäjät kirjaavat ylös välihuudot ja muut äänet, ja Heikkinen on laskenut, että valehtelun lisäksi hälinä ja levottomuus ovat lisääntyneet jatkuvasti.

Valtapeli

Miksi valehteluun viittaava puhe on vallannut maan arvoareenan? Miksi suuressa salissa käydään jatkuvaa some- ja vaalikampanjaa?

Ainakin voi viitata aikaamme, jossa pelataan populismin ja huomiotalouden keinoilla eikä totuuden suhteen ole aina niin tarkkaa.

Yksi konkreettinen selitys on, että täysistunnot ja kyselytunnit ovat suoria tv-lähetyksiä. Puhujat ovat kameranpalvojia eivätkä tavoittele aitoa keskustelua vaan pyrkivät osoittamaan, että me olemme oikeassa, toiset väärässä.

”Kyselemistä ja vastailemista selvästi tärkeämpää kansanedustajille on puheenvuorojen vaikuttavuus ja taistelu retorisesta ja puheeseen perustuvasta, puheella tavoiteltavasta ja puheessa käytettävästä vallasta.”

Kotipeli

Kotona ruudun äärellä monen katsojan motiivi on viihtyminen. Se kiinnostaa, kuka paukauttaa rohkeimmin ja nasevimmin, kehen osuu, kuka tänään voittaa retorisen mutapainin.

Kirjassa ei erityisesti paneuduta somen huomiovoimaan, vaikka se toimii tehokkaana kaikukoppana populistisille sananvaihdoille.

Heikkinen pohtii, miten yhteiskunta voi toimia ja miten demokratian käy, jos jatkuva totuuden manipulointi mielikuvituksellisin keinoin mielletään normaaliksi.

”Kysyn, ovatko he jo alkaneet ja olemmeko jo tottuneet tilanteeseen. Yksi työstäni juontuva surullinen lopputulema on tämä: ovat ja olemme.”

Reilu peli

Vesa Heikkinen tarjoaa ratkaisuja parlamentaarisen puhekulttuurin parantamiseksi.

Faktantarkastusta hän ehdottaa eduskunnan omaksi jälkikäteisvalvonnaksi. Hän patistaa myös mediaa ja kansalaisia omatoimiseen tarkastustyöhön.

Eduskunnan protokollaa joutaa tuulettaa. Heikkisen mielestä oppositio saisi olla selvemmin pääosassa kyselytunneilla. Olisi myös sallittava vapaampi keskustelu ilman jäykkää puheenvuorojen jakoa, joka noudattaa puolueiden voimasuhteita ja puhemiehen mieltymyksiä.

Rohkein ehdotus on antaa puheenvuorojen jako pois puhemieheltä eduskunnan pääsihteerille tai muulle erikoisvirkamiehelle.

Eduskunnalta puuttuu nyt myös selkeät eettiset säännöt, niitä Heikkinen perää:

”Kieleen, totuuteen ja luottamukseen liittyvä demokraattinen tarve on analyysieni perusteella selvä.”

Matti Siippainen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua