Synkän lähihistorian kuvausta – arviossa Elin Anna Labban Älä mene mereen

Kuvat: Erik Abel / Tammi

Älä mene mereen (Tammi, 2026) nostaa lukijan verenpainetta ja kiukkua. On helppo yhtyä päähenkilön Rávdnán henkilökohtaiseen kapinaan.

Elin Anna Labban ensiromaani sijoittuu 1940–1970 luvuille Pohjois-Ruotsiin ja kertoo karusti, miten valtiovalta kohteli alueen saamelaisväestöä. Romaanin alkupuolella alkuperäiskansan asuinalueiden vesistöjä alettiin rajusti valjastaa, kun etelän teollisuus ja kehittyvän yhteiskunnan kasvavat tarpeet vaativat lisää sähköä.

Rávdná on pienen Iƞgá-tyttären yksinhuoltaja. Perheeseen kuuluu myös Rávdnán sairaalloinen sisar Ánne. Kolmikko elää Rávdan kalastus- ja käsityötuloilla ja muuttaa muun yhteisön tavoin porojen mukana kesä- ja talvikylien välillä.

Romaanin alussa pahin on jo tapahtunut: paimentolaisten kesäkylä on jäänyt veden alle ensimmäistä kertaa, tunturijärvi muuttunut mereksi. Ja tämä oli vasta ensimmäinen kerta, kun vedenpintaa nostettiin ilman, että alkuperäisväestölle siitä tiedotettiin. Päätäntävaltaa heillä ei ollut ollenkaan.

”Rávdná olisi voinut soutaa suoraan niityn ja veden valtaamien kotien yli, mutta hän selvästi varoi niitä. Kylästä oli tullut vähän kuin hautausmaa, eikä haudoilla saanut kävellä, ja vedessä oli ikään kuin polkuja, joita seurata. Jos he olisivat jatkaneet niityn poikki, loppukylä Piltton kodalta Nuttin kodalle olisi jäänyt heidän alleen. Kolme koulukotaa. Satapäin erilaisia rakennuksia.”

Rávdná aloittaa kapinansa, kun hänelle ei myönnetä lainaa pysyvän kodin rakentamiseen. Hän halusi pysyvän kodin, ei turvekotaa, ja hän halusi siihen myös ikkunat, joista katsoa ulos.

Viranomaisten mielestä paikalleen asettautuminen ei kuitenkaan sovi saamelaisille, vaan veltostuttaisi heitä.

”Valtion kanta on, että he voivat parhaiten toteuttaessaan perinteistä elämäntapaa ja vaeltaessaan porojen kanssa. Lappalaisten rotuominaisuudet eivät sovellu pysyvään asumiseen.”

Itsepäinen Rávdá ei anna periksi. Hän rakentaa omin käsin talon, jonka maalaa sisältä iloisilla väreillä. Hän rakentaa ja rakentaa ja viis veisaa omankin yhteisönsä paheksunnasta ja viranomaisten uhkauksista.

Rávdnán ja Ánnen luontosuhde on vanha ja syvä. Luonto antaa elannon, se on uskonto ja koti. Iƞga alkaa jo siirtyä uuteen aikaan, hakeutuu palkkatöihin eikä jaksa välittää protestoinnista, jonka kokee turhaksi. Voimayhtiö tekee kuitenkin kuten haluaa. Yhteisö hajoaa, oma kieli köyhtyy ja katoaa.

* *

Älä mene mereen on monikerroksinen romaani. Se tarkastelee muun muassa äidin ja tyttären suhdetta, sisarusten suhdetta ja ihmisen luontosuhdetta, saamelaisten vanhoja elinkeinoja ja menetettyä elämäntapaa. Toivoa se ei juurikaan tarjoa.

Labban kieli on hetkittäin runollista ja kaunista, erityisesti luontokuvauksissa. Parhaimmillaan se on täsmällisen kuvailevana, jopa tunteettomana. Tapahtumat ovat tarpeeksi rajuja ilman, että niitä täytyy korostaa. Romaani koskettaa syvästi; se raivostuttaa ja surettaa.

Elin Anna Labba on aiemmin kirjoittanut palkitun tietokirjan saamelaisten pakkosiirroista Ruotsissa. Pakkosiirrot liittyivät Ruotsin ja Norjan 1900-luvun alkupuolella tekemään sopimukseen siitä, miten paljon poronhoitajat saavat kulkea rajojen yli laumojensa kanssa.

Outi Mennan taitava suomennos sujuu ja soljuu. Kirjailija on jättänyt tekstiin asiayhteydessään helposti ymmärrettäviä sanoja ja lyhyitä lauseita pohjoissaameksi, mikä kiinnittää lukijan entistä tiukemmin teoksen maailmaan.

Äänikirjan lukijana Anna Saksman on yhtä hyvä kuin aina, erityisesti pohjoisissa maisemissa liikkuessaan.

Leena Reikko

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua