Kollektiivinen tragedia ja sydämen haavat – arviossa Fernando Aramburun Poika

Kuva: WSOY / Ivan Giménez

Espanjalaiskirjailija Fernando Aramburun (s. 1959) pienoisromaania Poika (suom. Sari Selander; WSOY, 2026; alkuteos El niño, 2024) kehystää lokakuussa 1980 tapahtunut Ortuellan alakoulun kaasuräjähdys, jossa menehtyi viisikymmentä lasta ja kolme aikuista. Ortuellan kouluräjähdys järkytti aikoinaan nuorta Aramburua syvästi, koska hän itse työskenteli tuolloin samanikäisten lasten kanssa.

Muissakin Aramburun romaaneissa on yhteisöä järisyttäviä tapahtumia henkilökohtaisine tragedioineen. Kirjailijan palkitussa läpimurtoromaanissa Äidinmaa (2020) Baskimaan elämää ja ihmissuhteita varjostaa baskien itsenäisyyttä ajavan ETA:n terrori.

Romaanissa Tervapääskyt (2023; lue Marjatta Honkasalon arvio) itsemurhaa suunnitteleva päähenkilö, filosofian opettaja Toni kamppailee eksistentiaalisen ahdistuksen ja elämän merkityksettömyyden kanssa. Teoksen eräänä juonteena ovat Madridin lähijuniin kohdistuneet pommi-iskut vuonna 2004.

Pitkään Saksassa asuneen Aramburun teokset ovat helposti lähestyttäviä ja samalla sisällöltään painavia lukukokemuksia. Suomennetuista teoksista Äidinmaa ja Tervapääskyt ovat noin 660-sivuisia järkäläitä, Poika noin kolmannes siitä, 220 sivua. Jos kirjailija on uusi tuttavuus, mestarillinen menestysromaani Äidinmaa lienee luonteva valinta aloittaa tutustuminen.

Poika on neljäs ja itsenäinen osa Aramburun romaaneista ja novellikokoelmista koostuvaa Gentes Vascas -sarjaa (”Baskilaisia”), jossa hän kuvaa tavallisten baskien elämää. Romaani on osoitus siitä, miten paikallisten ihmisten kokemukset ylittävät kirjallisuudessa joustavasti maantieteellisiä rajoja. Sarjan muita osia ei ole suomennettu. Toivottavasti Aramburua saadaan jatkossa kattavasti suomeksi Sari Selanderin taitavina käännöksinä.

Pojassa Aramburu hajottaa lukuromaanin rakennetta tekemällä teoksesta itsestään välillä kirjaa kommentoivan ”henkilön”. Heti kirjan alkutahdeissa romaani käy rajua itsereflektiota peläten, että se tavoittelee hyväksyntää ”ja jopa ylistystä tuon niin monen perheen elämän tuhonneen tragedian kustannuksella”. Kirjailija on hakenut muotoa, jossa tragediaa voisi käsitellä pieteetillä romaanimuodossa.

Teos kuvailee itseään myös suhteessa kirjailijan laajempiin teoksiin: ”Minulle riittävät hyvin nämä sivut, jotka minulla on. Mielestäni ne riittävät oikein hyvin kertomaan henkilöideni useimmiten melko arkisista sattumuksista ja vastoinkäymisistä.”

Näin lukijalle alleviivataan, että luettavissa on kirjallinen, fiktiivinen konstruktio, samalla kun taustalla on todellinen historiallinen tapahtuma, koulun kaasuräjähdys.

Zoomaamalla katseen järkyttävän joukkotragedian kohdanneeseen perheeseen, Aramburu näyttää miten räjähdys iskee sirpaleita ja luo paineaaltoja ihmisten mieliin. Teoksen ”päähenkilö”, räjähdyksessä menehtynyt poika Nuco, on läsnä ihmisten muistoissa, toiminnassa ja keskinäisissä suhteissa.

* *

Egoptripin biisissä Matkustaja (2004) lauletaan, että ”on olemassa asioita/niin kipeitä ja vaikeita/ ettei niistä puhumalla selviä”. Lähes jokainen ihminen lienee jonkinasteinen surun kokemusasiantuntija. Poika-teos on siihen hyvää kuivaharjoittelua. Mistään lohtukirjasta ei ole kyse, vaan siitä, että elämän toisinaan armoton sattumanvaraisuus ajaa ihmiset eksistentiaalisesti uusiin tilanteisiin.

Samalla Poika on kaunis kuvaus isoisän syvästä rakkaudesta lapsenlapseensa. Aramburu on kertonut, että hänellä ei lapsena ollut läsnä isoisää ja siten isoisänä hänellä ei ole ollut siihen roolimallia. Niinpä hän on tuonut lapsuudestaan puuttuneen ”isovanhemmuuden” romaaniin.

Romaanissa isoisä Nicasio alkaa 6-vuotiaan Nucon yllättävän kuoleman vuoksi vältellä ihmisten kanssa puhumista, suhtautua heihin ärsyyntyneesti ja erakoituu. Nucon eläessä poika ja ukki olivat olleet erottamattomat. Suru on yhteismitatonta ympäröivän elämän kanssa, eikä sen välittämiseen löydy kieltä. Lintujen tarkkailu korvaa Nicasiolle pitkään vuorovaikutuksen ihmisten kanssa.

Nucon kuolemaa hän ei suostu hyväksymään, vaan käy haudalla juttelemassa silmäterälleen ja rekonstruoi kotiinsa Nucon lastenhuoneen. Se on hänen selviytymisstrategiansa ja tapansa surra.

NIcasion myötätuntoa herättävä hahmo on pakkomielteisyyden rajoille vietyä kapinaa rakkaan ihmisen menetystä vastaan. Kuolleelle puhuminen ei ole Aramburulle uutta: Äidinmaassa leski Bittori juttelee ETA:n terrori-iskussa kuolleelle miehelleen Txatolle.

* *

Kukin suree tavallaan. Nucon isä José Miguel tyynnyttelee vaimoaan Mariajea ja haaveilee toisesta lapsesta. Mariaje – joka henkilöistä saa teoksessa myös kertojaäänen – puolestaan miettii, että hän hyväksyi sairaan ja vanhan äitinsä kuoleman, mutta ”lapsen poissaoloon en totu ikinä, siihen, etten kuule hänen ääntään enkä näe hänen leikkivän, nukkuvan, kasvavan”. Nucon kuolema vaikutti häneen lamaannuttavasti; hänet valtasi ”apatia, apeus, halu olla tuntematta yhtään mitään”.

Toisaalla Mariaje pohtii, kuinka pojan menetys oli tehnyt hänestä ”spitaalisen”: ”Eivät ihmiset halua kohdata uhreja. Tapaturman, terrori-iskun, sairauden tai minkä tahansa tragedian uhreja. Ihan kuin he kavahtaisivat tartuntaa.”

Havainnossa on osuvuutta. Tuttavani kertoi, että jouduttuaan pyörätuoliin osa vanhoista tutuista vaihtoi kadun puolta vastaan tullessaan. Ehkä taustalla on myös vääränlaista hienotunteisuutta ja kiusaantuneisuutta. Yhtä kaikki, onnettomuuden kohdanneet löytävät ympäriltään usein väljästi tyhjää tilaa.

Hautajaisten jälkeen Mariaje haluaa piiloutua ihmisiltä ja lähtee Bilbaoon ostoksille, jotta pääsee hetkeksi ulos surun vankilasta. Bilbaossa hän tuntee outoutta, kun elämä näyttää jatkuvan hänen kokemastaan tragediasta huolimatta: ”Täällä jokainen keskittyy omaan elämäänsä. Nämä katuhavainnot olivat selvä todiste siitä, ettei elämää pysäytä mikään, tänään se kolhii yhtä ja huomenna toista, näin se vain meni.”

Tähän kiteytyy olennaista Aramburun ajattelusta. Espanjan television haastattelussa kirjailija on kertonut, että elämän jatkuminen tragedioiden jälkeenkin, hyvin tai huonosti, on tärkeä osa hänen elämänkäsitystään. Elämän jatkuva liike ja siitä syntyvä vapauden ajatus on keskiössä jo Tervapääskyt-romaanin nimessä: tervapääskyt kun ovat lennossa lähes koko elämänsä ajan.

* *

Aramburun henkilöt näyttävät usein olevan vieraita paitsi toisilleen myös itselleen. Japanilainen zen-munkki ja runoilija Ikkyū (1394–1481) kuvaa tankarunossaan, että ihmisen mieli on kuin piirroksen männyn oksistoissa tuulevan tuulen ääni. Aramburu kuvaa henkilöitään samanlaisella ilmavuudella, ihmisen salaisuutta kunnioittaen, eikä havainnoillaan selitä heitä tai tapahtumia puhki.

Isoisä Nicasion vieraantuneisuus ihmisistä näyttäytyy toisinaan jopa ihmisvihana. Tuttavan kysyessä häneltä, mitä voisi tehdä hänen hyväkseen, tämä vastaa, että totta ihmeessä paljonkin: ”häipyä silmistäni mahdollisimman pian”. Ihmiset eivät useinkaan saa kiinni toistensa tuskasta, jolloin myötätunnon osoituksia saattaa olla vaikea ottaa vastaan. Aika tekee tehtävänsä ja vähitellen Nicasio avautuu juttusille naapureiden kanssa ja ottaa vastaan myös tarjotun kyydin hautausmaalle.

Mariajen ja hänen miehensä José Miguelin välillä on etäisyyttä, jota Nucon kuolema näyttää lisäävän. Kuitenkin Mariaje pyytää muistamaan José Miguelin hyväluonteisena miehenä: ”Kirjoitattehan miehestäni myönteiseen sävyyn, sillä sen hän totisesti ansaitsee.” Romaanihenkilö antaa näin ohjeita, mihin sävyyn sen henkilöä tulisi teoksessa luonnehtia. Lauseiden usein puhutteleva sävy tuo lukijan henkilöiden lähituntumaan.

* *

Aramburun teosten loput ovat tyylikkäitä, usein hauraita siltoja uuteen. Poika-teoksen viimeiseen lauseeseen on ladattu vapauttavaa voimaa.

Moni saattaa tunnistaa tilanteen, jossa ihminen toimii tietoisesti jonkin tavoitteen puolesta ja valmistelee asiaa aktiivisesti. Samalla kuitenkin alitajunta on työstänyt toisenlaista ratkaisua, ja yhtäkkiä ihminen luopuukin tavoitteestaan ja tuntee helpottuneena tekevänsä oikein.

Romaanin lopussa Mariajelle tapahtuu näin. Hän päättää olla soittamatta ovisummeria, jota hänen sormensa on jo hivellyt: ”Sen jälkeen hän kääntyi ympäri ja mitään ajattelematta, syvää rauhaa tuntien lähti kävelemään takaisin kotia kohti.”

Elämä oli edessäpäin.

Jari Paavonheimo

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua