Perrignon & Pelicot. Kuva: Pascal Ito
KIRJAT | ”Raiskaajien kuului kulkea kumarassa. Ei minun”, hyväksikäyttäjien ringin uhri perustelee koko maailmaa järkyttänyttä avointa oikeudenkäyntiä.
”Kirja piirtää kauniin ja puhuttelevan kaaren Pelicotin elämästä, avioliitosta ja sen päättäneestä shokista.”
ARVOSTELU
Gisèle Pelicot & Judith Perrignon: Hymni elämälle – Ei enää häpeää
- Suomentanut Lotta Toivanen.
- WSOY, 2026.
- 235 sivua.
Tätä kirjaa lukiessa ja sen kansien lopulta sulkeutuessa lukijalle jää ahdistava ja ristiriitainen olo.
Tarina itsessään on karmea, mutta sankarillinen. Gisèle Pelicot joutui kymmenen vuoden aikana aviomiehensä Dominiquen huumaamaksi ja raiskaamaksi. Eikä siinä vielä kyllin. Dominique avasi heidän yhteisen kotinsa ovet ainakin 51 muulle hyväksikäyttäjälle.
Tapaus tuli ilmi vuonna 2020, kun Pelicot sai puhelun poliisiasemalta. Aviomies oli jäänyt kiinni kuvaamassa naisia hameen alta. Pidätys johti kotietsintään ja yhteen viime vuosien kuohuttavimmista seksuaalirikosoikeudenkäynneistä. Uhrin, Gisèlen, päätöksen mukaan se käytiin avoimin ovin.
Pelicotista tuli naisten ja miestenkin sankari, sillä hän kohtasi hyväksikäyttäjänsä pystypäin ja avoimin silmin. Tätä päätöstä on pakko ihailla, vaikka hänen ja lastensa elämä revittiin julkisesti palasiksi. Siis miksi?
”Kaikkien piti saada nähdä nuo 51 raiskaajaani. Raiskaajien kuului kulkea kumarassa. Ei minun.”
”Haluan tyyntä elämää”
Sitaatti on peräisin Pelicotin kirjasta Hymni elämälle – Ei enää häpeää (WSOY, 2026). Hän on kirjoittanut sen yhdessä kirjailija-toimittaja Judith Perrignonin kanssa.
Ammattilaisen kädenjälki näkyy tässä kirjassa turhankin selvästi. Kirja pyrkii päähenkilön luonnolliseen puheeseen, mutta tuloksena on maallikolta liiankin kultivoitunutta, punnittua ja jäsenneltyä tekstiä. Selvästi takana on lukemattomia yhteisiä keskusteluja ja haastatteluja, jotka Perrignon on taivuttanut kirjan muotoon varmalla ammattilaisen otteella.
Tällä ei loppupeleissä ole kuitenkaan paljon väliä. Kirja piirtää kauniin ja puhuttelevan kaaren Pelicotin elämästä, avioliitosta ja sen päättäneestä shokista, joka rikkoi arjen ja kaiken sen, mihin Gisèle oli aina uskonut.
Sillä arki ja sen arvo tässä kirjassa korostuvat. Pelicot myöntää suoraan, että vaikka hänestä tahtomatta tuli feministien, tasa-arvon ja seksuaalirikosten uhrien maailmanlaajuinen esikuva, hän ei ole mieleltään radikaali. ”Haluan elää tyyntä ja perinteistä elämää.”
Sama arkisuus näkyi ja tuntui sinäkin päivänä, kun rikokset olivat tulleet ilmi:
”Ripustin Dominiquen kalsarit, pyjaman ja housut pyykkinarulle. Kaikki oli putipuhdasta. Aurinko paistoi, puutarhassa pyykit kuivuisivat nopeasti. Olin kuin koira portilla odottamassa isäntää. Dominique palaisi kotiin.”
Kuva: WSOY
”Et kai huumaa minua?”
Dominique Pelicot ei palannut kotiin enää koskaan. Alkoi tutkinta ja selvitysprosessi, jonka aikana Gisèle sai viimein selityksen kymmenen vuoden aikana kokemilleen oireille.
Mies oli käyttänyt vaimonsa huumaamiseen rauhoittavia lääkkeitä, joita hän oli saanut omalta lääkäriltään univaikeuksiin vedoten. Lääkäri oli määrännyt myös Viagraa, jota tarvittiin raiskauksissa. Unilääkkeisiin oli sekoitettu vahvaa relaksanttia. Se rentoutti tiedottoman Gisèlen kehon niin, ettei penetraatioista aiheutunut repeämiä eikä kipuja seuraavina päivinä.
Hyväksikäyttö jatkui kymmenen vuotta. Pelicot kertoo rampanneensa koko ajan lääkärissä, näytteiden otossa ja neurologisissa tutkimuksissa. Syitä oudoille oireille ei löydetty. Hän saattoi herätä yöpaita märkänä ajatellen, että oli laskenut alleen.
”Äiti on vain väsynyt”, Dominique selitteli perheen kolmelle täysikäiselle lapselle. Tyttärestään Carolinesta hän otti kuvia nukkumassa, ja vaikka todisteita insestistä ei myöhemminkään löydetty, lapsista juuri Caroline katkaisi välinsä paitsi isänsä, myös äidin kanssa.
”Kuule Doumé, et kai sinä vain huumaa minua”, Gisèle huikkasi kerran miehelleen pilan päiten.
Aviomies purskahti itkuun. ”Miten voit sanoa tuollaista?”
”Koin heti syyllisyyttä. Olin loukannut häntä. Pyysin anteeksi”, uhri tunnustaa.
”Ei tyrannin kanssa”
Lukijaa ihmetyttää ja vähän kiusaakin Gisèle Pelicotin suojeleva ja ymmärtävä suhtautuminen entiseen aviomieheensä – siitä huolimatta, että hän nykyään käyttää isänsä sukunimeä Guillou ja on uudessa parisuhteessa miesystävänsä Jean-Loupin kanssa. Ja siitä huolimatta, mitä ”Herra Pelicot” (tätä nimeä hän ex-miehestään käyttää) vaimolleen teki, vaikka arki soljuikin eteenpäin näennäisen tyynenä.
”En olisi suostunut elämään viittäkymmentä vuotta tyrannin kanssa.”
Oliko Dominiquen perverssien taipumusten taustalla epäterve isäsuhde? Vai valtataistelu oman veljensä kanssa. Vai kenties se, että ollessaan 9-vuotiaana sairaalassa hän heräsi yöllä mieshoitajan penis suussaan?
Varmuudella emme voi tietää, mutta sairaan käyttäytymisen oireet ovat selvästi syvällä. Herra Pelicot tunnusti vielä oikeudessakin, että hän yhä kiihottui raiskausöinä kuvatuista videoista. Eikä hän ollut arastellut käyttää tilannetta hyväksi, kun mahdollisuus vastaavaan käytökseen oli muualla.
Oikeudenkäynti toi esiin muuan madame Maréchalin, jota hänen oma miehensä ja Dominique Pelicot olivat käyttäneet hyväksi huumattuna. Paljastui kokonainen perverssien yhteisö, joka keskenään jakoi ”saaliit” ja ohjeet heidän käsittelystään.
Syvällä ranskalaisessa seksuaalikulttuurissa on jotakin todella kieroutunutta. Viimeksi maanantaina 20. huhtikuuta Helsingin Sanomat kertoi Pariisin esikouluissa paljastuneista lasten hyväksikäytöistä.
Se järkytti ranskalaiset – taas kerran – mutta muuttuuko mikään todella?
”Minä en ole kuollut”
Koko maailman seuraamassa oikeudenkäynnissä Dominique Pelicot sai maksimirangaistuksen, 20 vuotta vankeutta. Kaikki muutkin osalliset tuomittiin raiskauksesta tai sen yrityksestä vankeuteen. Vain yksi heistä valitti. Hänen rangaistuksensa piteni yhdeksästä kymmeneen vuoteen.
Oikeudessa nähtiin kummallisia asioita. Kerran näytöllä pyöri video pojasta raiskaamassa äitinsä ikäistä naista. Äiti poistui salista, kuten kaikki muutkin syytettyjen äidit ja vaimot tekivät.
”Muuan vaimo kertoi, että hän oli äitinsä sairastellessa kieltäytynyt seksistä miehensä kanssa, ja että ’miehenä tämä oli tietysti joutunut hakemaan seksiä toisaalta’.”
Kaiken jälkeen lukija jää ihmettelemään sitä elämänuskoa ja -voimaa, joka kovia kokeneesta Gisèle Pelicotista kirjassa huokuu. Pohjimmiltaan sitä ei voi ymmärtää, mutta ihailla kyllä voi. Päähenkilö itse selittää asiaa näin:
”Elämänkatsomukseni syntyi kaiketi äidin kuolinvuoteella, kun isä kumartui hänen ylleen ja kuiskasi hänen nimensä ja minä puristin äidin olkapäätä, jotta hän heräisi. Sillä hetkellä aistin rajatonta rakkautta, kuoleman ylittävää rakkautta. Rakkauden kokemus on pelastanut minut, kannatellut minua ja varmaan myös harhauttanut ja sokaissut, kun ajattelee mitä olen Dominiquen takia käynyt läpi. Mutta rakkaus on silti yhä läsnä. Rakkaus ei ole kuollut. Minä en ole kuollut. Olen edelleen luottavainen. Se on ollut minun suuri heikkouteni, nyt saan siitä voimaa. Se on revanssini.”
Kari Pitkänen
kari.pitkanen(at)kulttuuritoimitus.fi
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Kokoomateos kartoittaa hädän käsitettä ja pohtii sen merkitystä – arviossa Kenen hätä on oikeutettua?
KIRJAT | Kirjan missiona on tuoda esiin ”marginaalien marginaalissa” olevien ryhmien kuormittavaa elämäntilannetta ja tuen tarvetta.
Uskonnot ei, uskonnollisuus kyllä – arviossa John Deweyn Yhteinen usko
KIRJAT | Yhdysvaltalaisfilosofi keskittyy teoksessaan uskontoon tavalla, jota voi edelleen pitää omaperäisenä ja radikaalina.
Sotasyyllisyys vielä kerran: Kuusinen tilasi, Kekkonen järjesti, ja lopullinen kohde oli Väinö Tanner
KIRJAT | ”Oikeudenkäynti ilman Tanneria on kuin auto ilman kuljettajaa”, kenraalieversti Andrei Ždanov puuskahti Kekkoselle. Eikä olisi voinut olla pahemmin väärässä.
Sydän halajaa mitä halajaa – arvioissa Elizabeth Stroutin Haluan kuulla kaiken
KIRJAT | Elizabeth Strout kuljettaa lukijan vuodenkierron läpi ja kertoo sekä lukijoiden rakastamien henkilöiden elämästä että tarinoita uusista tuttavuuksista.