Kokoomateos kartoittaa hädän käsitettä ja pohtii sen merkitystä – arviossa Kenen hätä on oikeutettua?

Kuva: Vastapaino

Sanna Hautala, Jari Lindh ja Kaisa Kostamo-Pääkkö: Kenen hätä on oikeutettua? — Hädän tunnistamisen ja oikeuttamisen ristiriidat sosiaalityössä (Vastapaino, 2026). 367 sivua.

Kuluvan vaalikauden aikana sosiaali- ja terveyspolitiikkaan on tehty runsaasti sosiaalimenojen kasvua hidastavia leikkauksia ja institutionaalisia uudistuksia, joiden vaikutukset ihmisten hyvinvointiin, terveyteen ja toimintakykyyn ovat yhä systemaattisemman arvioinnin kohteena. Eräs arvioitava teema on kaikkein huono-osaisimpien suomalaisten elämäntilanne. Se oli hallitusohjelmassa alun perin erikseen suojattu mutta vaalikauden edetessä siihenkin on kohdentunut epäsuoria ja suoria leikkauksia. Ne nostavat esiin kysymyksen kaikkein heikoimmassa asemassa olevien hädästä.

Kenen hätä on oikeutettua? -kokoomateoksessa (Vastapaino, 2026) kartoitetaan hädän käsitettä, pohditaan sen (ja sitä lähellä olevien muiden käsitteiden) merkitystä tapaustutkimuksilla ja kytketään ilmiö sosiaali- ja terveyspolitiikan muutoksiin. Kirjan missiona on tuoda esiin ”marginaalien marginaalissa” olevien ryhmien kuormittavaa elämäntilannetta ja tuen tarvetta. Useimmissa artikkeleissa korostetaan sosiaalityön merkitystä huono-osaisten aseman kohentamisessa ja ”ketään ei jätetä” -periaatteen toimeenpanijana. Tässä tilanteessa hädällä ei ole hintaa, eikä siihen liity vaikuttavuusarviointia, vaan kaikki tilanteet hoidetaan tarvelähtöisesti. Voimavarojen niukkuus ja tarpeiden suuruus on osoittautunut hankalaksi yhdistelmäksi.

Kuten kokoelmissa yleensä, myös tässä teoksessa on hajanaisuutta siinä, kuinka tiukasti luvut tarttuvat kokoelmalle keskeiseen käsitteeseen. Hädän käsite on monimerkityksellinen jopa siinä määrin, että sen käyttökelpoisuudesta on kirjoittajien mukaan epäselvyyttä. Muutamassa kirjan luvussa sitä ei käytetä lainkaan ja toisissa on lähinnä lisätty tekstiin. Sama monimerkityksellisyys koskee teoksessa usein käytettyä (epä)oikeudenmukaisuuden käsitettä. Siihen liittyen esimerkiksi kielteiset päätökset nähdään pääsääntöisesti epäoikeudenmukaisina, mitä ne eivät tietenkään ole.

Teoksen analyysit kertovat tapaustutkimus kerrallaan asiakkaan toiveiden, sosiaalityön ja palvelujärjestelmän toimintaperiaatteiden välisestä kitkasta. Tämä kitka syntyy muun muassa ihmisten sopeutumattomuudesta hallinnon rakenteisiin, luottamuksen ja tiedon puutteesta ja tarpeiden määrittelystä. Oma roolinsa on myös asiakkaan, sosiaalityön ja palveluntuottajan välisillä riippuvuus- ja valtasuhteilla. Käytettyjen aineistojen koko ja edustavuus vaihtelevat.

Pienin aineisto muodostuu yhdestä ainoasta havainnosta (seksuaaliseen vähemmistöön lukeutuva pakolainen), mutta tämä tapaus on poikkeuksellisen hyvin perusteltu. Muut aineistot muodostuvat isommista mukavuusnäytteistä tai erilaisista kokonaisaineistoista. Ne on enimmäkseen valittu kertomaan palvelujen ongelmista ja epäkohdista. ”Hädänhoidon” onnistumisesta ei ole vastaavaa kartoitusta. Kuitenkin niitä on ilmeisesti enemmistö tapauksista.

* *

Kokoelmassa on joitakin metodisesti mielenkiintoisia artikkeleita. Teoksen metodinen helmi on Anne Korpelaisen ja Minna Zechnerin artikkeli ikääntyneiden taloudellisesta huono-osaisuudesta. Se on aineistolähtöisesti rakennettu, hyvin kontekstoitu ja keskittyy siihen, mitä kymmenen hengen haastattelun perusteella voi sanoa. Keskeisinä tuloksina on havaintoja palvelujen puutteesta, toimeentulon saatavuudesta ja palvelujen riittämättömyydestä (ensimmäinen ja kolmas vaikuttaa päällekkäisiltä).

Toinen metodisesti mielenkiintoinen luku on Hanna Mielismäen ja muiden tekemä analyysi lähisuhdeväkivallan ja palvelujärjestelmän välisistä suhteista. Se on rakennettu teorialähtöisesti, eli ilmiö on sovitettu yhteen Göran Therbornin kolmiulotteisen eriarvoisuusteorian kanssa. Lopputulos on johdonmukainen kokonaisuus.

Merkittävä kontribuutio on myös Liisa Hokkasen ja Marika Aholan luku leipäjonojen asiakkaista ja heidän toimijuudestaan. He saavat aineistostaan paljon irti monimenetelmällisellä tutkimusotteella. Se on myös kokoelman ainoa määrällisiä havaintoja systemaattisesti hyödyntävä luku. Faktorianalyysin tekeminen tällaisesta noin 150 hengen itsevalikoituneesta näytteestä on tosin ongelmallista. Faktorit (materiaalinen ja sosiaalinen) ovat kuitenkin johdonmukaisia ja ymmärrettäviä.

Erityisesti minua puhutteli Kaisa Kostamo-Pääkön, Sanna Hautalan ja Jari Lindhin sosiaaliraportointiin perustuva luku sosiaalityön asemassa hyvinvointialueuudistuksen puristuksissa. Tuossa tilanteessa organisaatiota on uudistettu ja toimintamalleja on harmonisoitu, mikä sanoittuu yhteistyön, vastuiden, autonomian ja toimenpiteiden ”ongelma-alueiksi”. Tässä tilanteessa asiakkaan avuntarvetta on puristettu hallinnollisiin kategorioihin ja sosiaalityöntekijöiden harkintavaltaa asiakkaan edun valvojana on (väitetysti) supistettu.

Aineistot on kerätty vuonna 2023 eli keskellä uudistuksen toimeenpanovaihetta ilmeisesti Lapin hyvinvointialueelta, joten ne kertovat rakentamisvaiheen aiheuttamista reaktioista. Sosiaalista raportointia hyödynnetään myös kahdessa muussa luvussa. Tämä raportointia käsittelevä tutkimuslinja vaikuttaa mielenkiintoiselta.

* *

Teoksen keskeinen kehittämiskohde koskee asioiden mittakaavan ja muutoksen suunnan todentamista. Säännönmukaisesti luvuissa yleistetään muutamasta tapauksesta tai lainauksesta ilman että tutkija todentaa tapaustutkimuksen sijoittumisen ilmiön jakaumaan tai yleisempään esiintyvyyteen. Tämä kysymys on viime vuosina vaivannut laadullisia tutkijoita, sillä tulokset näyttävät hyvinkin erilaisilta eri puolelta ilmiötä katsottuna. (esim. Stefanie DeLuca: Sample Selection Matters – Moving Toward Empirically Sound Qualitative Research, Sociological Methods and Research 52: 2). Samaten ilmiöitä tarkastellaan useimmiten asiakkaan näkökulmasta ottamatta huomioon sosiaalityöntekijöiden ja hallinnon tulkintoja, mikä osaltaan vaikuttaa artikkeleiden painotuksiin.

Luvuissa on myös laadullisesta aineistosta tehtyä määrällistämistä. Yleisin kuvaus ilmiön laajuudesta on ”monta” (tai ”moni kokee”) ”usein” tai pieni/suuri, merkittävä, resurssipula. Jonkin asian merkityksen arvioinniksi riittää maininta, että se on ”tärkeä” tai että jostakin seuraa ”vaara”. Lukija saattaisi merkittävästi viisastua, jos monta, usein, tärkeä tai pieni/suuri olisi määritelty, tärkeyden yhteydessä olisi näkemys jakaumasta, vaaran yhteydessä olisi tieto todennäköisyydestä, ja pieni/suuri tai pula laitettaisiin johonkin asteikkoon.

Samaten teoksesta puuttuu ”hädänhoidon” onnistumisten ja epäonnistumisten suhteellisuuden arviointi, mikä on palvelujärjestelmän toimivuuden ja sosiaalityön vaikuttavuuden kannalta tietysti eräs avainkysymyksistä. Esimerkiksi asunnottomuuden yhteydessä todetaan asunnottomuuden yleistyneen, mikä on sinänsä totta (joskaan tämä ei vielä ole maata läpäisevä ilmiö). Tämän lauseen informaatioarvo on kuitenkin niukka, jos asunnottomuuden syistä ei ole kuvausta tai lukua ei suhteuteta asunnottomuusohjelmilla jo asutettujen henkilöiden määrään.

Teoksessa myös esitetään runsaasti väitteitä yhteiskunnallisen muutoksen suunnasta ilman ensimmäistäkään muutoksia todentavaa taulukkoa tai aikasarjaa. Siinä ei myöskään ole analyyttista kuvausta käytettyjen voimavarojen muutoksista, toiminnan aikaisemmasta vaikuttavuudesta tai harjoitetun toiminnan yksikkö- ja vaihtoehtoiskustannuksista. Nämä esittämistapaan liittyvät valinnat rajaavat teoksen poliittista hyödynnettävyyttä valtioneuvoston päätöksenteossa, joka kustannuslaskentaa ja vaikuttavuutta korostavana muutenkin vierastaa systemaattisesti todentamattomia väitteitä.

Juho Saari

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua