Kuvat: S&S / Henrietta Soininen
KIRJAT | Kristiina Wallin seuraa kahden vanhan taiteilijan viimeistä syksyä rakkaassa talossa meren rannalla.
”Hanna ja Einar ovat muuton ja luopumisen lähestyessä hauraita ja pelokkaita. Wallin kirjoittaa heistä lämpimästi ja ymmärtävästi.”
ARVOSTELU

Kristiina Wallin: Laituri
- S&S, 2026.
- 288 sivua.
Hanna ja Einar ovat vanhoja. On tullut aika, jolloin pitää luopua, ja aika, jolloin pelkää, että toinen kuolee ensin ja jää itse yksin. Kuka silloin huolehtii hautaan, kun ei ole jälkeläisiä?
Ylöjärvellä asuvan kirjailija Kristiina Wallinin toinen romaani Laituri (S&S, 2026) seuraa taiteilijapariskunnan viimeistä syyskesää ja hetkiä rakkaassa talossaan ennen kuin on aika muuttaa pois. Teksti on runollista, onhan Wallin myös palkittu runoilija.
Kirjailija kuvasi työtään Kulttuuritoimituksen Päivi Vasaran haastattelussa (31.1.2022) näin:
”Kirjoittaminen on minulle kokonaisvaltainen olemassaolon tapa. Se on ajattelua ja havaintoja, mutta myös yhteyden hakemista alitajuisiin kuviin. Minulle kirjoittaminen on kielen, maailman, ajan ja ihmisyyden tutkimista.”
Alitajunta ja Wallinin orgaaninen tapa kirjoittaa on koko ajan läsnä myös Laiturissa. Hanna näkee kuvia, olentoja, menneitä ja tulevia. Musta koira seuraa kuin suru, ja turkoosipukuinen nainen ilmestyy ja katoaa maalauksista selittämättömällä tavalla.
Hanna on kuvataiteilija ja hän maalaa ateljeessaan omakuvia retrospektiiviseen näyttelyyn, jonka on määrä olla hänen viimeisensä. Einar puolestaan on runoilija, joka on kadottanut sanat. Tai ei ole kadottanut niitä, vaan ne eivät enää päädy paperille runoiksi.
”Ei Einar vanhuuden takia lopettanut kirjoittamista, ei se siitä johdu, ei ainakaan kokonaan. Einar väsyi puristamaan sanoja lävitseen…”
Taide on yhdistänyt ja yhdistää heitä yhä.
”Epävarmuudenkin keskellä he ovat aina valinneet taiteen. Uskoneet siihen, mikä on mittaamatonta ja määrittelemätöntä.”
* *
Pariskunta on asunut merenrantatalossaan kauan. Talon nurkat, puutarhan kivet ja omenapuut ovat tulleet osaksi heidän olemassaoloaan. Pihan ateljee on Hannan valtakuntaa, laituri on tavallaan Einarin, joka saattaa seistä siellä pitkät ajat katselemassa merelle. He elävät yhdessä, mutta erikseen. Kun toinen lähtee yöllä keittiöön, toinen esittää, ettei heräisi. Koko ajan katse on kuitenkin huomaamatta toisessa, kun on huoli.
”Ei minussa eikä Einarissa ole vielä kalmanhajua. Me nuuskimme toisiamme joka aamu ja toteamme, että olemme elossa.”
Siinä on keskinäistä rakkautta, jolle ei välttämättä ole sanoja. Rakkautta on myös siinä, että Hanna maalaa vielä Einarista muotokuvan, kalapäisen miehen, jota epäröi näyttää puolisolleen ja jota tämä salaa käy katsomassa.
Silti Hanna joskus haluaisi, että Einar kysyisi häneltä, mitä hän suree. Suru on syvällä syntymättömässä lapsessa, äidissä, tädissä ja nuoressa naisessa, jota Hanna kuvitteli tyttärekseen. Einarin surut ovat lapsuudessa ja nuoruudessa, eikä niistäkään puhuta.
Wallin raottelee salaisuuksia vähitellen niin, että päähenkilöiden tarinat, erilliset ja yhteiset, vähitellen keriytyvät auki kuin ullakolle kertyneiden matonkuteiden voisi kuvitella purkautuvan. Vaikka Hannan tajunnanvirtaa seuraa mielellään, mietin, olisiko kirjan alkuosa kaivannut pientä tiivistystä.
* *
Laituri jakaantuu kolmeen osaan. Aluksi ollaan syyskesässä. Hanna valmistautuu tulevaan näyttelyyn ja Einar kipuilee luopumista ja kirjoittamattomuutta. Toisessa osassa keskiössä on Hannan näyttely ja kolmannessa osassa tulee eteen väistämätön: on pakattava ja päästettävä irti rakkaasta talosta, hyvästeltävä myös kuolleet.
”Onko jossakin raja, jonka ylitettyään on helpompi ajatella mennyttä kuin tulevaa? Milloin minusta tuli taaksepäin katseleva vanhus?”
Hanna ja Einar ovat muuton ja luopumisen lähestyessä hauraita ja pelokkaita. Wallin kirjoittaa heistä lämpimästi ja ymmärtävästi. Luopumisen hetkiä on meillä kaikilla edessä tavalla tai toisella.
Marjatta Honkasalo
* *
♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️
Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa.
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Manaaja seikkailee vihdoin suomeksi – arviossa William Peter Blattyn kauhuklassikon uudistettu versio
KIRJAT | William Peter Blattyn kauhuklassikon uudistettu juhlalaitos ilmestyi vihdoin suomeksi.
Kertomus äidin ja lapsen elämänkestoisesta siteestä sekä vaietuista tunteista – arviossa Ritva Hellstenin Sydänpuolet
KIRJAT | Vuoden 2020 Finlandia-palkintoehdokkaan tuorein teos Sydänpuolet kertoo mieltä kalvavista padotuista asioista ja ahdistuksesta.
Suomalaisena Piilaaksossa – arviossa Kasvun kaava, Mårten Mickosin opaskirja startup -yrityksen johtamiseen
KIRJAT | Kasvun kaava on sympaattinen omaelämäkerta, jossa Mårten Mickosin omakehu pysyy aisoissa tietyistä amerikkalaisista piirteistä huolimatta.
Mikä on henkilöhahmo, kuka on kertoja? Arviossa Sinikka Vuolan ja Tommi Melenderin Romaanihenkilön elämä
KIRJAT | Fiktiivisen henkilöhahmon olemusta syväluodataan kahden kirjailijan vuoropuhelun kautta.







