Sarja-arvio: Damon Lindelofin HBO:lle luoma Watchmen-tv-sarja on yhtä poliittinen ja kärkevä kuin Alan Mooren ja Dave Gibbonsin alkuperäinen sarjakuvateoskin. ”Sarja ei imaise täysillä mukaansa, vaikka se muutoin onkin hyvin kirjoitettu, kerrottu ja näytelty. Itse pääjuonesta ei vain saa tarvittavaa otetta”, Petri Hänninen kirjoittaa.
Watchmen-tv-sarja kertoo sukupolvet ylittävästä rasismista, oikeuden etsimisestä, kostosta ja rakkaudesta. Juoni haaroo moneen suuntaan. On yllättäen aktivoituva naamiokostaja, kunnianhimoinen tiedenainen (ja tiedemies), poliiseja, roistoja ja tietysti supersankareita.
Sarja nostaa esiin unohdettuja asioita, kuten ensimmäisen värillisen liittovaltion seriffin Bass Reevesin sekä vuoden 1921 Tulsan verilöylyn, jossa surmattiin kymmeniä – ellei satoja – ihmisiä yhden vuorokauden aikana Greenwoodin ”Mustien Wall Streetinä” tunnetulla kauppakadulla.
Supersankarit, eli naamioituneet järjestyksenvalvojat, toimivat yhteistyössä poliisin kanssa, vaikka periaatteessa supersankarointi on lailla kiellettyä. Tuliaseiden käyttö on tiukasti rajoitettua, mutta sen sijaan fyysinen väkivalta rehottaa valtoimenaan, ja rikollisten pieksäminen tapahtuu esimiesten hiljaisen hyväksynnän alla. Poliisit piiloutuvat maalittamisen pelossa kasvot peittävien huivien taakse.
Watchmen-sarjakuvasta tutun Rorschachin oikeistolaiset ajatukset ovat levinneet hänen päiväkirjansa julkistamisen myötä, ja Tulsassa toimiva Ku Klux Klanin haarajärjestö Seventh Kavalry on löytänyt niistä kaikupohjaa aatteelleen, vaikka Rorschach ei itse rasisti ollutkaan. Kavalrylaiset ovat valinneet hänen naamionsa tunnuksekseen.
Seventh Kavalryn lonkerot ovat levinneet kaikkiin yhteiskuntaluokkiin, ja he ovat punoneet salajuonen nostaakseen itsensä valtaan.
Lapsuuden traumoista kärsivä Looking Glass (Tim Blake Nelson) pystyy kertomaan puhuuko kuulusteltava totta vai ei.
Alan Mooren ja Dave Gibbonsin sarjakuvateos Watchmen (Vartijat) on joskus rankattu maailman parhaaksi sarjakuvaksi. Ainakin se on taitavasti käsikirjoitettu, monitasoinen ja syvällinen kertomus ikääntyneiden supersankarien kamppailusta muuttuvassa maailmassa. Tv-sarjan tapahtumat sijoittuvat 34 vuotta sarjakuvan jälkeen.
Tv-sarja on mukavan uskollinen sarjakuvan kerronnalle. Alkuperäisteoksesta on lainailtu aihelmia, symboleja ja kuvia, ja sarjakuvasta tutut kohtaukset toistuvat hieman muunneltuina. Esimerkiksi sarjakuvan alussa Rorschach löytää Koomikon asunnon salakomerosta asun, ja sama kohtaus toistuu tv-sarjassakin, vain eri henkilöillä. Hautausmaalla käytetään samoja kuvakulmia kuin sarjakuvassa, ja portit ja patsaat toistuvat.
* *
Watchmenissä nähdään monta hyvää roolityötä. Jeremy Irons onnistuu mainiosti Adrian Veidtin roolissa, ja Don Johnson on aina karismaattinen. Johnson ei ole saanut uralleen nostetta 1980-luvun jälkeen, ja Watchmenissäkin hänen roolinsa jää valitettavan pieneksi.
Sarjakuvan hahmoja on hieman muokattu tv-sarjaan, eikä se välttämättä miellytä kaikkia. Adrian Veidt on esitetty steampunk-koneiden keskellä häärivänä renessanssinerona. Veidtin ajatusmaailma on outo sarjakuvassakin, mutta tv-sarjassa hän on suorastaan kaheli.
Marsiin muuttaneelle Tohtori Manhattanille on annettu jumalan rooli. Hänelle voi soittaa tarkoitukselle omistetuista puhelinkopeista ja pyytää tai tunnustaa asioita – tai vaikka kertoa vitsin. Tohtori ei vastaa, niin kuin ei vastaa Jumalakaan, mutta aina voi olettaa hänen kuuntelevan.
Sarjan heikoin lenkki on mysteerien avaaminen. Käytännössä käsikirjoittajan ohje menee niin, että mysteerejä on avattava sitä mukaa kun uusia asetetaan. Jos arvoitusten avaamista pantataan liikaa, katsoja kyllästyy odottamaan.
Watchmenissä mysteerit kasaantuvat, ja sen vuoksi tarina ei tunnu alkavan millään. Katsoja odottaa vastauksia, mutta saa syliinsä vain uusia mysteerejä. Sarja ei imaise täysillä mukaansa, vaikka se muutoin onkin hyvin kirjoitettu, kerrottu ja näytelty. Itse pääjuonesta ei vain saa tarvittavaa otetta. Kun arvoituksia lopulta lähdetään avaamaan, se on sellainen vyörytys että katsoja uhkaa pudota kärryiltä. Ilman tätä kerronnallista ongelmaa olisin ollut valmis antamaan sarjalle huomattavasti paremman tähdityksen.
Sarjakuvan lukeneet vielä ymmärtävät tarinasta jotain, mutta muut ovat varmasti pihalla kuin lumiukko. Ne jotka ovat nähneet vain Zack Snyderin elokuvan ovat luultavasti vielä pahemmin sekaisin, koska tv-sarja on jatkumoa sarjakuvalle, mutta ei elokuvalle.
* *
Tv-sarjan pääjuonen kiemurat ovat aika yksinkertaisia, mutta onneksi sarja on ammattikirjoittajien tekemä, ja kaikkein ilmeisimmät juonenkäänteet avataan jo sarjan puoliväliin mennessä, tai ainakin katsoja arvaa ne oikein.
Taustalla suhmuroivan pääpahiksen arvaa pahikseksi heti kun hänet näytetään, mutta ehkä se on tarkoituskin, aivan kuten True Detective -tv-sarjan ensimmäisellä kaudella. Katsojan tehtäväksi jää pähkäillä miten kyseinen hahmo yhdistetään tapahtumiin.
Taitavan käsikirjoittamisen ansiosta tyhjänpäiväisistäkin kohtauksista on saatu toimivia. Esimerkiksi jakso kaksi alkaa konekirjoittajalla, jonka esimies kutsuu huoneeseensa. Salin muut naiset jännittyvät, kun neiti Müller ottaa kirjoituskoneensa ja lähtee esimiehensä perään. Oikeasti kohtauksen merkitys on aivan muualla, mutta katsojan huomio on vangittu.
Kuumapäinen kommunisti Red Scare (Andrew Howard) turvautuu hanakasti koviin otteisiin.
On hienoa, ettei yhdeksänosaista sarjaa ole väkisin lähdetty laventamaan kahteentoista jaksoon, vaikka mieli on varmasti tehnyt. Onhan sarjakuvassakin kaksitoista lukua, aivan kuten kellotaulussa on tunteja. Netflixin laahaavien supersankarisarjojen vika on juuri se, että vähäisistä aineksista on lähdetty tekemään liian pitkää sarjaa, eikä säännöstä ole uskallettu poiketa.
Sarjan musiikki on laaja kattaus sanoituksiltaan tarinaan sopivista klassikoista, niiden uudelleensovituksista, ja muuten vain aiheeseen sopivasta teknosta ja klassisesta musiikista. Täysin ilmeisten musiikkivalintojen, kuten Frank Sinatran New York, New Yorkin, lisäksi mukana on mielenkiintoisia kummajaisia. Beastie Boysin Egg Man sämplää Curtis Mayfieldin Superflyta, Nine Inch Nailsin Trent Reznor ja Atticus Ross ovat tehneet David Bowien Life On Marsiin uuden piano-osuuden, ja tv-sarjan päättää Spooky Tooth -yhtyeen sovitus The Beatlesin I Am The Walrusista.
Watchmenin kakkoskautta ei ole vahvistettu, mutta juonia jätettiin sopivasti auki niin, että siihen on kaikki mahdollisuudet. Sarja toimii yhtä lailla itsenäisenä kokonaisuutenakin.
Petri Hänninen
