Maustetytöt pienieleisen hitikkäästi – arviossa Itken jos mua huvittaa

Kuva: Aki Roukala

Vaalalaislähtöisten sisarusten Kaisa ja Anna Karjalaisen kurjuuden glamourista melankolisen tarttuvaa indiepoppia tahkoava Maustetytöt julkaisee jo neljännen albuminsa. Lakonisen toteava ja vakavailmeisesti elämän varjopuoliin sukeltava musiikki perustuu tutuille, pienen kauniisti ja haikean melodisesti rakentuville elementeille ja Kaisan rakentamille tarinoille, joita kaksikko maalaa Kaisan laululla, koskettimilla ja konerytmeillä sekä Annan kitaroinnilla ja laululla. Itken jos mua huvittaa (Lördag, 2026) on äänitetty göteborgilaisella analogistudiolla Dungen-yhtyeen Gustav Ejstesin ja tuottaja Mattias Glavån johdolla. Levyllä soivat komeasti myös Ahti Marja-ahon sovittamat jouset.

Albumi lähtee kärki edellä eli sinkkujulkaisujen tahdissa, eikä onneksi notkahda niiden jälkeenkään. Kiertue-elämästä kertova avausraita Oslo Helsinki Berliini Kokkola kimaltelee ihanan vaivattomasti kepeässä mollissa, jossa keikkamaisemat vilahtelevat ikkunasta ohi ja vapaus toteuttaa itseään on omanlaisensa vankila. Kynnys jäädä sairaslomalle kiertueelta on korkea ja aikataulujen tiukkuus kanavoi jaksamiseen apuvälineitä, jos Red Bull ei enää tehoa.

Hapentuhlaaja vastustaa samaan aikaan kiusausta antaa periksi ja hypätä parvekkeelta mutta myös vastustaa kiusaamista, ulkopuolelle sulkemista ja vähättelyä, joka tuollaiseen tilanteeseen pahimmillaan ajavan arvottomuuden tunteen voi aiheuttaa. Kauniisti kaartava pienieleinen anthem onnistuu menemään ihon alle käydessään läpi erilaisia tapoja jättää toinen ulkopuolelle koulun arjessa. Kertosäe jää vahvasti päähän ja lopussa se pärähtää Tampereen Ahvenisjärven koulun lapsikuoron kanssa entistäkin toimivammin. 

* *

Tummemmin ja koneisemmin sykkivä Entä jos en pärjääkään rakentaa hieman kipakammalle biitille, joka värjää hienosti arjen vaatimuksia, johon raskaat huvit tuovat lisähaasteita. Jälleen kertosäe kääntyy hienosti ja kysyy kuka helvetti sieltä peilistä oikein tuijottaa. Kuinka jaksaa, kun synkkyys painaa päälle lailla pommikonelaivueen?

Luiden päällä vihaa sukeltaa pakkomielteiseen suorittamiseen ja riittämättömyyden tunteeseen niin koetulosten kuin ulkonäön suhteen. Vaikka ulkoisesti pärjää kiitettävästi, vo sisältä olla hajalla. Mikä painaa vaa’assa ja mikä tekee peilistä vihollisen? Kappaleen laulukin taistelee paikoin teemaan sopivasti sortumista vastaan, vaikka jouset tuovat vastapainoksi kertoon jälleen hienosti lisäilmaa.

Mitä sitten teen on ehkä levyin riisutuin ja rauhallisin raita. Unettomuus vaivaa, lentokoneita lasketaan ja tulevaisuudesta huolestutaan akustisen kitaranäppäilyn ja jousien tahtiin. Marja-Ahon jousisovitukset ovat erinomainen lisä Maustetyttöjen tunnelmalliseen melankoliaan. Tähti jota seuraa sammuu, eikä kohta ole enää puita joista veistää vene eikä rantoja johon sillä laskea.

Tummasti sykkivä Itken jos mua huvittaa alleviivaa tärkeää pointtia: tunteiden näyttäminen on ihan ok ja tarpeellista. ”Nää on mun juhlat ja mä itken jos mua huvittaa”. Jokainen hymy ei myöskään ole aito, vaan pinnan alla voi tuntua pahalta, vaikka suupielet olisivatkin ylöspäin. ”Juon ja katselen pöytiin vieraisiin” -aloitus viitannee Dingon Levottomaan tuhkimoon.

* *

Heleän kaihoisassa Sadan vuoden yksinäisyydessä kertoja pärjää hienosti yksinkin, kuten on pärjännyt jo kolmekymmentä vuotta. ”Ei ujo vaan harkitusti hiljainen” tykkää eläimistä muttei ihmisistä, koska on joutunut niihin jo ihan riittävästi pettymään. Rotankolo nostaa sykettä tummasyisellä biitillä ja suuntaa määrätietoisesti pois ahdistavasta arjesta omalle lomalle omien lääkkeiden kanssa. Aika ei kuole tappamallakaan vihoviimeisessä rotankolossa, jossa päivät toistavat toisiaan. Niinpä sieltä on päästävä pois.

Paljon valoisammin lopunaikoihin suhtautuu seuraavana soiva Kuolema lähestyy. Kertoja on “liian vanha kuolemaan nuorena, liian nuori jaksaakseen venata”. Toki Maustetytöt soi tässäkin melankolisesti mutta silti huomattavasti lämpimämmin ja heleämmin.

Albumin päätösraita Styroksi keinuu ihanasti jousien tuella. Pienesti kaunis melodisuus tukee näkökulmaa, jossa murheita ei saa upotettua vaan ne ponnahtavat pintaan kuin styroksi. Joku toinen voisi sanoittaa ponnahtavansa itse murheista huolimatta pintaan, mutta Maustetyttöjen näkökulma on synkempi. Onneksi kappale itsessään ei vaivu harmauteen.

Albumin komeimmat jousisivelyt päättävät kokonaisuuden pumpulissa leijailevaan hymyyn, vaikka murheita edelleen riittää.

Ilkka Valpasvuo

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua