Kirjallista nuorallakävelyä Ian McEwanin tapaan – arviossa Mitä voimme tehdä

Kuvat: Otava / Annalena McAfee

Brittikirjailija Ian McEwanin tuoreimmassa romaanissa Mitä voimme tietää (suom. Jaakko Kankaanpää; Otava, 2026; alk. What We Can Know, 2025) aikaamme tarkastellaan tulevaisuudesta, vuodesta 2119 käsin. Sieltä aikakauteemme ei voi vaikuttaa. Lukija aikalaisineen, jos kukaan, voisi.

Sisältövaroitus: kirjoitus sisältää juonipaljastuksia.

Teoksen tulevaisuudessa vuonna 2119 eletään ydinsodan ja ilmastokatastrofin jälkeistä aikaa. Eurooppa on suurelta osin peittynyt veteen, Iso-Britanniasta on tullut saaristo. Kirjastot ja museot on siirretty kukkuloille ja vuorille. Ihmiskunnan kollektiivinen digitaalinen muisti on varastoitu Nigeriaan. Markkinoista ja yhteisöistä on tullut sulkeutuneita. Maapallon väkiluku on laskenut alle neljän miljardiin. Ihmiskunta on selvinnyt katastrofeista, mutta jatkaa kulkuaan entistä valjummissa puitteissa.

McEwanin kerronnan kiehtovuutta on, että hän liikkuu luontevasti ihmisen mielen ja käyttäytymisen kuvauksesta laajempiin yhteiskunnallisiin ja globaaleihin kysymyksiin. Tarkoilla havainnoillaan hän välittää lukijalle tunteen: nyt ollaan tärkeiden asioiden äärellä.

Kahdessa aikatasossa tapahtuvan, globaalien uhkien kehystämän romaanin keskeisiä teemoja ovat myös muistamisen rekonstruktion luotettavuus ja etiikka, yksilön moraaliset valinnat ja taideteoksen tulkintojen irtoaminen omaksi tarinakseen.

Teoksessa kirjallisuudentutkija Thomas (Tom) Metcalfe tutkii ”sekoamisen ajaksi” nimettyä aikakautta (1990–2030) arkistomateriaalin perusteella. Hän jäljittää kuumeisesti aikansa huomattavimpiin, englanniksi kirjoittaviin runoilijoihin kuuluvan, kuvitteellisen hahmon Francis Blundyn illallisella vuonna 2014 lukemaa runoa ”Korona sinulle, Vivien”.

Runo on omistettu hänen vaimolleen Vivienelle tämän syntymäpäivänä. Runoa ei lopulta löydy, mutta syntyy katsaus aikamme kulttuuriseen maisemaan keskeisenä lähteenään Vivien Blundyn päiväkirjat. Tom lähes ”rakastuu” Vivieniin yli ajan.

Tom Metcalfe tulkitsee ja rakentaa kuvaa aikakaudesta ja ihmisistä. Tom pohtii työn haasteita: ”Kun lähteissä oli aukkoja, oli varmaankin sallittua tehdä perusteltuja päätelmiä sata vuotta sitten kuolleiden ihmisten ajatuksista ja mielentilasta. Tai ehkä ei ollut. Muutin monta kertaa mieltäni. Epäammattimaista keksiä asioita omasta päästään, kuivaa olla keksimättä.” Tom ei vapaudu asiaan liittyvästä huolesta ja syyllisyydestä, mitä pahentaa hänen elämänkumppaninsa Rosen näkemys, ettei hänellä ollut mitään oikeutta panna sekaan omiaan.

* *

Romaani kysyy jo nimessään: mitä voimme tietää. Sen toisessa osassa Vivien vaihtuu tulkinnan ja tutkimisen kohteesta kertojaksi, tulkitsijaksi. Hänellä on oma historiansa toiveineen, iloineen, traumoineen ja syyllisyyksineen, joka heijastuu hänen valintoihinsa ja siihenkin, miten hän muistaa tapahtumat. Hän saa kuitenkin ”tunnustaa”, kertoa tarinansa, sellaisena kuin hän haluaa sen jälkipolville välittää.

Kulttuuriset tekstit ovat tulkintoja tulkintojen perään. Muistaminen on ajassa muuntuvia tarinoita todellisuudesta. Neurotieteen mukaan ihminen tapahtumien tulkitsijana ja muistajana on kaikkea muuta kuin luotettava.

McEwan viittaa fiktion ja faktan välimaastossa liikkuvien elämäkerrallisten tulkintojen ”petoksellisuuteen”. Problematiikka on mitä ajankohtaisin, kun bio- ja autofiktio kukoistavat.

Fiktiivinen kirjoittaminen tunnetuista ihmisistä tarjoaa usein valmiin, eri kanaviin jaettavan markkinavetoisen henkilöbrändin, joten hyödyntäminen on kaupallisesti ymmärrettävää. Milloin se on inhimillisesti ja taiteellisesti perusteltua, siitä kaipaisi nykyistä enemmän keskustelua.

Aikana, jolloin todellisuus muistuttaa usein fiktiota, kirjallisuuden vastarinta ja voima voisi olla lähtökohtiensa läpinäkyvyydessä. Fiktioon eläytymistäni ei häiritsisi lainkaan, päinvastoin, jos kirjailijat nykyistä enemmän listaisivat lähteitään teoksen loppuun.

Ian McEwanin tarinankerronnan apparaatti on vuosikymmenten varrella niin hioutunut, että hän kykenee suodattamaan lukeneisuutensa ja ajattelunsa haluamaansa kaunokirjalliseen muotoon. Hän kuvaa usein koulutettua, liberaalia, kirjallisesti sivistynyttä keskiluokkaa, jolloin hän saattaa luontevasti sijoittaa tekstiin esseemäisiä jaksoja ilman että kerronnan saumakohtia jää repsottamaan.

Myös Mitä voimme tietää -romaanissa Ian McEwanin luupin alla on tämä hänen oma viiteryhmänsä. Kirjailijan kuvauksen perusteella siihen(kään) ei voine liikoja perustaa maailman pelastamista, sen verran turhamaisina ja omassa kuplassaan purjehtivina sen edustajat esitetään.

* *

Tom Metcalfen jäljittämän Francis Blundyn runon kulttimaine syntyy ennen kaikkea siitä, että se ei ole säilynyt. Runo irtoaa alkuperäisestä tarkoituksestaan omille teilleen. Sitä aletaan pitää luonnon ylistävyydessään ekologisen kriisin hätähuutona, ”ilmastonmuutosrunona”. Syntyy myös salaliittoteoria, että öljyteollisuudella olisi sormensa pelissä runon katoamiseen.

Todellisuudessa runoilija Francis Blundy ei viihtynyt luonnossa, ei erottanut voikukkaa leinikistä ja oli ilmastodenialisti. Tämä ei estänyt hänen taituruuttaan runoudessa. Hänen vastakohdakseen asettuu romaanissa Vivienen entinen puoliso, hyväntahtoinen ja -tuulinen viulunrakentaja Percy Greene, joka ei hallitse kirjallisuuskeskusteluja, mutta kulkee mielellään luonnossa ja tuntee perhoset.

”Sekoamisen aikaa” tutkiva Tom Metcalfe kuvaa kehityksen kaksijakoisuutta vuosituhannen molemmin puolin: ”Mitä loistavia keksintöjä ja pölkkypäistä ahneutta. Mitä musiikkia, mitä mautonta taidetta, mitä hulluja irtiottoja ja huumoria: silloin lennettiin 3 000 kilometriä viikon lomamatkalle, pystytettiin pilvikattoon asti ulottuvia rakennuksia, ikimetsiä kaadettiin paperiksi, jolla voi pyyhkiä takapuolensa. Mutta silloin selvitettiin ihmisen genomi, keksittiin internet, pantiin alulle tekoäly ja lähetettiin kaunis kultainen teleskooppi puolentoista miljoonan kilometrin päähän avaruuteen.”

Luonnontieteellisen ja teknisen kehityksen voittokulussa inhimillinen ja moraalinen kehitys ei ole pysynyt samassa tahdissa. Tom ihmettelee aikamme kyvyttömyyttä muuttaa kehityksen suuntaa: ”…asevarustelu kiihtyi eivätkä he tehneet mitään, vaikka tiesivät mitä oli tulossa ja mitä olisi tarvittu. Mikä vapaus ja holtittomuus, millainen pelokas uhma. He olivat niin loistavia ahneudessaan, uskomattoman riitaisia, valmiita kuolemaan sekä hyvien että huonojen ajatusten puolesta.”

Myös vuoden 2119 ihmiset, Tom ja Rose etunenässä, ovat lopulta kovin samanlaisia kuin ihmiset tänään: ihmisyys on pysyvää. Tom sanailee Rosen kanssa, kuten Francis Vivienin kanssa, sata vuotta on heidän välissään.

Jokainen on kuitenkin kiinni aikakaudessaan. Tom kuvailee: ”He olivat oman aikansa muovaamia, aikansa vankeja, omien henkisten ja aineellisten olosuhteiden tuotteita samalla tavalla kuin minäkin. Olimme kärpäsiä eri pulloissa.” Ajan henki, ihmisen lähiverkosto, yhteiskuntamuoto ja elämän sattumanvaraisuus, niissä puitteissa ihminen tekee valintojaan.

Vivienin ja Francis keskustelevat siitä, kuinka ihmisenä oleminen on kuin kävelisi nuoralla. Francis toteaa: ”Hyvää tai suurta taidetta syntyy ehkä silloin, kun taiteilija pelkää putoavansa tai kun hän on joutunut kohtaamaan hulluuden, mutta tietää silti, mikä on todellista.”

* *

Teoksessa nostetaan esiin kirjailija Albert Camus’n luento Taiteilija ja hänen aikansa, jonka Camus piti Uppsalassa vuonna 1957 saatuaan Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Vivien miettii Camus’n ajatusta, jonka mukaan vapain ja vallankumouksellisin taide on klassisinta. Hän päätyy tulkintaan: ”Vaikeina aikoina kirjallisuuden täytyy olla selkeää ja vaikeuksitta ymmärrettävissä. Hänen oma proosansa täytti kirkkaasti nämä vaatimukset.” Myös George Orwell huomioi tämän, jopa tyylillisten hienouksien kustannuksella.

Albert Camus on esimerkki myös katoavasta ihmislajista, julkisesta intellektuellista, joka pyrki aktiivisesti muuttamaan maailmaa julkisella esiintymisillään. Camus onnistui säilyttämään kriittisyytensä ja henkisen itsenäisyytensä totalitarismia myötäilevien aikalaisten joukossa, mutta se myös merkitsi hänelle yksinäisyyttä.

Ian McEwanin tuo romaanissaan tulevaisuudesta käsin peilin lukijan eteen: näköpiirissä on katastrofeja, ellei ihmiskunnan suuntaa käännetä. Mitä voimme tietää on tämän ajan merkittävää kirjallisuutta. Teos on ajatuksellisesti palkitsevaa, eleganttia tarinankerrontaa, joka kestää vaivatta useamman lukukerran. Enempää en kirjallisuudelta tohdi toivoa.

Maailman myllerryksen keskellä Percy Greenen yksinkertaista olemassaolon iloakaan ei kannata unohtaa.

Jari Paavonheimo

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua