Kuvat: Stupido Books / Union Square & Co / Viihdeviikarit Oy

1

Vanhojen scifi-klassikoiden lukeminen on kiinnostavaa monella tavalla. Ensinnäkin on jännä huomata jälkikäteen kuinka kirjailijan mielikuvitus on luonut tulevaisuuksia, jotka eivät välttämättä ole toteutuneet sellaisenaan, mutta joiden kuvaamat teknologian tuomat ongelmat ovat aivan yhtä todellisia.

Isaac Asimovin Science Fiction 3 -valikoima vuodelta 1989 kokoaa yhteen kuuden kirjailijan lyhyet tarinat. Kaikissa painitaan kummallisuuksien parissa ja yritetään ymmärtää vääristynyttä ja vierasta maailmaa.

Kokoelmasta nousee esille John Varneyn palkittu kertomus Paina Enter, joka peilailee uhkakuvia tietokoneiden kehityksestä älykkääksi ja vaaralliseksi voimaksi. Miten käy, kun tietokoneet yhdistyvät verkon kautta yhdeksi ajattelevaksi olennoksi? No, eivätpä ne menneiden vuosikymmenten pentiumit ja commodoret hirveästi keskenään kommunikoineet ilman ihmistä, mutta 1980-luvulla ATK:n kauhut ja teknologian kehitys olivat mielikuvitusta ruokkiva teema. Samoja pelkoja käydään edelleen läpi tekoälyn porskuttaessa tiedon valtatiellä.

Harmillisesti monissa tarinoissa kulkee mukana täysin tarpeeton rasismi ja sovinismi. Kesken päähenkilön jyrkän scifi-pohdinnan on aivan pakko kuvailla tilanteeseen saapuvan naisen ulkonäköä tai turvautua hämmentäviin aasialaisiin stereotypioihin. Jokainen kirjan kuudesta tarinasta on tietenkin myös miehen kirjoittama. Toisinaan parasta juuri nyt on huomata miten erilainen maailma on ollut 1980-luvulla.

2

Tosin kyllähän 1980-luvulla ja sitä edeltävinä vuosikymmeninä on osattu ajatella myös rohkean edistyksellisesti. Tukholmalaisesta kirjakaupasta poimin mukaani Harlan Ellisonin Greatest Hits -kirjan (2024), joka kokoaa yhteen värikkään ja rohkean kirjailijan parhaita paloja.

Ellison tunnetaan ehkäpä parhaiten tarinastaan I Have No Mouth, and I Must Scream (1967), joka esittelee järkyttävän synkän maailman, jossa tekoäly on ottanut vallan ja kurittaa jäljelle jääneitä muutamaa ihmistä ikuisuuksien ajan mitä hirveimmillä tavoilla. Siinäpä äärimmilleen viety ajatus ihmiskunnan lopusta, jossa jäljellä ei ole juuri mitään muuta kuin erittäin turhautunut ja suivaantunut supertietokone. Tiedon valtatie, my ass.

Harlan Ellison kunnostautuu monella muullakin tarinalla hämmentävän kauaskantoisella otteellaan porautuessaan ihmisen syvimpiin pelkoihin ja ennakkoluuloihin. Keinot ovat välillä avoimen provosoivia ja esimerkiksi rasismia ja väkivaltaa hierotaan lukijan naamaan suoraan ja kaunistelematta. Kirja sisältääkin varoitukset sisällöstä. Harlan ei uskonut, että rasismia vastaan voi taistella samettihansikkain ja poliittisesti korrektein termein. Asiat on sanottava mahdollisimman suoraan ja selkeästi, jotta ne saadaan iskostettua ihmisten päähän.

Kirjailija oli tunnetusti myös varsin temperamenttinen luonne. Kun kustantamo painatti kysymättä tupakkamainoksen kirjan kansiin, postitti Ellison ensin kustantamoon läjän tiiliskiviä ja perään kuolleen taskurotan.

3

Sateenkaari päättyi nakkikioskille (Stupido, 2025) on Tero Alangon pieni kirja Leevi & The Leavingsistä. Se perustuu yhtyeen soittajista vuonna 2024 tehtyihin haastatteluihin. Ääneen pääsevät muiden muassa basisti Risto Paananen, kitaristi Juha Karastie ja rumpali Niklas Nylund. Jussi Karjalaisen tyylikkäiden pop art -kansien alla on lämmöllä ja rakkaudella koottu kokoelma puheenvuoroja Gösta Sundqvistin elämäntyöstä, sekä pieniä välähdyksiä hämmentävän mysteerisestä nokkamiehestä itsestään.

Göstan kanssa musisoineiden soittajien ajatuksia on ilahduttavaa lukea, vaikka toki jonkin verran toistoa syntyykin. Levy toisensa jälkeen pyöritään samojen teemojen äärellä, sillä Leevi & The Leavings oli kiinnostavalla tavalla kurinalainen Gösta Sundqvistin visio, jota muut kunnioittivat ja tukivat. Tämä oli selvää ensi hetkistä ja näin mentiin loppuun asti.

Tämä jääräpäinen symbioosi tekee muusikoiden rooleista ja osuuksista entistä ihailtavampia. He ovat fiksuja tyyppejä, jotka ovat ymmärtäneet jo varhaisessa vaiheessa olevansa poikkeuksellisen hyvän jutun äärellä. Samalla itse Gösta tuntuu jääneen entistä kaukaisemmaksi. Eivätkö edes omat bändikaverit häntä paremmin tunteneet?

Leevi & The Leavingsillä täysosumia riitti, mutta kaikki ei ollut aina ruusuilla tanssimista. Sama koskee kirjaakin. Alkupuheessa kerrotaan, että alkuperäinen projekti kaatui kustantajan vedettyä herneen nenään ja kakattua housuunsa. Herää kysymys, että mikä kustantaja on voinut olla niin tampio, että on ohittanut Suomen parhaan Leevi-kirjan toteutumisen?

Onneksi kirjan kanssa on käynyt kuten monissa yhtyeen lauluissakin. Vääryydet korjautuvat, yleisön sympatiat heräävät ja pienempi voittaa. Tässä tapauksessa voittajia ovat tavalliset lukijat ja yhtyeen musiikin ystävät.

Oma Leevi-suosikkilevyni on Perjantai 14. päivä.

4

Take That. Kuva: Netflix

Netflixiin pölähti poikabändin uraa luotaava dokumentti ja sehän oli tietysti pakko katsoa. 1990-luvulla oli coolia kuunnella Oasista ja kaikenlaista muuta rokkijuttua, mutta omalta osaltani suhtauduin aina myötämielistä Take Thatiin ja muistan Relight My Firen Riihimäen Peltosaaren ala-asteen discosta. Muistan myös tanssineeni jonkin hitaan Take That -kappaleen pitäen kiinni niin kaukaa kuin mahdollista.

Back for Good on aidosti hieno popkappale ja Gary Barlow parhaimmillaan huomattavasti kiinnostavampi ja monipuolisempi säveltäjä kuin vaikkapa Noel Gallagher. Vertailu on toki tarpeetonta, mutta molemmat ponnistivat Manchesteristä ja molempien biisintekijyyden ympärillä heilui nippu tyyppejä, joista osa oli vähemmän lahjakkaita, osa enemmän, ja ainakin yhden isosuisen riitapukarin kanssa piti taistella. Noelilla se oli oma veli, Garylla se oli tietty Robbie Williams.

* *

Kolmeen osaan jaettu dokumentti Take That (2026) muistutti yhtyeen yllättävänkin laajan tuotannon parhaista paloista. Vuonna 2023 julkaistu Windows menee heittämällä yhtyeen tuotannon huippuhetkiin, ellei jopa ykköseksi. Muotovalio popkappale, josta moni ”uskottavampi” rock-yhtye voisi vain unelmoida.

Samalla dokumentti muistutti myös minkälaisen myllerryksen yhtye kävi läpi. Klassinen vaikeuksien kautta voittoon -tarina, mutta pääosin ilman päälleliimattua amerikkalaista imelyyttä. Ja luojan kiitos, ilman Bonoa, Henry Rollinsia sun muita musadokkareista tuttuja puhuvia päitä kertomassa kuinka paljon mikäkin kappale merkitsee.

Oma suosikkini Take Thatista on sympaattinen ja nykyään isompaa roolia kantava Howard Donald. Hän laulaa keikoilla Robbie Williamsin osuudet ja sujuvasti laulaakin. Alun perin Howard ja vuonna 2014 musahommista eläköitynyt Jason Orange liittyivät yhtyeeseen lähinnä tanssijoiksi. Miettikää jos Happy Mondaysin Bez olisi paljastunut yhtäkkiä stadioneilla tulkitsevaksi balladilaulajaksi?

Jani Tuovinen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua