Hotelli unen ja todellisuuden rajalla – Arviossa Hannele Mikaela Taivassalon InSanatorium

Kuvat: Otava / Linus Lindholm

Sanatorium tarkoittaa parantolaa. Vuonna 2024 Kirjallisuuden valtionpalkinnon saaneen Hannele Mikaela Taivassalon (s. 1974) InSanatorium-pienoisromaanissa (Otava, 2025) se on unohdettu hotelli unen ja todellisuuden rajalla, talossa, jossa kaikki on vähän vinksallaan.

”Ulkoapäin se näyttää hylätyltä. Kapea julkisivu, hontelo rakennus koristeenaan kiviportaikko jonka taotut rautakaiteet johtavat ylös raskaalle ovelle. Suuria kuoppasilmäisiä ikkunoita joka kerroksessa. Ja ylimpänä – jos oikein kallistaa päätä taaksepäin ja tähyää niin kauas – vihreää kattoa eri tasoissa, ja kattoterassi muurattuine pylväskaiteineen, jos osaa katsoa. Maali lohkeilee ja ulko-ovi on suljettu.”

Nuori, rikkinäinen Ali-niminen tyttö saapuu InSanatoriumiin. Hän ei tiedä kuka on tai mistä on tulossa, hän ei muista. Ali vaikuttaa masentuneelta, hänen sielunsa on raskaampi kuin ruumis, ja hän miettii jatkuvasti, miten voisi kuolla. Syytä tähän ei lukijalle kerrota.

”Ei pysty ottamaan päivää kerrallaan. Ei pysty ottamaan tuntiakaan kerrallaan. Täytyy ottaa minuutti kerrallaan, tarttua yhdestä sekunnista seuraavaan, tarrata kiinni, yrittää päästä eteenpäin.”

Tunnelma hotellissa on unenomainen, leijuva, pysähtynyt. Oikeastaan juuri mitään ei tapahdu. Ali vaeltaa talon käytävillä, käy syömässä, valvoo öitä, lukee kirjoja. Hän katselee päivästä toiseen ulkona liikuskelevia variksia ja kissoja. Hän tutustuu talon eriskummallisiin asukkaisiin, kuten kuten itseään paljastelevaan Rinaan ja musikaaliseen Viulupoikaan. Ali harhailee irrallaan todellisuudesta ja pelkää päänsä putoavan.

* *

Hotelliin vertautuva parantola tuo hieman mieleen Riikka Ulannon Neitsytlennon (Aviador, 2022; lue Erkki Kiviniemen arvio täältä), jossa nuori nainen viettää joutilasta aikaa loistohotellissa. Todellisuudessa Ulannon teos on rikkinäisen mielen kuvaus suljetulta osastolta.

InSanatoriun koostuu lyhyistä luvuista, joissa ulkopuolinen kertoja tarkkailee kaikkea ylhäältä käsin tai seuraa Alin kulkua hänen perässään kuin varjo. Kertoja puhuttelee itseään me-muodossa: ”Kaikki tämä meidän täytyy jollakin tavalla kestää, yhdessä.” Kerronnan aikamuoto heilahtelee preesensin ja imperfektin välillä luoden kerrontaan epämääräistä epävarmuutta. Lukijana en saanut kiinni aikamuodon vaihtelun logiikasta, jossa välillä oltiin tässä ja nyt, välillä menneessä, kuten esimerkiksi seuraavassa katkelmassa, jossa kuvataan Sotnikoff-nimistä asukasta:

”Pyörätuoli oli kuin kiilautuneena hänen ympärilleen, se ei varmasti tuntunut mukavalta mutta hän ei ollut millänsäkään; se mitä hänestä pursui käsinojien yli ja ali sai pursua, selkänoja melkein hukkui hänen selkäänsä.

 

Hän hymyilee. Kasvot ovat sileät, posket pehmeät. Silmät iloiset kuin lapsella, kuin kupliva juoma.”

* *

Tekstiä eteenpäin lukiessa huomio kiinnittyy kielen ikään kuin– ja kuin-maneereihin. Niitä toistetaan niin usein, että ne menettävät tehoaan ja muuttuvat pikemminkin ärsyttäviksi, vaikka kieli muuten onkin kaunokirjallista ja kaunista.

”Ihmiset näyttävät kovin toisenlaisilta nukkuessaan. Kuin he olisivat riisuneet naamionsa yöksi. Kuin uni tekisi kasvoista alastomat. Tai ehkä päinvastoin: kuin he olisivat riisuneet oikean minänsä eivätkä sillä hetkellä ehkä olisi olemassakaan.

 

Rinan suu on raollaan, alahuuli nytkähtää aina välillä. Ikään kuin hän unessa puhuisi jonkun kanssa, mutta kuin se ei aivan yltäisi suuhun saakka täällä todellisuudessa. Muuten hän makasi täysin hievahtamatta ja painavana. Kuin olisi vajonnut patjan sisään, eikä enää ikinä voisi palata takaisin.”

Henkilöhahmona Aliin ei myöskään pääse kunnolla sisälle. Ehkä se johtuu siitä, että Alin (kuten kaikkien muidenkin hahmojen) menneisyys on pyyhitty kokonaan pois. Näin Ali on kadottanut itsensä jopa lukijalta, mutta ehkä niin on tarkoituskin. Hänen paha olonsa on kuitenkin sanoitettu uskottavasti, ja onnistuneinta teoksessa onkin juuri särkyneen mielen ja sekavan olotilan kuvaus.

”Ali ajattelee että on ehkä eksynyt sisimpäänsä, punaisille käytäville ja pehmeään mattoon. Äänet ovat vaimeita, kuuluu kaiketi hänen jalkojensa laahustusta matolla, mutta hänen korvissaan se kuulostaa huokauksilta, huohotukselta, sykkivältä sydämeltä. Hän joutui kääntymään ja palaamaan ovelleen, se on valkoinen, hänen ovensa, hän voi pitää kiinni kahvasta ettei vajoa. Jalat ja huohotus ja sydän kiihtyvät, kaikki tihenee, pimenee, hämärtyy. Hänen täytyy ehtiä perille ennen kuin jotain tapahtuu, hän ei tiedä mitä, mitä kaikkea voi tapahtua. Se ehkä onkin pahinta.”

Kirjan esittelytekstissä sen sanotaan liikkuvan utopian, unelman ja unen maisemissa. Itse en tästä teoksesta juurikaan utopiaa löytänyt, vaikka loppu onkin toivoa antava. InSanatorium on matka Alin mielen syövereihin ja takaisin. Se on oma todellisuutensa, jossa rikkinäiset ihmiset pitelevät toisiaan pinnalla.

Kati-Annika Ansas

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua