Herman Liikasen elämäkerta perustelee vakuuttavasti, miksi eteläsavolainen torpanpoika ansaitsee muistomerkin Villa Lanten puistossa Roomassa

Kuva: Books on Demand

Suomen Rooman-instituutin Villa Lanten edustalla olevassa puistossa on pieni rintapatsas, jossa teksti ”Herman Liikanen Garibaldino Finlandese”. Emeritaprofessori Pirkko Liikasen ja diplomi-insinööri Nouri Mikko Werdin elämäkertateos Vapaustaistelija suomalaisuusliikkeessä (Books on Demand, 2025) perustelee vakuuttavasti, miksi eteläsavolainen torpanpoika tuon muistomerkin ansaitsee.

Kirja vie lukijan autenttiselle löytöretkelle 1800-luvun loppupuolen ja 1900-luvun alun syntymässä olevan kansakunnan rakentajien maailmaan. Suomalaisuuden ja suomalaisen yhteiskunnan perusta rakennettiin vahvojen aatteiden, sivistyksen ja kulttuurin varaan. Herman Liikanen oli yksi tuon ajan aktiivisia, mutta nyttemmin unohdettuja toimijoita, sankariksikin häntä voisi mainita.

Kirjan molemmat tekijät kuuluvat Liikasten laajaan sukuun ja ovat Herman Liikasen veljen jälkeläisiä suoraan alenevassa polvessa. Pirkko Liikanen on tutkinut Herman Liikasen laajaa kirjeenvaihtoa ja muuta arkistomateriaalia. Tämän tutkimuksen pohjalta syntyneet artikkelit on nyt koostettu ja täydennetty kronologiseksi kokonaisuudeksi.

Kuka siis oli Herman Liikanen, jonka muistoksi on pystytetty pieni patsas Roomaan ja joka ehti osallistua sekä Italian vapaussotaan Giuseppe Garibaldin joukoissa että myös sotaan Preussia vastaan Tanskan joukoissa? Mies, jonka esimiehenä oli J.V. Snellman ja joka matkatessaan Tanskaan kävi tervehtimässä Ruotsin kuningasta ja joka istui juhlaillallisella kunniapaikalla Tanskan kuninkaan vieressä. Suomalaisen Klubin perustajajäsen ja ensimmäinen kunniajäsen oli tämä sitkeä ja tulisieluinen mies, joka ponnisti suomalaisen ja pohjoismaisen lukeneiston piiriin kansakoulupohjalta.

Tämä kirja on erilainen elämänkerta. Lukijalle avautuu näkymä Herman Liikasen elämänvaiheisiin pääasiassa kirjeenvaihdon ja tuolloisten lehtikirjoitusten sekä muun arkistomateriaalin kuten Liikasen sukuun liittyvän sukututkimuksen löydösten pohjalta.

Aineisto on laajaa ja osin hyvinkin yksityiskohtaista, mikä haastaa lukijaa. Toisaalta syventyminen autenttiseen aineistoon on lukijaa palkitsevaa; on kuin kulkisi opastetulla museokierroksella Herman Liikasen jalanjäljillä. Yhtäkkiä lukija on solahtanut keskellä 1800- luvun lopun maailmaan sellaisena kuin se Suomessa tuolloin näyttäytyi.

Opintieltä sotahommiin Haminaan ja Italiaan

Herman Liikanen syntyy ristiinalaisen haudankaivajatorpparin Otto Liikasen perheeseen vuonna 1835. Äiti Helena Liikasella puolestaan oli poikkeuksellinen koulutustausta: hän oli nuorena tyttönä käynyt Benvikin pellavanjalostusopiston kolmivuotisen kurssin Närpiössä. Herman laitetaan koulutielle 14-vuotiaana ja kouluja hän käy aina siihen asti, että lopulta reputtaa ylioppilaskirjoituksissa puutteellisen venäjän taidon takia.

Sekalaisten kirjurintöiden ja kotiopettajatehtävien jälkeen Herman antautuu sotilasuralle ja osallistuu Oolannin/Krimin sotaan liittyvään Haminan taisteluun vuonna 1855. Tiedonhaluinen ja itseoppinut nuori mies jatkaa sekalaisissa virka- ja kotiopetustehtävissä, mutta vapausaatteiden eurooppalaiset tuulet kantavat myös syrjäiseen Suomeen. Herman Liikanen lähtee syksyllä 1861 omia polkujaan Italiaan, jossa liittyy Giuseppe Garibaldin alaiseen unkarilaiskenraali István Türrin joukkoihin. Kielitaidon puutteet korvaa savolainen supliikki ja hehkuva vapaus- ja heimoaate. Tavoitteenahan on vapauttaa Pohjois-Italian lisäksi myös Unkari.

Garibaldin ja Türrin tuolloiset sotilaalliset operaatiot rajoittuvat tuossa vaiheessa paikallisen sissitoiminnan kontrolloimiseen ja kun Hermanin terveyskin reistailee, hän katsoo parhaaksi palata kotiin puolen vuoden sotimisen jälkeen. Hermanin lisäksi Italian-retkeen osallistui muutama muukin suomalainen, mutta lehdistöjulkisuutta Herman saa melkoisen hyvin kotiin palattuaan, ei vähiten Päivätär–lehden julkaistu hänen sotamuistelonsa sotaretkeltä.

Ja toivoo aikaa parempaa

Ratkaistakseen pitkään kyteneen Slesvig-Holsteinin kysymyksen Preussin ja Itävallan joukot hyökkäsivät Tanskaan helmikuussa 1864. Tällöin virisi Ruotsissa ja myös Suomessa pyrkimyksiä auttaa hädänalaista pohjoismaista veljeskansaa, skandinavismin hengessä. Virallista tukea ei Tanskalle herunut edes Ruotsista, mutta vapaaehtoisia sentään värväytyi. Päivätär-lehden perustajan ja ystävänsä Åminnen kartanon perijän Ernst Linderin tuella myös Herman lähtee Tanskaan. Matka kulki Tukholman kautta, jossa hänelle kontaktiensa avulla järjestyy tapaaminen peräti kuningas Kaarle XV:n kanssa.

Hermanin sotaretki Tanskassa päättyy huhtikuussa ratkaisevassa ja sittemmin legendaarisen maineen saaneessa Dybbölin taistelussa, jossa hän haavoittuu vakavasti saatuaan luodin oikeaan reiteensä. Sotainvalidi Liikanen ylennetään luutnantiksi Tanskan armeijassa, minkä lisäksi hänelle myönnetään pienehkö eläke ja saapa hän nimityksen Dannebrog-ritarikunnan jäseneksikin. Luutnantin titteliä hän käyttääkin loppuelämänsä.

Tanskan-retki on Hermanin uran ja loppuelämänkin kannalta käänteentekevä. Hänen yhteysmiehensä Kööpenhaminassa on nuori ylioppilas Vilhelm Thomsen (1842–1927), joka oli innostunut suomen kielestä. Hänestä tulikin sittemmin tunnettu kielitieteilijä ja Kööpenhaminan yliopiston vertailevan kielitieteen professori. Hermanista ja Vilhelmistä tulee ystäviä, perhetuttuja ja elinikäisiä kirjeenvaihtotovereita. Itse asiassa kirjan runkona ja eräänlaisena kehystarinana toimii ystävysten säännöllinen ja jokseenkin tiivis kirjeenvaihto. Tästä avautuu autenttisia näkymiä paitsi henkilösuhteisiin myös Suomen tapahtumiin, joista Herman raportoi Vilhelmille.

Isänmaan asialle

Hermanin olot kotimaassa vakiintuvat, kun hän saa kirjanpitäjän toimen Suomen Hypoteekkiyhdistyksestä, esimiehenään sittemmin itse J.V. Snellman. Ahkera yhteiskunnallinen keskustelija ja laaja-alainen yleisönosastokirjoittaja kun on, Herman verkottuu nopeasti pääkaupungin suomalaisuuspiireihin.

Kirja sisältää paikoin name-droppingia rumputulella – mainitaan tässä nyt esimerkkinä pelkästään senaattorit Yrjö-Sakari Yrjö-Koskinen ja E.N. Setälä – mutta ilmeisen aiheesta, koska Herman on laajoine kontaktiverkostoineen haluttu keskustelukumppani. Kun hän lisäksi sijoittuu maltilliseen siipeen sekä kieli- että valtiosääntökysymyksissä, hän on monelle toimijalle luonteva viestinviejä. Herman Liikanen on maltillinen konservatiivi, lain ja järjestyksen mies, mutta samalla idearikas ja avoimesti eteenpäin katsova pohdiskelija. Hänen runsas kirjeenvaihtonsa ja aktiivinen lehtikirjoittelu kertovat laaja-alaisesta yhteiskunnallisesta harrastuksesta yli kielirajojen.

Vuodet kuluvat ja kansakunnan taloudelliset ja sivistykselliset perusteet vahvistuvat. Ei juuri löydy suomalaisuusaatetta edistävää instituutiota, jossa Herman Liikanen ei olisi mukana. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Suomalainen Klubi, Kansanvalistusseura, Kansakoulun Ystäväin yhdistys ja Helsingin Suomalainen Alkeisopisto (sittemmin Norssi) olivat Hermanin kotikenttää. Pyrkyä Hermanilla selvästi on, mutta myös osaamista ja sitkoa.

”Vuoro koittaa pian”

Herman pitää yhteyttä perheeseensä, varsinkin sisaruksiinsa ja näiden lapsiin, mutta puolisoa hän ei itselleen löydä. Kohteita olisi kyllä ollut – muun muassa Vilhelm Thomsenin siskot – mutta Herman kokee olevansa taloudellisesti niin heikoilla, ettei hän katso voivansa perhettä elättää.

Herman Liikanen todistaa vielä vanhoilla päivillään sortovuosia, yksikamarisen eduskunnan ja yleisen äänioikeuden syntymistä, ensimmäistä maailmansotaa, vapaussotaa/sisällissotaa sekä itsenäisyyden ensi vuosia. Sotavanhus hiipuu hiljalleen. Hän kirjoittaa Vilhelm Thomsenille vuonna 1910:

”Kuoleman kautta olen menettänyt lähes kaikki vanhemmat tuttavani. Olen toki saanut uusia tilalle, mutta kaipaan silti jatkuvasti vanhoja. Itse en joudu odottamaan kauan. Vuoro koittaa pian.”

Vuoro tulee Hermanille vasta kuudentoista vuoden kuluttua noista riveistä. Sitä ennen kunniavanhus sai vielä kutsun Tanskaan, Dybbölin taistelun 50-vuotisjuhlaan. Hän osallistuu juhlakulkueeseen, saa kunniapaikan kuninkaan vieressä juhlaillallisella ja Dannebrogsmand-hopearistin. Sankarin kotiinpaluu saa suurta julkisuutta.

Herman Liikanen jää 79 vuoden iässä eläkkeelle Hypoteekkiyhdistyksestä maailmansodan puhkeamisen alla toukokuussa 1914. Kun hän arvioi, etteivät hänen tulonsa riitä Helsingissä asumiseen, elelee hän sukulaistensa luona muun muassa Hirvensalmella, Jaalassa ja Kuhmalahdella. Myös Helsingissä hänellä on kortteeri veljenpoikansa luona.

Tulivuori ennen sammumistaan

Vielä on ukko kuitenkin voimissaan ja kirjoittaa Aamulehteen otsikolla ”Viel’ elää isäin henki” purevan vuodatuksen siitä, kuinka toisin kuin joskus väitetään, köyhistä oloista nousseet suomenkieliset ovat usein taloudellisesti tukeneet ruotsinkielistä kulttuuria.

”Olisi jo aika luopua tästä ylenpalttisesta jalomielisyydestä ja muistaa omaa heimoansa.”

Viimeiset vuotensa Herman Liikanen viettää Kuhmalahdella sisarensa pojan, kirkkoherra Knut Fabian Saarenmaan perheen luona. Vuodet kantavat veronsa, terveys heikkenee ja Herman Liikanen kuolee 13.4.2026. ”Olen iloinen, että olette suomalaisia”, ovat sisarenpojan mukaan vanhuksen viimeiset sanat. Valtiollisiin hautajaisiin osallistuvat kotimaisten merkkihenkilöiden lisäksi Tanskan ja Italian suurlähettiläät sekä Unkarin konsuli.

Vapaustaistelija suomalaisuusliikkeessä on vaativa kirja. Lukija uupuu perhekronikoiden, nimien, vuosilukujen ja asuinpaikkojen viidakossa. Tekstistä löytyy päällekkäisyyksiä ja toistoja eikä kronologinen järjestys ole aina kohdallaan. Alkuperäinen kirjeaineisto on kielellisesti paikoin vaikeaselkoista. Tästä huolimatta ja ehkä myös tämän vuoksi kirja on koukuttavaa luettavaa. Lukija viedään lähes kosketusetäisyydelle maailmaan, jota ei enää ole.

Autenttinen ajankuvaus ja lähdeaineisto auttavat ymmärtämään ja arvostamaan Herman Liikasen todellista merkitystä sinnikkäänä puurtajana ja keskustelukumppanina monien kansallisten nimimiesten taustalla. Juuri sellaisessa ympäristössä tuo vaatimattomista oloista lähtöisin oleva nuori mies joutui paikkaansa yhteiskunnassa hakemaan – ja sen löytämään. Herman Liikanen on tämän teoksen ansainnut.

Jukka Ahtela

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua