Kuin kuvastimessa #26: The Golden Bat (1966)

Kuvat kuvakaappauksia elokuvasta.

Kuin kuvastimessa -artikkelisarjassa esitellään kiinnostavia elokuvaharvinaisuuksia läpi historian ja annetaan vinkkejä niiden näkemiseen. Lue kaikki sarjan jutut täältä.

* *

Vaihteluksi jotain kevyttä. Historiasta, elokuvankin, on kiusaus kirjoittaa ylevästi, on aihe mikä tahansa. Jokaisesta tärkeästä teoksesta ei kuitenkaan löydy suurta sanottavaa. Niiden ilo on niiden kineettisessä liikkeessä. Elokuva on parhaimmillaan liikkuvaa maalaustaidetta, jonka tarkoitus on herättää tunteita ja jäsentämättömiä ajatuksia, ei toimia filosofisina teeseinä.

Esimerkiksi Lumikki ja seitsemän kääpiötä (1937) on merkittävä elokuva, mutta se on merkittävä teknisesti, kulttuurisesti ja historiallisesti, ei sanottavansa puolesta. Sisältö on perinteisen sadun suhteellisen uskollinen toisinto, joka ei anna ylenpalttisesti mahdollisuuksia erilaisiin akatemisiin luentoihin. Silti teoksen arvo on kiistaton.

Warnerin klassisissa lyhytpiirretyissä, värikkäimmissä Bollywood-eepoksissa tai Buster Keatonin parhaimmissa filmeissä on enemmän elokuvallista voimaa kuin viikon kestävässä Rakkautta ja anarkiaa -leffojen maratonissa.

Tärkeimpiä elokuvia katsojille ovat usein viihde-elokuvat, joiden äärellä pystymme rauhoittumaan ja palaamaan takaisin… jonnekin? Ensimmäiseen elokuvakertaamme? Nuoruuteen?

En ole lainkaan nostalginen ihminen mutta tietysti ymmärrän tätä kaipuuta. Samaa vibaa kuin lapsena nähdyistä Tähtien sodista yritetään saada kerta toisensa perään vielä aikuisenakin. Myöhemmille sukupolveille tällaista ovat alkaneet edustaa myös Marvelin ja DC:n elokuvat, joita mennään uskollisesti katsomaan, vaikka alan sisäpiiri on ennustanut supersankarielokuvien loppuromahdusta jo vuosien ajan.

* *

Mikä sitten on paras koskaan tehty supersankarielokuva? Sitä en tiedä, mutta yksi viihdyttävimmistä on jo mainitun kineettisyyden lakeja koko sielustaan noudattava The Golden Bat (1966), japanilainen tyyppiesimerkki varhaisten supersankaritarinoiden älyvapaudesta.

Kultaisen lepakon hahmon sanotaan olevan maailman ensimmäinen supersankari tai ainakin kuuluvan merkittävään protosupersankarien luokkaan. Vuonna 1931 ilmestynyt manga edeltää Teräsmiestä peräti seitsemällä vuodella.

1960-luvulla ilmestynyt elokuva taas oli toisella tapaa merkittävä, sillä se popularisoi tokusatsua. Tokusatsulla tarkoitetaan Japanissa suosittuja erikoistehoste-elokuvien lajia, johon lasketaan monenlaisia genre-elokuvia supersankareista ja halpiskauhuista Godzillan kaltaisiin monsterielokuviin.

Jättiliskon lisäksi tärkeitä tokusatsu-franchiseja ovat muun muassa Kamen Rider, Ultraman ja Super Sentai, joka tunnetaan länsimaissa nimellä Power Rangers.

Käsikirjoitusoppaissa hoetaan, että hyvän viihde-elokuvan rytmi vaatii aristoteelista jakoa, jossa huippukohtien välissä on oltava sopivasti suvantokohtia. Sankarin matka ja muuta roskaa. En ole koskaan uskonut tähän. Useissa viihdyttävissä elokuvissa talla on jatkuvasti pohjassa ja katsojan leuka lattiassa. Jos toimintakohtaukset eivät pauku, huonot vitsit lentävät. Tarpeeksi äklöä romantiikkaa, päällekäyvää musiikkia ja silmitöntä kohellusta viskotaan päin näköä, jotta kone ei vain pysähtyisi.

Logiikka on, että katsojalle ei voi tulla ähkyä, jos tämä ei ymmärrä edes huomata sitä. Juhlapöydän konvehteja voi joskus syödä huomaamattaan koko rasian, vaikka ne ovat huonoa ja halpaa suklaata. Parhaimmillaan tokusatsu pitää kiinni tästä ohjenuorasta kuin hengen pelastavasta köydestä.

* *

The Golden Batin ohjanneen Hajime Satôn tunnetuin saavutus on Goke, Bodysnatcher from Hell (1968), joka tiedetään länsimaissa Criterion Collectionin julkaiseman Shochiku-yhtiön halpiskauhuelokuvia sisältävän boksin vuoksi. 

Kuten Goke, The Golden Bat noudattaa logiikkaa, joka kuuluu kioskisarjakuvien kultaiselle ja hopeiselle ajalle. Tämä on maailma oletetun yleisönsä, lapsen, silmin. Hyvät ja pahat ovat heti selvillä eikä monimutkaisia motiiveja ole. Voi jopa sanoa, että motiiveja ei ole ollenkaan tai ne ovat silkkaa silmänlumetta.

Tärkeintä on, että koko ajan tapahtuu. Sanoja, symboleja ja tapahtumia heitetään kaoottisella tahdilla sekaisin. Juonta ei tarvitse selittää, se pitää vain kokea. Niinpä paikasta toiseen rynnitään selventämättä mitään kuin muutamalla sanalla. Fantasiat eivät tarvitse selityksiä, se on niiden suurin vetovoima.

Elokuva alkaa petollisen rauhallisesti. Teinipoika tiirailee tähtitaivaita kaukoputkella puistossa. Rauhaa kestää noin minuutin. Partioiva poliisi tulee kysymään, mitä nuorukainen puuhailee. ”Maa on vaarassa!” kundi huutaa vastaukseksi ja pinkoo hillitöntä munaravia varoittamaan tiedemiehiä, jotka ovat tietysti jo tilanteen tasalla. Kotiplaneettaamme ei lähesty mikä tahansa möhkäle vaan suoranainen galaktisten hulttioiden armeija.

Genreleffalegenda Sonny Chiban johtamien tiedemiesten voimin on lennetty pian avaruusaluksella Atlantikselle (?), josta löytyvät esimerkiksi Johannes Kastajan luuranko (??) ja nahkahiirimedaljongin avulla paikalle kutsuttava maaplaneetan pelastaja, Kultainen lepakko (?!?!?). Kultainen lepakko on glitterhaalariin ja pääkallonaamariin sonnustautunut viittamies, joka muistuttaa meksikolaista vapaapainijaa. Kultaisella lepakolla on kaksi supervoimaa: 1) Hän osaa lentää. 2) Hän hakkaa kävelykepillään pahiksia nauraen samalla maanisesti.

Näin merkittävän kaverin hallinta sysätään luonnollisesti tiedemiesryhmän kanssa hengailevan pikkutytön haltuun. Samalla maata uhkaa sekalainen avaruusheebojen joukko, mukanaan esimerkiksi yksisilmäinen avaruuspiraatti ja ihmissusi, jotka johtavat ninjojen armeijaa.

* *

Teoksen henki on tietenkin juuriaan myöten camp ja pulp. Campista tässä kirjoitussarjassa on kirjoitettu aiemmin, mutta pulpista ei vielä. Pulp on alun perin viihdekäyttöön tarkoitettua halpaa kioskikirjallisuutta, genrekirjallisuutta, jonka nimi tulee sille painetun paperin heikosta laadusta.

Sittemmin termi on laajentunut muillekin kulttuurin alueille ja se on inspiroinut muun muassa pop-taidetta. Optimitapa käyttää pulp-kirjaa on lukea sitä puuseessä ja repiä jokainen luettu sivu irti toisenlaiseen vessakäyttöön. En kirjoita edellistä halveeraten vaan arvostaen. Harvasta taideteoksesta voi puhua näinkään positiivisessa mielessä.

Rakastan pulpin saralla eniten vanhoja kauhusarjakuvia, joista suosikkini on 1970-luvulla kultakauttaan elänyt Vampirella. Kauniisti (joskin usein sekavasti) piirretyissä tarinoissa hallitsee eskapistisen roskan pyhä henki. The Golden Bat operoi samalla alueella, jossa järki antaa periksi genren konventioille ja mauttomalle tyylittelylle.

Pulpin idea ei ole hylätä suuria teemoja, joita käsitellään esimerkiksi ihmiskunnan merkittävimmässä kirjallisuudessa. Päinvastoin pulp tislaa isot teemat rasvatukkaisen 12-vuotiaan räkänokan tasolle ja tarjoilee ne paketissa, joka pitää kaikessa yksinkertaisuudessaan kaikkea mahtipontisuutta pilkkanaan. Joskus tahallisesti, joskus tahattomasti.

Niinpä kultainen lepakko opettaa meille noin 70 minuutin mitassaan kaiken tarvittavan ihmisen pienuudesta, uskollisuudesta, rakkaudesta ja siitä, että on tilanne mikä hyvänsä, sen voi ratkaista naamioon sonnustautunut mies, joka pieksee kävelykepillä ninjoja paskaksi. Mihin edes tarvitaan Dostojevskia?

Mikko Lamberg

Elokuvan voi katsoa ilman tekstejä YouTubesta. Teoksesta on olemassa muun muassa yhdysvaltalainen DVD, jonka virallisuudesta voidaan olla montaa mieltä. Koneen Säätiö on tukenut Mikko Lambergin kirjallisuus- ja elokuvakritiikkiä vuonna 2026.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua