Kuvat: Aino Louhi
KUVAKIRJANURKKA | Aino Louhi lukee uusia ja vanhempia kuvakirjoja. Kuvataiteilija Juliana Hyrrin kolmas sarjakuva-albumi Lellikki on ilmestynyt WSOY:ltä tänä syksynä.

Juliana Hyrri: Lellikki (WSOY, 2025). 272 sivua.
Juliana Hyrri on jo aiemmilla teoksillaan Satakieli joka ei laulanut (2019) ja Päivänkakkarameri (2022) sukeltanut lapsuusmuistojen pimeälle puolelle, hierarkioiden, julmuuden ja väkivallan maailmoihin. Lellikki (WSOY, 2025) on epävirallisen lapsuustrilogian pääteos, melkein kolmesataasivuinen sarjakuvajärkäle.

Lellikki kertoo alakouluikäisten maailmasta päähenkilönsä silmin. Tokaluokkalaisen pihapiirissä pienkerrostaloja värittää ”saasteen ja sadeveden cocktail”, kun taas toisella puolella tietä sävyt ovat uima-altaiden turkoosia ja jäätelöauton sinistä. Naapuruston lasten hierarkiassa päähenkilö seisoo yksin eliitin, sisäpiirin ja hännystelijöiden keskellä, kuitenkin hieman paremmissa asemissa kuin ”ne jotka eivät sopineet mihinkään” tai ”ne jotka karkottivat muut ympäriltään”.

Kouluvuosien edetessä päähenkilö tuntuu sijoittuvan yhä enemmän kehän ulkoreunalle, opettajan ja luokkakavereiden tuohtumuksen, supatuksen ja naureskelun kohteeksi. Välillä aikuislukijan sydän on särkyä lapsen puolesta, mutta hetkittäin huomaa taantuvansa itsekin tuohon maailmaan ja muistaa sen oudon logiikan ja säännöt, samaan aikaan epämääräiset ja tarkat.

Lellikki piirtää tunnetasolla tarkkaa ajankuvaa 1990-luvun suomalaisesta koulumaailmasta ja sen kulttuurista. Karviset, Doris-keksit, suolatikut, vihreät liitutaulut, tarrakirjat, 7 päivää -lehti, kakkujen kermapursotukset, ruutuvihkot, rusettimarsut, huopakynät, kiiltokuvat, askartelukimalteet… ja toisaalta varvut, kielot, syreenit, oksat, havut, fasaanit ja muu lähiluonto, joka tunkeutui jopa lähiöitä sulostuttamaan. Kaikki ne tuntuvat niin tutuilta, yhtä aikaa läheisiltä ja kaukaisilta.

Hyrrin tyyli sekä kuvantekijänä että kirjoittajana on hioutunut vuosien varrella tunnistettavaksi: kokonaisuus on samaan aikaan rujoa, herkkää ja kaunista. Guassimaalaukset ja lyijykynä todistavat hänen kykyjään sekä taidemaalarina että ilmeikkäiden hahmojen piirtäjänä. Käsinkirjoitettu teksti sulautuu kuviin ja sanat ja kuvat täyttävät mielen yhtä aikaa, yhteisenä aistimuksena.

”Tämä kertomus on lapsuuden loppu”, lukee kirjan takakannessa. Jonkun alulta se myös tuntuu ja sitä jään toiveikkaana odottamaan.
Aino Louhi
Lue Ville Pirisen artikkelit Satakieli joka ei laulanut -teoksesta täältä ja Päivänkakkaramerestä täältä.
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Kuvia kuolemasta – Karin Salerin ja Siri Ahmed Backströmin He jotka jäävät jäljelle
KUVAKIRJANURKKA | Karin Saler ja Siri Ahmed Backström saivat teoksestaan Dom som är kvar Ruotsissa arvostetun Snöbollen-palkinnon vuonna 2014.
Saarten lumoissa – Emmi Jormalaisen Atlas Part 1: Islands
KUVAKIRJANURKKA | Aino Louhi lukee uusia ja vanhempia kuvakirjoja. Kuvittaja Emmi Jormalaisen lähes pelkkien kuvien muotoon puettu matkakertomus Atlas Part 1: Islands on ilmestynyt omakustanteena vuonna 2017.
Kutsu maalaamaan – Jenni Rope & Pallen ja Monkon kumma päivä
KUVAKIRJANURKKA | Kuvataiteilija Jenni Ropen toistaiseksi ainoa suomenkielinen lastenkirja Pallen ja Monkon kumma päivä on ilmestynyt Etana Editionsilta vuonna 2017.
Kesäyön kutsu – Kaisa Happosen ja Satu Kettusen Yhtenä yönä
KUVAKIRJANURKKA | Aino Louhi lukee uusia ja vanhempia kuvakirjoja. Yhtenä yönä on tekijäparin toinen yhteinen haitariksi aukeava teos.



