Anneli Jussilan kolumni: ”Viihdyttävästä Pentti Linkola -näytelmästä jää puuttumaan tärkeä taso”

Kuva: Valkeakosken kaupunginteatteri

Alkuun pieni varoitus: tämä on hyvin henkilökohtainen arvio Matti Kuuselan ja Anni Kytömäen kirjoittamasta näytelmästä Vain lintuja rakastanut, jota esitetään Valkeakosken kaupunginteatterissa 20.12.2025 asti.

Yleisesti nautin esityksestä, jonka sain katsoa yksinäni, ainoana yleisön edustajana ennen ensi-iltaa. Tuntui surrealistisen oudolta kokea näytelmä Pentti Linkolasta, jonka tunsin läheisesti 31 vuotta. Unenomaisuutta lisäsi se, että näytelmässä esiinnyin minä itsekin, tai minusta kirjoitettu hahmo.

Näyttämöllä näkyi monia tuttuja valkeakoskelaisia. Amatöörinäyttelijät olivat ihmeen hyviä, säästeliäästi toteutetut lavastuselementit kekseliäitä, näytelmän rakenne periaatteessa toimiva ja useimmat laulut kuunneltavia – toiset mieleenpainuvia, kuten upeaäänisen Marika Järvisen esittämä Sydänpohjahuoli, jonka sanat perustuivat Pentin äidin kirjeen tekstiin.

”Penttien” näkeminen näyttämöllä sai minut kaipaamaan häntä ja toi mieleen suhteemme eri vaiheita, vaikka niistä ei ollut lavalle päätynytkään kuin muutama tulkinta. Linkolan esittäjistä erityisesti Timo Tammisen keski-ikäinen Linkola on hämmästyttävästi sen oloinen kuin Pentti oli silloin kun tutustuin häneen ensimmäisen kerran keväällä 1989.

Essi Järvisen esittämä Anneli-hahmo näyttää tuovan Pentin elämään nuorta ja raikasta energiaa samoin kuin uskoa siihen, että Pentin unelmat suojelusta voidaan toteuttaa. Tulkinta tuntuisi osuvan kohdalleen.

* *

Ohjaaja Minna Kangas on tehnyt erinomaista työtä sovittaessaan kahden tekijän käsikirjoitusta näyttämölle. Ei kuitenkaan ole vältytty tyylilajin heilahteluilta, sitä tapahtuu läpi näytelmän. Mutta niinhän heilahtelivat kalastajan mielialatkin.

Vain lintuja rakastanut saattaa toimia paremmin sellaiselle, joka ei tuntenut Pentti Linkolaa. Meille, jotka tunsimme ja olemme lukeneet hänestä kirjoitettuja ja hänen kirjoittamiaan tekstejä, näytelmä ei tuonut mitään sisällöllisesti uutta, ei tuoreita näkökulmia Penttiin niin kuin olisin toivonut. Paitsi muutamia sisällöllisiä väärinkäsityksiä tai tarkoituksellisia sekoituksia paikoissa ja ajoissa.

Pentin omissa puheissa on välillä vierailta vaikuttavia kohtia – hän ei todellakaan koskaan sanonut ”sen vannon kautta kiven ja kannon” tai ”olet kaunis kuin keltavuokko”. Pentti ei kuvannut ihmisiä luontotermein eikä puhunut sentimentaalisesti saati kornisti.

Samaan sarjaan kuuluu kohtaus Pentin liittyessä takaisin kirkkoon – siinä on cameoroolissa onnistuneesti Kari Kauhanen, silloinen seurakunnan pappi ja lääninrovasti. Kohtauksessa Pentin suuhun on aseteltu sanat: ”Tässä on vain yksi ongelma: kun en usko Jumalaan” – Penttihän ei noin sanonut kirkkoon liittyessään, toki näin kohtaus on saatu hauskaksi. Mutatis mutandis, mies joka uskoi kauneuteen ja luontoon saattoi uskoa myös jumalaan, mysteeriin.

* *

Näytelmän kronologinen eteneminen alleviivaa sen pyrkimystä dramatisoituun elämäkertaan. Mutta Vain lintuja rakastanut on oikeastaan enemmän kuvaelma kuin varsinainen näytelmä, ja runsaspuheinen sellainen. Jälkikäteen heräsi ajatus, että se syvällinen, vaikeampi näytelmä Pentistä on vielä kirjoittamatta. Se, joka uskaltaa tuoda Linkolan legendaan jotain uutta. Tässä ei ollut tarkoituskaan tehdä sellaista näytelmää. Jo käsiohjelma kertoo, että pitäydytään elämäkerrassa.

Suurin heikkous sekä henkilökohtaisesta että yleisestä näkökulmasta tässä viihdyttävässä näytelmä-kuvaelmassa on se, että Pentin elämän viimeiset 30 vuotta pääsevät niin ohuesti esille. Tätä aikaa kuvataan vielä vähemmän ja pinnallisemmin kuin Riitta Kylänpään kirjoittamassa elämäkerrassa (Pentti Linkola – ihminen ja legenda, 2017) joka sekin ylipainottuu Pentin lapsuuteen ja nuoreen aikuisuuteen. Esille nousee tällä tavoin populaarimpi, viihteellisempi tarina.

Pentti itse arvosti vanhuutta ja mielestäni hänen viimeisimmät vuosikymmenensä olivat hänen tärkeintä aikaansa. Näytelmä lopettaa hänen tarinansa liian nopeasti, sävyttömästi ja ankeastikin. Esimerkiksi suhde hevosiin redusoituu kiroilukohtaukseen jäällä. Pentin henkisyyden syveneminen kuitataan lyhyesti, kiirehditään loppukohtaukseen.

Näytelmässä ei nouse esiin tuntemani kypsin Pentti, seestynyt erakko, vanhuuden sankari, joka jäi asumaan mökkiinsä kuolemaansa saakka, vaikka häntä sieltä monin tavoin patisteltiin pois turvallisempiin oloihin. Se Pentti ei rakastanut vain lintuja, vaan koko luontoa, ja ihmistäkin siinä sivussa.

Tämän muutoksen jäljille pääsee hänen esseittensä kautta – yksi näistä myöhemmistä on nimeltään Elämää luonnehtii elämänilo. Siinä hän osoitti miten vain evolutionistista tarkoituksenmukaisuutta luonnossa näkevä biologi katselee maailmaa jäykästi, tavoittamatta elämän väreilyä, eläimiä ja ihmisiä yhdistävää elämänilon ja kauneuden kudosta.

Näytelmä ei myöskään tuo esiin Pentin viimeisen 20 vuotensa suurinta onnea, joka ylitti ihmissuhteiden merkityksen – yhä uusien ja uusien suojelualueiden syntymistä. Näytelmän loppukohtaus tavoittelee kokonaiskuvaa, mutta jää tältä ratkaisevalta kohdalta vajaaksi.

Ymmärrän, että ”säätiö” voi olla dramaturgisesti kuivanpuoleinen aihe, mutta ei välttämättä. Pentin elämän etappeihin, joita tässä haettiin, olisi ehdottomasti kuulunut 2010-luvun menestys niissä suurissa asioissa, jotka hänelle todella merkitsivät. Nyt näyttämölle rakennetussa elämäkerrassa keskeinen sovitus ja synteesi jäi puuttumaan.

Anneli Jussila

LUE MYÖS: Jussi Kareisen Kulttuuritoimitukseen näytelmästä kirjoittama arvio.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua