Bileistä Riadissa

Koomikko David Cross muotoili tämän kirjoituksen pääteesin taannoin seuraavasti: ”Miksi rikkaus saa ihmisen toimimaan kuin huoran?”

Kieltämättä omakaan mielikuvitukseni ei aina riitä selittämään, miksi kukaan haluaa kohottaa itsensä moraalin yläpuolelle ansaitakseen vielä vähän lisää, jos hänellä on jo ennestään kymmenien tai jopa satojen miljoonien arvosta säästöjä, irtaimistoa ja sijoituksia.

Sosiologit ja psykologit ovat kirjoittaneet, että kyse on siitä, että ihminen osaa arvostaa parhaiten saavutuksia, jotka ovat verrannollisia hänen oman viiteryhmänsä tekoihin. Joten superrikkaiden on oltava aina rikkaampia ja ahneempia, koska niin kaikki muutkin heidän kaltaisensa ovat.

Kuulostaa silti köykäiseltä selitykseltä. Ehkä mysteeri aukeaisi, jos eläisin kartanossa ja seurustelisin vain muiden upporikkaiden kanssa.

* *

Kuten jotkut valveutuneet myös Suomessa ovat huomioineet, Riadissa, Saudi-Arabiassa, järjestettiin syys-lokakuun taitteessa makeat naurujuhlat. Usean päivän mittaisille komediafestivaaleille oli hankittu useita kymmeniä maailman huippukoomikoita Yhdysvalloista ja Isosta-Britanniasta, yleisönä saudieliittiä, diplomaatteja, paikallisten raharikkaiden crème de la crème.

Saudi-Arabian valkopesusta on vastuussa niinkin lähestyttävän kuuloinen organisaatio kuin General Entertainment Authority. Ihmisläheistä kuin Orwellin romaaneissa.

Viihdeauktoriteetti olisi komea lisä kenen tahansa käyntikorttiin. Tällä hetkellä titteli komeilee valtion toiseksi suurimpaan mahtisukuun kuuluvan Turki Al-Sheikhin rintapielessä. Mies on kuninkaallinen neuvonantaja ja Almerian jalkapallojoukkueen entinen omistaja, jolla on ollut tapana vangita arvostelijoitaan, kuten maan tapa on.

GEA:n tehtävä on järjestää Saudi-Arabiassa tapahtumia, joilla äärimmäisen epäoikeudenmukainen ja ihmisoikeuksia polkeva valtio saadaan näyttämään ”vapaamieliseltä”. Nämä temput ovat tulleet uutisista tutuiksi viime vuosina. Taktiikka on ollut brutaali ja yksinkertainen: tarjoa jalkapalloilijoille, muusikoille, sirkustaiteilijoille ja nyt koomikoille niin perkeleesti rahaa, että ahneus jyrää minkä tahansa periaatteen ylitse.

Useimmille meistä on hinta. Olen leikitellyt itsekin sillä ajatuksella, että kuinka monta satasen seteliä tarvitaan pöytään ennen kuin ihmisen moraali alkaa joustaa. Oletko valmis myymään itsesi satasesta? Ai et vai? Riittäisikö tonni? Vaiko viisi tonnia? Muuttuuko mielipide, jos pöydässä onkin sata tonnia? Murtuuko tahto miljoonasta?

Tästä on pohjimmiltaan kyse; länsimaisten viihdyttäjien voitelusta ja edistyksellisen lumekuvan luomisesta ulkomaisille sijoittajille. Samalla tähtäimessä on ihmisoikeusjärjestöjen kriittinen työ. Miksi näin tehdään, sitä ei kukaan osaa sanoa, koska Saudi-Arabiaan rahojaan sijoittavilla ei ole moraalista selkärankaa alkujaankaan.

”Rakas, herää, Jimmy Carrin sananvapautta on taas loukattu.” Kuva: Wikimedia Commons

* *

Hupikimaraan oli kutsuttu lähes kaikki ”mitään ei saa enää sanoa” -kaartin ykkösnimet: harppuunoidun hylkeen lailla honottava Jimmy Carr, Elon Muskin cool musta frendi Dave Chappelle, seksirikoksissa kunnostautunut Louis C. K. ja suuri joukko muita tavanomaisia epäiltyjä.

Kaikki edellä mainitsemani herrat olivat minulle tuttuja nuoruudestani, jolloin kaltaiseni omaan melankoliseen ja muka-älylliseen kuvaansa ihastuneet nuorukaiset katsoivat näitä kapinallisia totuudentorvia ylöspäin. Näytä niille, Dave! Kerro miten maailma makaa!

Sitten minä en ollut enää nuori eikä moni muukaan sen ajan komiikan ystävä, mutta torvet jatkoivat pörisemistään. Ja puhisemistaan. Ja törisemistään valtavan mehiläisparven lailla, kunnes korvissa soi pelkkää valkoista kohinaa.

Jotain oli tapahtunut. Ilmiö alkoi nousta siinä noin kymmenen vuotta sitten. Ricky Gervais, Jerry Seinfeld, Chappelle ynnä muut kävivät huolestuneiksi sananvapauden tilasta. Siis oman sananvapautensa, eivät kenenkään muun. Yhä useampi ei enää jaksanut nauraa egomaanisten ukkojen älynväläyksille vaan esitti heidän huumoristaan kriittisiä huomioita. Järkyttäähän sellainen kommunismi.

Näin se käy. Kun huumoritaivaan nouseva aamuntähti iskee tsoukkia itseään vituttavista aiheista, se tuntuu monista samassa tilanteessa olevista samastuttavalta. Kävikin ilmi, että kun kymmenien miljoonien päällä istuva upporikas vahanaama jatkaa marmattamistaan samoista aiheista, konteksti on oleellisesti muuttunut. Me tavikset pysymme taviksina, viihdyttäjä alkaa juoda aamiaisella Veuve Clicquotia. Samat aiheet alkavat näyttää kovin erilaisilta.

Mikä oli ennen samastuttavaa turhautumista on nyt vanhojen hittien sielutonta veivaamista. Eivätkä tyypit jaksaneet enää keksiä itseään uudelleen. Miksi olisi tarvinnutkaan? Juuri vanhoja hittejähän fanit haluavat kuulla. Tuskin Jagger ja Richardskaan muistavat tai välittävät, miksi kirjoittivat Gimme Shelterin.

* *

Sitten osa näistä hauskuuttamisen mestareista teki kaikkea muutakin. Jimmy Carr jäi kiinni veronkierrosta, Louis C. K. heilutteli munaa kuin viuhkamies työvälinettään ja Chappellelle oli liikaa käsittää, että transihmisilläkin on ihmisoikeudet. Tosin viimeisin piirre tuntuu olevan yhdistävä tekijä kaikille näille monimiljonääreille, kuin transsukupuoliset olisivat sukupuolivähemmistön sijasta peitenimen alla toimiva maolaisten ryhmä, joka on valmis viemään koomikkoparalta kultalusikatkin suusta.

Kaksi varioitavaa sanaa tulee mieleen: Miksi vitussa? Esimerkiksi: Miksi vitussa näin kävi? Asiasta on esitetty monia teorioita. Yksi mannermaiselta filosofialta lemahtava teoria on, että ihailuun tottuneet äveriäät koomikot astuvat tietyn pisteen jälkeen hämärälle vyöhykkeelle, josta ei ole enää paluuta.

Yhteys yleisöön on katkennut, mutta koska sellainen täytyy yrittää ammatinkin puolesta luoda, koomikko päätyy hapuilemaan pimeässä ja luulee itseään visionääriksi. Kukaan ympärillä ei uskalla antaa kehitysehdotuksia. Itsensä palatseihinsa eristäneet humoristit ovat alkaneet sorvata vaihtoehtoista maailmaa, jossa he ovat kuninkaita ja muut lakeijoita.

Kaikki tämä on aina despotismin lopputulema. Kun rahalla saatava on ostettu, on aika ryhtyä kulttijohtajaksi ja Alkaa Levittää Ideoita. Materiaalisen maailman alistamisen jälkeen jäljelle jäävät enää muut ihmiset. On aika siirtyä alistamaan heitä. Tästä kumpuaa ”sananvapauskoneiksi” itseään ironiatta tituleeraavien hovinarrien häijy huumori.

Miljonäärit piiloutuvat sananvapauden taakse, vaikka komiikka on yleisön palvelua ja kritiikki merkki siitä, että humoristit ovat menettäneet otteensa pääsylipun maksaneista.

Oletteko vaikkapa nähneet filosofikuninkaista suurimman, Joe Roganin, paluun stand upin pariin? Rogan ei koskaan ollut erityisen lahjakas koomikko, mutta tuorein Burn the Boats -spesiaali (2024) on erityisen kaameaa katsottavaa. Tavallaan sitä nostaa hattua Roganin rohkeudelle julkaista esitys sellaisenaan. Vanhat vitsit eivät uppoa edes kohdeyleisöön. Kuuden vuoden tauon jälkeen Roganin tekninen osaaminen on täysin hukassa. Kohteliasta naurua kuuluu sieltä täältä, välillä heinäsirkat sirittävät, moni punchline kosahtaa suoraan karille. Kananmunan muotoinen pää kiiltelee hermostuksen hiestä. Kauluspaidasta tulee märkä rätti. Eikö nämä rakastakaan mua? Eikö näiden pitäisi? Entä jos huutaisin vielä kovempaa? Kovaa huutaminenhan on aina hauskaa!

Joe-poikaa mahtaa harmittaa, että jopa saudidiktaattorit pitivät häntä niin lahjattomana, ettei Riadiin tullut kutsua.

”Miten voi olla?!” Bill Burrille ihmetystä herättänyt Chili’s. Kuva: Haitham Alfalah / Wikimedia Commons

* *

Komediamaailmassa on olemassa erillinen nimitys sille, että humoristit esiintyvät moraalisesti epämääräisissä yhteyksissä ja nostavat näin väärintekijöiden julkista profiilia. Tätä käytäntöä kutsutaan laughwashingiksi.

Muotisanat sikseen. Ilman niitäkin lienee selvää, mikä hommassa haraa vastaan. MIljonäärikoomikkojen reissu saudeihin bailaamaan ei ole mikään länsimaisten artistien matka murenevaan Neuvostoliittoon osana sen avautumisprosessia vaan Saudi-Arabian masinoima yritys puhdistaa kasvonsa ja esittää itsensä vakavasti otettavana toimijana Playmobil-valtion sijasta.

Sananvapausmaestrojen sopimuksissa luki, että sana on vapaa, mutta saudien kulttuurista, uskonnosta ja kuningasperheestähän ei sitten vitsiä veistellä.  Paperissa ei lukenut ”tai muuten”, mutta kukin saattoi kuvitella loput.

Toisaalta lisäys oli tarpeeton. Yksikään paikalle kutsuttu koomikko ei edes osaisi tehdä kuningasperheeseen kohdistuvia vitsejä, sillä se vaatisi tietoa irvailun kohteesta. Keskimääräinen amerikkalainen tai brittiläinen koomikko tietää maailmasta ihan yhtä vähän kuin kuka tahansa muukin kotimaansa ihmisyksilö, ellei vähemmän. Paikalle matkustanut Bill Burr sanoi, että hänkin luuli saudien olevan verenhimoisia sapelinheiluttajia, mutta nehän ovat sivistyneitä, kun kaupungeista löytyy Chili’s-pikaruokaketjukin!

Mikä älyn leimahdus, mikä terävän ällin sivallus!

* *

Kun olin nuori ja saatanan tyhmä, oletin komiikan olevan kapinallista. Puhuttiin ”ylöspäin lyömisestä” ja vallan ravistelemisesta. Mielipiteidensä vuoksi lainvalvojien silmätikuksi joutunut Lenny Bruce (1925–1966) oli kaikkien nuoruuteni koomikkojen sankari ja esikuva. Samoin George Carlin (1937–2008). Bill Hicks (1961–1994) oli mielestäni sietämätön jo silloin, mutta tuntui silti tarpeelliselta, tyypiltä joka ei jaksanut enää kaikkea paskaa.

Kun tulin vanhemmaksi, eivätkä aivosoluni olleet kuin ihmeen kaupalla menneet epäkuntoon, ymmärsin, että suurin osa huumorista on kaikkea muuta kuin kriittistä ja valtarakenteita ravistelevaa. Itse asiassa komedia on valtaosin konservatiivista ja säilyttävää. Avatkaa mikä tahansa 1990-luvun suomalainen vitsikirja ja ihmetelkää, katsokaa ennen 1980-luvun komediamullistusta esitettyä brittiläistä stand upia, kuunnelkaa millaista mössöä Ricky Gervais suoltaa Netflix-miljooniaan vastaan.

Huumorin tehtävä on vahvistaa me-henkeä, kertoa samanmielisille kuinka ”ne” tekevät väärin ja ”me” voimme nauraa sille, koska ”me” emme ole ”niitä” ja ”ne” ovat eri kansallisuutta, väärää sukupuolta, väärää seksuaalisuutta, väärää mitä vain. Tämä ei ole tietenkään vain hegemonisessa asemassa olevien oikeus; kaikki tekevät näin. Eikä tämä ole itsessään tuomio. Tällainen huumori on myös tarpeen maailman sietämiseksi. Tässä mielessä merkittävä osa huumorista on sosiopoliittista, haluttiin niin tai ei.

Ongelmaksi tulee se, että maailman huippukoomikot näkevät, etteivät ”he” (siis heidän näkökulmastaan ”me”) ole menettäneet otettaan laajemmasta ”meistä”. Vaikka ovat, pahasti.

* *

Carlin, Bruce, Hicks ja Richard Pryor (1940–2005) ovat edelleen monen stand up -tähden kotijumalia, mutta heidän eetoksensa on käännetty nurinkurin. Kun Carlin puhui sananvapautta käsittelevissä seteissään ylhäältä saneltua valtaa vastaan ja pienen ihmisen puolesta, ovat nykyhetken huippukoomikot käsittäneet sananvapauden henkilökohtaiseksi oikeudekseen pakottaa muut kuuntelemaan mitä tahansa roskaa. Siis oikeudeksi sanella säännöt ylhäältä alas.

”Kaksi miljonääriä keskustelemassa uusista kahvinkeittimistään, kuinka samastuttavaa”, kirjoitti eräs fani Bill Burrin podcastin kommenttikenttään. Burrin sosiaalisen median kanavat ovat Riadin riemujuhlan jälkeen täyttyneet ankarasta vittuilusta. Burr vastasi tähän kuten kuka tahansa aikuinen vastaisi varaamalla itselleen sijan Conan O’Brienin show’n live-esityksestä, jossa kertoi kaikkien kriittisten faniensa olevan typeryksiä, edellä mainitusta Chili’s-syystä.

Joku voi sanoa, ettei komiikka ole koskaan aitoa vaan aina esitys. Tämä on roskaa, sillä performanssi ei tarkoita automaattisesti epäaitoa. Kun koomikko puhuu ”meistä” ja ymmärtää, mitä ”me” tarkoittaa, se on aitoa. Kun koomikko joutuu arvailemaan, keitä ”me” itse asiassa olemme ja päätyy siihen, että ”me” olemme ryhmänä miljonäärikoomikon itsensä näköisiä, on ralliauto mäjähtänyt syvälle pöpelikköön.

Nyt koomikon ”me” on Saudi-Arabian ylimystön näköistä. Kaikki Riadiin matkanneet joutuvat selittelemään tekojaan, ehkä elämänsä loppuun asti, ja itseään puolustaessaan puolustavat samalla myös Saudi-Arabiaa. General Entertainment Authority on saavuttanut jälleen yhden erävoiton.

Kuten huumorin, myös Monopolin tarkoitus oli olla valtakriittistä. Kuinkas sitten kävikään? Kuva: Fluffybuns / Wikimedia Commons

* *

Mihin tätä kaikkea ansaittua rahaa tarvitaan? Moni saudien vieraanvaraisuudesta nauttinut myi itsensä halvalla. Muutama sata tonnia, joillekin miljoona. Pikkunappuloita puolen miljardin arvoiseksi arvioidulle Kevin Hartille, joka matkusti muiden lailla Riadin riemuihin.

Jos kokaiinia ja pillereitä ja vodkaa ja möyhyä tulee imuroitua satojen tuhansien dollarien edestä vuodessa, niin okei, ymmärrän, jotkut tavat ovat kalliita. Mutta kannattaisiko sitten vaihtaa diileriä, jos kaikki hyvät huumeet ovat niin tyyriitä?

Kaikki muu on ylimääräistä. Kuinka monta luksusautoa ihminen todella tarvitsee? Montako palatsia? Montako pulloa aivan hyvää samppanjaa pitää varastoida, sanotaanko nyt vaikka kymmenen vuoden tarpeisiin? Minne pitää vielä päästä, jos rahaa on kiertää koko maailma seitsemänkymmentä kertaa?

Mutta lisää rahaa on saatava. Huorat ovat kyltymättömiä. Jimmy Carrin kaltaiset vitsiniekat kehtaavat ivailla tuhatta miestä naineen pornotähti Bonnie Bluen kustannuksella, vaikka ovat itse sakset auki saudimiesten edessä kunhan rahasta sovitaan – ja aivan yhtä halvalla.

Ajatteliko jo nuori, stand up -kurssilla tunnollisesti muistiinpanoja tehnyt Carr, että uran looginen lopputulema on esiintyminen maassa, jossa eliitillä on orjia ja naisilla yhtä paljon oikeuksia kuin teurasporsaalla? Oliko se lähtökohtaisesti päivänselvää, että näin tämä homma nyt vain menee? Oliko Carr joskus viaton? Tuskin, koska työskenteli ennen koomikonuraansa öljy-yhtiölle.

* *

Riadin festivaalit ovat ohitse. Saa nähdä järjestetäänkö ne toistekin. Kritiikkilasti koomikoille ei ole vielä vähentynyt. Jotkut, kuten Jessica Kirson, ovat madelleet faniensa edessä. Toiset, kuten Aziz Ansari, ovat selitelleet tempaustaan tekopyhästi sananvapaustyönä. Länsimainen koomikko kertomassa anoppivitsejä katsokaas valistaa barbaareja parempien kulttuurien tavoille! Osa, rehellisin joukko, on yksinkertaisesti myöntänyt olleensa rahanahneita.

Tietysti mikään ei ole muuttunut eikä tule muuttumaan. Bill Burr saa uusia faneja lähteneiden tilalle, Jimmy Carr ostaa jälleen uuden luksusauton ja Kevin Hart tienaa vielä hiukan hiluja ennestään tursuavalle pankkitililleen, miinus agentin kulut. Toivottavasti edes jonkun aurinkovoide petti.

Mikko Lamberg

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua