Bluesin sielunsisarukset Jo’ Buddy ja Marjo Leinonen – Kainuusta New Orleansiin

Jo’ Buddy & Marjo Leinonen. Kuvat: Johanna Leppänen

Kirsi Jaatinen, teksti

Perjantaina 19. syyskuuta 2025 puolenpäivän aikaan Kolin kalliot kylpevät auringossa ja metsässä auringon valo siivilöityy vanhojen kuusten havujen läpi. Mustikanlehdet ovat tummanpunaisia tai purppuraisia, ja pieni haapa loistaa oranssina. Koivuissa on jo keltaisia lehtiä. Laaksot ja vaarat siintävät sinisinä Juuan puolella, ja toisella suunnalla välkehtii Pielinen. Koko maisemaa hyväilee syysauringon lempeä valo.

Näihin aikoihin Jo’ Buddy on vielä Kaavilla ja valmistautuu pakkaamaan autonsa ja ajamaan Kolille. Hänellä on ollut ennen Kaavin-keikkaa viisi keikkaa Andalusiassa.

Samoihin aikoihin Marjo Leinosen bändi Balls lähtee Helsingistä ajamaan kohti Kolia. Matka menee sujuvasti. Netissä mainostetaan SF-Bluesin lauantaista keikkaa, jonka solistina on Marjo Leinonen.

Maisema Kolin kansallispuistosta Kuva: Kirsi Jaatinen

Festivaalin isä

Koli Ruska Bluesin järjestäjä Joke Leppänen on suunnitellut festivaalin ohjelmiston niin, että esiintyjiä on kahden illan aikana kuusi ja aina kun bändi vaihtuu, vaihtuu myös tunnelma ja osittain instrumentitkin. Miksi hän on halunnut nimenomaan Jo’ Buddyn jälleen esiintymään Kolille? Arvelemme, että tämä on ehkä hänen kahdeksas esiintymisensä Kolilla.

– Jo’ Buddy on persoonallinen taiteilija, oman tiensä kulkija. Balls ja Bluesberries taas olivat mukana jo Sinisessä viikonlopussa Joensuussa vuonna 2002. Balls oli siinä vaiheessa pelastanut suomalaisen rockin ja bluesin. Marjo Leinosella tulkinta tulee syvältä sisältä, eikä siinä ole mitään teennäistä.

Joke on pitkän linjan kulttuurivaikuttaja. Hän oli aikoinaan perustamassa myös Joensuun Popmuusikot ry:tä, joka järjestää muun muassa Ilosaarirockia, sekä aktiivista jazzyhdistystä Jazzkerho76. Monenlaista festivaalia pyörii edelleen.

Vuonna 1977 Joken ja kumppaneiden järjestämät jazzjamit saivat Joensuussa kuulijakseen kirjailija Kurt Vonnegutin. Tämä oli palaamassa Kolilta viettämästä ”elämänsä onnellisinta hetkeä”. Tästä löytyy Youtubessa video otsikolla Onnellinen hetki elämässä.

Hetki ennen Jo’ Buddyn keikkaa. Kuva: Olavi Rytkönen

Festivaali käynnistyy

Juontaja Cane Vuorjoki avaa festivaalin:

– Arvoisa juhlakansa, nyt alkaa festivaali. Festivaali on nimeltään Koli Ruska Blues. Hyvät naiset ja herrat, Jo’ Buddy, suomalaisen juurimusiikin Lontoon-kirjeenvaihtaja!

Jo’ Buddy One Man Stomptet saapuu ja tuo tuulahduksen etelän tunnelmaa turkoosissa paidassaan ja aurinkolaseissaan. Hänellä on mukanaan kitara, laulu ja pieni ”punainen laatikko”, jonka vanha bändikaveri Lontoossa on myynyt hänelle.

Laatikossa on hänen bändinsä, jolle sillekin annetaan aplodit. Laatikon bändille hän on itse tallentanut luupit 99 kappaleelle eri soittimin, ja biisejä on hiottu vuosikaudet Lontoon kaduilla. Yksi biisi on kestänyt pisimmillään 2 tuntia. Omia biisejä on levytetty jo noin 120, ja vielä vähän enemmän on levyttämättä.

Soundi tuo mieleen 1940-luvun äänitykset, sotienjälkeisen ajan ja putkiradion. Onhan se putkiradio oikeastikin lavalla kitaravahvistimena. Laatikko alkaa tuutata leppoisia rytmejä, ja sormet päräyttelevät tremoloita. Pomppivan kompin voisi kuvitella olevan hevosliikenteen ajalta.

Luulen, että liikenteen rytmi ja äänimaailma on vaikuttanut musiikin rytmeihin; ratsastuksen ja hevoskärryjen rytmi muuttui jossain vaiheessa höyryjunan rytmiksi ja se taas autojen, lentokoneiden ja avaruusalusten äänimaailmoiksi. Nytkin on muutos menossa, mutta blues on ajatonta.

Siirrytään New Orleansiin. Kuulemme muun muassa kappaleet Goin’ Back to New Orleans ja Why Do You Do?

Jo’ Buddy. Kuva: Pertti Feller

Musiikki on villiä vatkausta, ja välillä kuvittelen kuulevani kurvaavan lentokoneen äänen. Kitarastako se tulee vai laatikosta?

Lähellä lavaa istuvat Jukka ja Liisa Tervonen, ja heidän mielestään laulusoundi on originelli ja esiintyjä karismaattinen. Äänenkäyttö on monipuolista ja yllättävää korkeista kiekaisuista sammaltaviin rakkaudentunnustuksiin. Välillä hän leikkii trumpettia huulet yhteen puristettuina. Biisien lopetuksetkin ovat arvaamattomia, mutta hämmästyttävin on hänen vihellystaitonsa! En ole koskaan kuullut noin vahvoja ja kireitä vihellyksiä.

Kasvuympäristönä Kainuu

Jo’ Buddy eli Jussi Raulamo on syntynyt Suomussalmella 22. heinäkuuta 1966. Perhe asui Myllylahden kyläkoululla, jossa molemmat vanhemmat olivat opettajina. Talossa ei ollut sähköä eikä juoksevaa vettä, mutta se ei haitannut.

Jussi oli toinen lapsi, ja lapsuuteen kuuluivat karhunpeijaiset ja pimeällä ulvovat sudet. Hän oppi jo lapsena kommunikoimaan eläinten kanssa. Perheellä oli myös koiria ja kerran vasikkakin lemmikkinä. Vasikka oli kuin koira. Jos se jätettiin yksin, se alkoi itkeä kuin hylätty koira. Kun eräänä päivänä aivan varoittamatta vasikka oli teurastettu, Jussi ei suostunut syömään sen lihaa.

Marjo Leinonen. Kuva: Johanna Leppänen

Oman tiensä kulkija on myös Marjo Leinonen, joka syntyi 14. joulukuuta 1966 Kajaanissa toisena kaksosista. Perhe asui pienen omakotitalon yläkerrassa Kajaani Oy:n vieressä. Vanhemmilla oli nyt kaksoset Marko ja Marjo 1-vuotiaan Pirjon lisäksi.

– Elämä Kaaritiellä oli niukkaa ja eteni sitkeästi päivä päivältä paremmalle kyljelleen. Alakerran rouvan apu oli korvaamaton.

Loistavassa omaelämäkerrassaan Leinonen kertoo:

”Vanhempani kuuluivat Suomen Työväen Urheiluliittoon. Taisto oli aktiiviurheilija; kirjahyllyssä loisti komea rivi pokaaleja suunnistuksesta ja hiihdosta. Anneli sai myöhemmin duuniakin TUL:n kautta, ja hänestä tuli Kajaanin pelätyin uimavalvoja.”

(Marjo Leinonen & Tommi E. Virtanen: Punaisia päin; Johnny Kniga, 2023; lue Maija Kääntän arvio täältä)

Marjolle Kajaani oli paras mahdollinen paikka kasvaa. Siellä olivat metsät ja niityt lähellä. Siellä puhuttiin rikasta, luovaa kieltä, mikä kuuluu myös Marjon puheesta. Siellä häneen valettiin myös elämänhalu. Vanhemmilla oli elämän ymmärrystä, ja he opettivat myötäelämisen kykyä, joka kantaa pahankin paikan tullen niin, ettei ihminen tukehdu itseensä. Marjo on oppinut ottamaan toiset huomioon ja jakamaan asioita. Muistissa ovat myös mummolareissut: mummon lehmät, lehmän lämmin kylki poskea vasten ja karkea kieli kasvoilla.

Erityisen tärkeä vaikuttaja oli Liisa Tiitisen perustama ja johtama Kajaanin tanssiteatteri, jossa tanssittiin muun muassa balettia ja nykytanssia. Tiitinen oli merkittävä hahmo monille kajaanilaisnuorille, joista tuli tanssin ammattilaisia. Nyt Tiitinen asuu Helsingissä ja tulee silloin tällöin kadulla Marjoa vastaan.

Kolmas vaikuttaja oli Kajaanin kaupunginteatterin ohjaaja Hannu Raatikainen, joka antoi hänen tehdä koreografioita muun muassa näytelmään Pekka Töpöhäntä ja lätyt hillolla.

Marjo kertoo Elias Lönnrotin aikoinaan sanoneen joutuneensa “Jumalan persiin taakse”, kun tuli Kajaaniin piirilääkäriksi. Karjalaiseen vieraanvaraisuuteen tottuneena Lönnrot ihmetteli, kun Kainuussa eväät pantiin vierailta piiloon.

– Kainuulainen perusluonne tuntuisi olevan vähän kyräilevä ja pihi, mutta kun jonkin aikaa koputtelee kepillä jäitä, niin löytyyhän se yhteys. Kainuulainen ei heti hyppää syliin, mutta kun hän lämpenee, hän lämpenee pysyvästi. Kainuussa mulla on myös sisäisen nuottiavaimen keskittymä. Kainuussa käydessä tuntee, kuinka koko maaperä soi, ja hyrisee koko matkan.

Miten musiikki tuli elämään?

Jussin isä oli henkeen ja vereen musiikki-ihminen. Hän oli klassinen laulaja ja muun muassa voitti Jorma Hynnisen Heinolan Seminaarin laulukilpailuissa. Heistä tuli ystäviäkin.

Isä ja äiti lauloivat kuoroissa ja paljon kotonakin, ja molemmat olivat erikoistuneita musiikin opettajia.

– Opin laulamaan aikaisemmin kuin puhumaan. Meillä oli myös piano. Jo 2-vuotiaana pianon soittaminen tuotti iloa. 7-vuotiaana, kun muutimme Tampereelle, aloin käydä pianotunneilla ja lähes 10 vuotta soitin trumpettiakin, mutta halusin ennemmin improvisoida jazzia ja R&B:tä kuin tehdä opettajan antamia läksyjä. Jonkin verran tein konservatorio-opintoja, mutta muuten olen itseoppinut muusikko.

– 13-vuotiaana kuulin ensi kerran Little Richardia. Se oli alkuräjähdys ja käännekohta koko elämässäni ja portti roots-musiikin ihmeelliseen maailmaan, ja sen jälkeen oli selvää, mitä halusin isona tehdä: countrya, bluesia, texmexiä, cajunia. Kiinnostuin myös kitaran soitosta. Rockabilly oli silloin muodissa, mutta en innostunut uudemmista artisteista niin paljon, koska olin diggaillut originellikamaa kuten varhaista Elvistä, Chuck Berryä, Eddie Cochrania, Gene Vincentiä, Carl Perkinsiä, Jerry Leetä ja etenkin Johnny Burnettea. Stray Cats kyllä kolahti.

– Iso vaikuttaja Tampereella oli Sorin Rockhousen perjantai-illat, joissa soitettiin paljon ja monipuolisesti rokkaavaa juurimusiikkia. Kuulin siellä muun muassa Louis Jordania ja Hank Williamsia.

Rockabilly on monille portti bluesin maailmaan. Marjon kohdalla se on osittain totta. Stray Catsin tyylin innoittamana hän muutti oman teinilookinsa 13–14-vuotiaana ja sai yhä parempia tanssirooleja. Hän muistaa The Blue Catsin ja Crazy Cavanin kappaleen Stay Away from Me. Hän muistaa Gene Vincentin, mutta myös Chuck Berryn ja Little Richardin. Äiti Annelin suosikit Billie Holiday ja Mahalia Jackson ovat myös vaikuttaneet.

Marjo ei koe olevansa erityisesti bluesmuusikko, vaan rock’n’roll, blues, soul ja gospel ovat kaikki hänelle läheisiä.

Marjokin on melko lailla itseoppinut muusikko. Lapsena hän lauloi kuorossa, soitti kannelta ja lausui kalevalamittaisia runoja helkatytöissä. Nuorena hän soitti klassista kitaraa, mutta joutui tekemään valinnan soittamisen ja tanssin välillä.

14-15-vuotiaana hän alkoi keräillä musiikkia, varsinkin mustaa musiikkia, ”svengimusaa”. Vasta melko myöhään hän ymmärsi olevansa laulaja.

Oliko muusikkous kaksikolle nuoruuden unelma?

– Ei. Se oli loppujen lopuksi ainoa vaihtoehto, vastaa Jo’ Buddy.

– Ei. Halusin tanssijaksi, näyttelijäksi ja kuvataiteilijaksi. Lähdin Kajaanista New Yorkiin au pairiksi opiskellakseni tanssia, mutta sitten tuli koti-ikävä ja tulin maitojunalla takaisin, vastaa puolestaan Marjo.

Suomussalmi-Tampere-Kangasala-Louisiana-Tampere-Lontoo

Vuonna 1973, kun Jussi oli seitsemänvuotias, Raulamon perhe muutti Suomussalmelta Tampereelle, ja vuonna 1982, kun Jussi oli ”orastava nuorisorikollinen”, Kangasalle. Maalle muutto teki hyvää, ja hän alkoi keskittyä musiikkiin.

Seuraava iso käänne tapahtuikin Louisianassa vuonna 1989. Sen jälkeen hän palasi Tampereelle. Vuodesta 2018 hän on toiminut enemmän tai vähemmän Lontoossa, esiintynyt kaduilla ja klubeissa.

Jollain tavalla Louisianan, New Orleansin ja Karibian musiikkiperinne elää vahvasti myös Lontoossa ja Jo’ Buddyn musiikissa. Jo’ Buddyn musiikkia kuultuaan eräs neworleansilainen rumpali oli kiittänyt tätä siitä, että musiikki oli palauttanut hänet kotiseuduilleen.

Jo’ Buddyn uran merkityksellisiä käännekohtia on ollut Louisianan lisäksi kolme. Ensimmäinen oli raitistuminen vuonna 1987. Toinen oli covereiden soittamisen lopettaminen vuonna 2001. Kolmas oli koronapandemia vuonna 2020. Se pakotti löytämään uusia keinoja. Mukaan tulivat Stomptet ja yhä vahvempana katusoitto Lontoossa. Aika menee nykyään enimmäkseen purkittaessa uusia biisejä ja ajaessa niitä sisään kaduilla, esimerkiksi Covent Gardenissa.

Jo’ Buddy on soittanut vuodesta 2009 alkaen Euroopan johtavan New Orleans -tyylisen R&B-bändin Diz and the Doormenin kanssa ja pyörittänyt Lontoossa paria omaakin bändiä, joissa soittaa James Hunter Sixin alkuperäisjäseniä. Hän tekee myös DJ-keikkoja. Jo’ Buddyn tuotannosta, lukuisista bändeistä ja keikoista voi lukea lisää täältä.

Myös The Fabulous Thunderbirds on tuttu bändi.

– 1990-luvun puolivälistä alkaen oli enemmän sääntö kuin poikkeus, että bändini lämmitteli T-Birdsejä. Samalla tutustuin Kim Wilsoniin ja bändiläisiin. Ja loppuvuodesta 2003 heidän silloinen kitaristi Troy Conyea oli eroamassa bändistä ja Wilsonilla oli uuden kitaristin haku päällä. Hän halusi mut koesoittoon Ilmajoen-keikallaan. Mielestäni se meni hyvin, ja Wilson halusi mun muuttavan Yhdysvaltoihin, mutten ollut halukas siihen. Mulla oli Groovy Eyes ja suunnitelma muuttaa Espanjaan, mutta siihen vaikutti erityisesti se, että niillä oli harhaanjohtaja, sotahullu George W. Bush pressana.

– Olen kuitenkin säilyttänyt lämpimät välit Wilsoniin ja bändin eri inkarnaatioihin kaikki nämä vuodet. Tapasimme jälleen pitkästä aikaa heidän Lontoon-keikoillaan tammikuussa, mikä johti siihen, että tehtiin bändin nykyisen newjerseyläisen basistin Steven Kirstyn kanssa kahden tunnin katusoittosessio Covent Gardenissa ennen heidän illan keikan soundcheckiä. Ja se oli nuorelle miehelle upea kokemus.

Miten Jussista tuli Jo’ Buddy?

Kun Jussi matkusti 22-vuotiaana Amerikkaan ja tuli New Orleansiin ja sieltä Lafayetten rämealueelle, hän tunsi ”tulleensa henkiseen kotiinsa”. Sieltä hän matkusti Texasiin Austiniin, koska oli kuullut siellä olevan hyviä klubeja ja jameja.

Hän oli vuokrannut auton New Orleansista, ja nähdessään Louisianan rekkarit paikalliset arvelivat niiden ja Jussin cajun-englannin aksentin perusteella hänen olevan kotoisin Lousianasta. Jussi sanoi olevansa Suomesta, ja he kysyivät, missä päin Louisianaa ”Finland” on.

Lousianan rämeille on vuosisatojen aikana syntynyt rikas ja upea monikulttuuri, jonka ovat muodostaneet ainakin kolme väestöryhmää: kanadanranskalaiset pakolaiset Bretagne-juurineen, karanneet mustat orjat ja alkuperäisväestön jäsenet. Roots-musiikkityyleistä ovat kehittyneet synteesit, joita kutsutaan muun muassa cajuniksi ja zydecoksi. Niissä yhdistyvät muun muassa country, blues, New Orleansin rhythm’n ’blues, swing, gospel ja rock’n’roll. Tyypillisiä soittimia ovat esimerkiksi haitari, viulu ja peltinen pyykkilauta (rubboard).

Merkityksellisiksi jameiksi osoittautuivat muun muassa Thundercloud Beer Gardenin jamit Austinissa Coloradojoen rannalla. Hän pääsi erään pariskunnan, huuliharpistin ja basistin kanssa esiintymään lavalle. Se meni hyvin. Tämä pariskunta pyysi sitten Jussin liittymään bändiinsä ja seuraavan illan keikalleen 6th Streetille.

Roudausvaiheessa bändin solisti Stanley Anderson ojensi Jussille paperin, jossa luki: ”Jo’ Buddy is your Texas name”. Vastaanotto keikoilla oli uskomaton: viikon aikana hän sai enemmän ystäviä kuin koko silloisen 22-vuotisen elämänsä aikana Suomessa. 

Tämä ensimmäinen kuuden viikon Amerikan-matka oli avartava kokemus sekä mentaalisesti että musiikillisesti. Jussi integroitui niin New Orleansiin kuin Texasiinkin, ja hänestä tuli Jo’ Buddy. Ruokakin oli mahtavaa, ja herkuista sai nauttia svengaavien bändien soittaessa taustalla.

– Siitä tarttui tapa, että aina kun syön kotona, kuuntelen jonkin täsmäalbumin, eli ruokin samalla ruumiini ja sieluni.

Myöhemmin Jo’ Buddy on vieraillut Amerikassa monta kertaa. Yhdysvaltalainen pianisti Gene Taylor (1952–2021) sanoi vuonna 2013 Kolilla vieraillessaan, että kaikki alan ihmiset tuntevat Jo’ Buddyn Amerikassa.

Marjo Leinonen. Kuva: Pertti Feller

Kajaani-New York-Helsinki-Lontoo-Helsinki-Toronto-Helsinki-Los Angeles-Helsinki-Porvoo-Helsinki

Jonain päivänä tanssi ei enää riittänyt Marjolle itseilmaisun välineeksi. Kun hän 1980-luvun puolivälissä, Helsingissä jo asuessaan kuuli eräissä bileissä Janis Joplinia, hän inspiroitui ja alkoi laulaa Joplinin kappaleita, kuten Move Over, Bobby McGee ja Mercedes Benz. Myös muun muass Howlin’ Wolf, Elmore James ja Lynyrd Skynyrd inspiroivat häntä.

Jossain vaiheessa Marjo pyrki pop-jazz-opistoon laulamalla CCR:n Proud Maryn, mutta ei tullut valituksi. Hän kävi myös piirustustunneilla ja haki Kuvataideakatemiaan, mutta ei tullut valituksi sinnekään. Hän ajelehti vailla määrätietoisuutta. Lepakkoluolasta tarttuneet kaverit ja musiikki olivat kuitenkin tärkeitä.

Käännekohta tapahtui Tavastia-klubin edessä kadulla, kun Rane Raitsikka kuuli Marjon laulavan. Siitä alkoi Balls, ja uusi maailma avautui hänelle biisi biisiltä. Marjo opiskeli musiikin teoriaa itsenäisesti. Hyviä äänenhuoltoneuvoja hän sai Pirjo Bergströmiltä ja oppi, että hyräily ja nukkuminen ovat parhaita keinoja hoitaa ääntä.

Vuonna 1987 Marjo lähti taas au pairiksi, tällä kertaa Lontooseen, Croydoniin. Lontoossa oli kylmä talvi eikä juuri lämmitystä. Onneksi hänellä oli mukana untuvamakuupussi. Intialaisessa perheessä oli paljon vapaa-aikaa, ja Marjo keräsi musiikkia, opetteli metrokartan ajelemalla ympäriinsä ja vietti paljon aikaa erään Brianin kanssa. Kun hän palasi kotiin, olivat ensimmäisen biisin, Ravenin, äkkiväärä bluesmelodia ja sanat valmiina.

Raven kertoo elämästä nuoren naisen näkökulmasta. Tyttö on turvallisista lähtökohdista liikenteessä oleva sinisilmä, jollain tapaa avuton, mutta hän on saanut hyvää ruokaa, ja hänet on lähetetty maailmalle ”kengät täynnä läskiä”. Pimeällä tiellä vaanii korppi, eikä tyttö selviydy ilman opastajaa, korkeampaa voimaa. Läsnä on elämän arvaamattomuus ja katoavaisuus.

– Kertosäkeessähän se sanoma kiteytyy, eli: ”This is a food eater blues”. Tämä on koko luomakunnan ja kaikkien eläväisten, ravinnosta elävien blues. Kukkasesta naapurin Olaviin kaikki tarvitsevat jokapäiväisen leipänsä. Ja sitten kun eivät enää tarvitse, liitelee korppi paikalle ja saa omat eväänsä.

Näin syvällisellä, elämän kiertokulkuun liittyvällä tekstillä 21-vuotias Marjo on aloittanut lauluntekijän uransa. Syksyllä 1988 Helsingissä perustettiin yhtye Balls, josta tuli hyvin tärkeä ja joka tuli Kolillekin vielä 37 vuotta myöhemmin. Yksi iso tienrísteys oli Torontossa, jossa Balls vietti kuukauden keikkaillen vuonna 1991. Bändi jopa mietti jäämistä Torontoon, mutta jälleen Helsinki kutsui.

Vaikuttava kokemus oli myös Mika Kaurismäen draamaelokuva Zombie ja kummitusjuna (1991), jossa Marjo näytteli nyt syyskuussa menehtyneen Silu Seppälän kanssa. Elokuvaa tehdessään hän verkostoitui monien kulttuuri-ihmisten kanssa. Marjo esitti elokuvassa myös yhden oman kappaleensa.

Vuonna 1991 Marjo vietti myös kuukauden Los Angelesissa ja tapasi sinne rantautuneita suomalaisia, kuten Smack-yhtyeen jäseniä. Siellä ”dallaili päivittäin vastaan kitara kaulassaan hemmo, joka myi omaa keksintöään, gorillanräkää, eli töhnää, jonka avulla plektra pysyy hyppysissä”. Heidän kohdatessaan mies joka kerran muistutti Marjoa hänen elämänsä ainutkertaisesta tilaisuudesta:

– Your opportunity is here, right now.

Marjo suunnittelikin asettuvansa San Antonioon, josta olisi suunnilleen yhtä pitkä matka New Orleansiin, Texasin Austiniin ja Los Angelesiin. Siellä olisi ollut lastenhoitopaikka valmiina, hevostila. Jälleen hän oli tienristeyksessä. Hänen oli kuitenkin palattava kotiin, koska hänen tuli ikävä Ballsia. New Orleans -musiikkia hän kuitenkin yhä esittää ja rakastaa.

Ballsin rumpali Sande Vettenranta tuli yhä läheisemmäksi, ja jossain vaiheessa ”leiskahti liekkikin”. Marjo oli lähtenyt 17-vuotiaana kotoa ja elänyt koko ajan ”pää tuulessa”. Nyt hän halusi laittaa Sanden kanssa kodin. Sitoutuminen parisuhteeseen oli suuri käännekohta ja vielä suurempi oli Irman syntymä 1996.

Marjon toinen puoli aktivoitui, ja päämäärättömästä seikkailijasta tuli turvallisuutta kaipaava pesänrakentaja. He muuttivat Porvooseen ja myöhemmin takaisin Helsinkiin. Sande on ollut rumpalina kaikissa Marjon orkestereissa.

Yksi mieleenpainuva hetki oli vuonna 2003 Imatran Big Band -festivaalilla, kun Marjo tuli keikkapaikalle ennen muita, suunnisti pukuhuoneena toimineeseen telttaan ja otti Fernet-huikan. Sitten hän alkoi availla ääntä. Hänelle tuli henki päälle, hän otti karateasentoja ja laittoi samalla papiljotteja hiuksiin. Yhtäkkiä paikalle saapui tuntematon tyyppi:

– Is it you who is singing here?

– I am so sorry.

– I have to tell you that Johnny liked it. Would you like to come to say hello to Johnny?

Kyseessä oli Johnny Winter.

– Hi! Was that you who sang while ago? It sounded great. You have awesome blues phrasing.

Jo’ Buddy. Kuva: Johanna Leppänen

Miten he pitävät itsestään huolta?

Takahuoneessa keskustellaan hiihtämisestä. Hiihtäminen paljastaa jotain olennaista oman tien kulkijasta. Jussi sanoo, ettei voi hiihtää ladulla, koska kokee sen liian orjalliseksi. Välittömästi Cane Vuorjoki lausuu:

– Tietä käyden tien on vanki.

Äänimies Jani Salomaa jatkaa:

– Vapaa on vain umpihanki.

Kun Jussi oli ollut hiihtämässä kuutamossa Tampereella Kaukajärven metsässä, hänen edessään oli yhtäkkiä ollut hirviemo vasansa kanssa. Jussi alkoi rauhallisesti jutella eläimille, ja ne kuuntelivat, eikä emo hyökännyt kohti.

Merkitseekö hiihtäminen mitään Marjolle? Totta kai merkitsee.

– Isä oli kilpahiihtäjä, ja sukset huollettiin aina viimeisen päälle. Opin hiihtämään 4-vuotiaana, ja nykyään hiihdän Pakilassa, jos on lunta. Myös uiminen ja vesi ovat tärkeitä.

Kumpikin pitää huolta kunnostaan urheilemalla, muun muassa lenkkeilemällä metsässä. Jussikin ui, pyöräilee, sauvakävelee ja juoksee mäkiä ylös. Marjo nauttii myös kiireettömistä aamuista – nyt kun ei enää ole koiria – siitä, että saa lukea Helsingin Sanomat rauhassa ja juoda kahvia. Hötkyily on järjetöntä.

Monesti taiteilijat toimivat toisenkin taiteen alueella niin, että taiteet ruokkivat toisiaan. Marjolle ovat olleet tärkeitä musiikin ja tanssin ohella elokuvat ja kirjallisuus. Lisäksi hän maalaa ja sisustaa, myös tilaustyönä. Hän on tehnyt myös seinämaalauksia ja porttikongimaalauksia.

Jussille kokkaus on taidetta:

– Kokkaus on mulle samaa improvisoitua taidetta kuin musisointi. Ikinä ei voi tietää lopputulosta ennen kuin ruoka on valmista nautittavaksi.

Sosiaaliset roolit

Lauluntekijä kuuluu muihinkin kuin musiikkiyhteisöihin. Jussikin on vielä jonkun poika, isoveli, pikkuveli ja puoliso. Isä on jo kuollut. Lauantaina Jussi soitti 85-vuotiaalle äidilleen Kangasalle, ja tällä oli kaikki hyvin.

Jussin seitsemän sisarusta asuvat kaikki 100 kilometrin säteellä äidistä. Omat lapset ovat jääneet hankkimatta, ja siihen on kaksi syytä.

Kahdeksanlapsisen perheen toisena lapsena hän joutui paljon hoitamaan pikkusisaruksiaan, joten hän tietää, miten raskasta se voi joskus olla.

Toinen syy liittyy havaintoon soittokavereista. Monelle kävi niin, että tuli tyttöystävä, joka pakotti valitsemaan joko suhteen tai musiikin. Kun he olivat valinneet tyttöystävän, jossain vaiheessa alkoi kaduttaa. Jussi päätti mennä musiikki edellä ja hankkia ensin ammattitaidon.

Ensimmäinen avioliitto päättyi eroon, ja sen jälkeen hän Yleisradion tekemässä henkilökuvassa sanoi elävänsä siihenastisen elämänsä parasta aikaa. Nyt hän asuu puolisonsa Päivi Raulamon kanssa Etelä-Lontoon Wimbledonissa.

Marjo on tytär, pikkusisko, kaksossisko, puoliso ja aikuisen tyttären Irman äiti. Isä ja äiti asuvat Kajaanissa, ja isä on jo 90-vuotias. Heillä on asiat aika hyvin. Sisarukset käyvät auttamassa vanhempiaan tasapuolisesti. Marjolle Kainuussa on opetettu omantunnon laki: on oltava tunnollinen, rehellinen ja oikeudenmukainen. Hän pitää aina huolta toisista, mutta saattaa jättää itsensä heitteille.

Balls. Kuva: Olavi Rytkönen

* *

Festivaali jatkuu

Jo’ Buddyn jälkeen esiintyy Masa Orpana Honk. Taas mennään New Orleansiin, tällä kertaa kolmella saksofonilla. Hyvä meininki on tälläkin bändillä. Masa Orpana on Jo’ Buddyn bändikaveri yhtyeestä Groovy Eyes, joka on ollut Kolilla vuonna 2013.

Eräs vanha mies Urjalasta tulee festivaalille joka vuosi, ja nytkin hänen silmänsä loistavat. Hän pitää tapahtumasta erityisesti siksi, koska Kolilla pääsee ihan lähelle artisteja.

Viimeisenä esiintyy Balls, jota juontajan mielestä ei ole tarpeen esitellä. Tosin hän arvelee, että se saattaa johtua hänen omasta ikäluokkakuplastaan. Nyt mennään Amerikan laulumaille kolmella kitaralla. Balls on ollut aiemmin Kolilla vuonna 2009 ja Marjo Leinonen Jukka Orman kanssa vuonna 2020 bändillä BigFeet & LaLa.

Ballsin Mikko Murtomaa, basso, ja Petri Peevo, kitara. Kuva: Kirsi Jaatinen

Pera Huuskonen, kitara, ja Markus Tiiro, kitara. Kuva: Pertti Feller

Keikalla kuullaan myös Marjo Leinosen ensimmäinen oma biisi Raven. Paikalla on Ballsin suuri fani, bluesdiggari Teija Jaatinen, josta olen kertonut reportaasissani Kolilta viisi vuotta sitten. Teija ihailee Marjon karismaa ja säteilyä. Hän ei ole ainoa.

Artisti vetää heti tanssilattian täyteen. Marjokin tanssii. Hänestä näkyy pienten, syvien selkälihasten voima jäntevyytenä ja ryhdikkyytenä. Hän liikkuu kuin eläin korkokengistä huolimatta – tai niiden ansiosta. Onhan joillakin eläimilläkin korkokengät, ja niillä ne vielä kiipeilevät kallioseinillä. Marjo liikkuu vapaasti isossa tilassa ja tekee hassuja askelia ja yllättäviä ojennuksia. Tanssin lomassa Teija saa katsekontaktin Marjoon ja huutaa:

– I love you, Marjo!

Nämä kuultiin! Kuva: Kirsi Jaatinen

Marjo sanoo menevänsä ”sisäisellä svengillä eteenpäin”. Hän heittäytyy kaikilla taajuuksilla ja koko elinvoimallaan.

– Svengi tapahtuu korvien välissä, ja sieltä se siirtyy kaikkiin elimiin.

Tulevaisuus

Marjo miettii tulevaisuuttaan:

– Rock’n roll on lihaa. Se on niin fyysistä, että sitä ei voi rakentaa nostalgian varaan. Siinä pitää olla liekki eikä liekin muistelu. Iän myötä libido kyyristyy ja hiipuu, ja samalla rock’n roll haihtuu myös. Jos toistaa itseään kehäraakkina, se on musiikin surma. Mutta voihan siinä olla jokin toinenkin, vaikkapa hengellinen taso.

– Haluan vielä jatkaa, mutta en miten tahansa. Laulamisella on elinkaarensa, ja sen sisällä voi olla pienempiä elinkaaria. Voi vaihdella lajia ja ilmaisutapaa. Haluan luoda valikoiden ja harkiten merkityksellisiä hetkiä, joissa pystyn olemaan läsnä. Olen tähänkin asti vain elänyt ja antanut asioiden tapahtua. Ja teen lauluja, joita haluan laulaa.

– Olen kiitollinen siitä, että minulla on levy-yhtiö, joka julkaisee levyjäni. Nyt on hyvä vaihe: on tekeillä uusi BubliCansin levy, ja minulta on tilattu maalauksia.

Jo’ Buddy erottelee rockin ja rollin:

– Rock’n’roll on alun perin nuorison energinen versio aikuisten rasvaisesta rhythm & bluesista, ja se synnytti uudenlaisen intohimoisen kulttuurin. Uskon, että ne ovat tulleet jäädäkseen ja aina tulee joku, joka tuo niihin tuoretta pelihappea. Juttuni on relata ja antaa musiikin pulputa ja jalostua omalla painollaan ilman väkinäistä puristusta ja pitää painopiste enemmän roll-puolella.

Joku on sanonut, että blues on tylsää ja siinä soitetaan samaa biisiä kolme tuntia. Marjo ottaa kantaa tylsyyteen:

– Bluesin tylsyys ei johdu musiikista, vaan siitä, että sinistä nuottia ei ole päivitetty. Esiintyjä toistaa itseään. Perunan värisen suomalaisen on vapautettava sisäinen sarvikuononsa ja antaa sen pistää paikat remonttiin eikä ujostella. Hänen on mietittävä, mitä kerrottavaa hänellä on afroamerikkalaisella perinteellä, ja tehtävä siitä omakohtaista.

Jo’ Buddy puhuu sielun lääkkeestä:

– Mielestäni blues on sielun lääke ja sen tulkitsijan on hyvä olla asialleen sataprosenttisen omistautunut. On uskallettava paljastaa sielunsa, olla oma itsensä ja kertoa kuulijoille oma tarinansa, mitä myös lahjakkuudeksi kutsutaan. Sellainen kama resonoi ja inspiroi ihmisiä niin kauan, kuin on elämää tällä planeetalla. Siihen ei tarvita kovaa volumea eikä tiukkaan paalattua rytmiikkaa, eikä isoja laitteita.

– Valitettavasti nyt, kun lajin pioneerit ovat poissa, bluesin nimissä tehdään – ja on tehty siitä lähtien, kun se rantautui Eurooppaan – ties mitä puolivillaista, useimmiten blues rockia, mikä on pahimmillaan universumin tylsintä musaa. Ja siksikin bluesartistin vastuu on edelleen lääkitä ja vapauttaa kuulija arjen stressistä ja muista mielialaongelmista.

Yksi asia, joka Jussin mielestä on käsitetty väärin, on että blues olisi pelkästään hidastempoista ja surullista musaa.

– Niin kauan, kuin sitä on esitetty livenä, se on ollut pääasiassa mukaansatempaavaa tanssiin tarkoitettua, uptempo-pohjaista kamaa. Keikkasetissä on ollut yksi hidastempoinenkin, jonka aikana ihmiset voivat käydä baaritiskin kautta korjaamassa nestetasapainoaan, ja joillekin se on tarjonnut mahdollisuuden pariutua.

– Bluesin lähtökohtainen tarkoitus on vapauttava hengen nosto. Olen ollut onnekas saadessani 1990-luvulla mahdollisuuden esiintyä lähimpänä bluesin alkulähteitä, eli afroamerikkalaisten asuinalueiden juke jointeissa Louisianassa, Texasissa ja Chicagossa, enkä ole missään kohdannut yhtä intensiivisen vastaanottavaista yleisöä. Nämä olivat oivia tulikokeita jatkaa tätä toimitusta tällä vapauden valtatiellä. Ja olen luvannut itselleni, etten anna itselleni lupaa kuulostaa väsyneeltä ja jokaisessa livetilanteessa pitää löytyä tarvittava kortti takataskusta.

– Myös tulkitsijan olisi hyvä tuntea blues levytetyn historian koko laaja spektrumi, minkä avulla voi löytää aina uusia toisistaan poikkeavia lähestymistapoja.

Mitä Marjo ajattelee Jo’ Buddysta?

– Kun näin Jo’ Buddyn eka kertaa, mietin, miks tolla soundilla noin hyvin laulava äijä käyttää säröä. Ei tarttis. Hänellä on hyvä rytmiikka, ja ääni on notkea, metallinen, dynaaminen. Laulu on hyvin aksentoitu, ja ääni svengaa hyvin. Myöhemmin kun tehtiin yhteistyötä, kuulin hänen elämäntarinansa, ja se kuuluu hänen laulustaan, samoin intohimo musiikkiin.

– Tehtiin kerran duettona biisi Right Here in My Arms, jossa laulamme vuorotellen, ja ajattelin koko ajan: ”Vittu kun toi laulaa paremmin.” Fraseeraus on hänellä ”taivaallisesti tarhassa”.

Jo’ Buddy. Kuva: Johanna Leppänen

Entä mitä Jo’ Buddy ajattelee Marjosta?

– Koen, että ollaan musiikillisesti sielunsisaruksia. Olemme Marjon kanssa esiintyneet yhdessä, ja oli meillä jossain vaiheessa yhteinen bändikin.

– Marjosta välittyy se, minkä isä mulle opetti. Ei ikinä pidä hävetä omaa ilmaisuaan. Ei saa tippaakaan hävetä. Marjo heittäytyy omalla persoonallaan, ja siihen kuuluu tietty varomattomuus ja avoimuus. Kainuuhan on aavaa preeriaa, missä on runsaasti tilaa kasvaa olemaan auki ja vapaa.

Marjo Leinonen. Kuva: Johanna Leppänen

Perjantain keikkojen jälkeen

– Hyvää yötä ja sinisiä unia, sanoo juontaja yhden maissa Ballsin encoren jälkeen.

Olemme tanssineet itsemme väsyksiin, ainakin Tervosen Jukka ja Liisa, Jaatisen Teija, Urjalan mies ja minä. Biisilista lähtee nimikirjoituksella varustettuna tuliaisiksi suurelle musiikkitietäjälle ja fanille Pertti Pulkkaselle, joka ei ollut onnistunut saamaan kyytiä Kolille. Pulkkanen pitää intohimoista rokkiblogia, ja hän on kirjoittanut Ballsista muun muassa Desibeli.netiin.

Jo’ Buddy sanoo, että tämä oli paras hänen näkemänsä Ballsin keikka. Voin kuvitella, kuinka Pulkkasta harmittaa. Onneksi Youtubesta löytyy Lieksan kaupungin taltiointi ja Olavi Rytkösen taltiointi.

Ballsin jäsenet ovat antaneet kaikkensa. He roudaavat ja kävelevät hotellin käytävää soittimien kanssa. Marjolla on lippalakki syvällä päässä. Takahuoneesta on riistakäristys jo kannettu pois. Heillä on nälkä. Onneksi respasta saa sämpylät matkaan.

He astuvat ulos pimeyteen. Majoitus on alahotellilla, mutta he pääsevät nukkumaan pian. Aamulla sataa. He ovat melko virkeitä ajamaan takaisin Helsinkiin. SF-Bluesin Lahden-keikan Marjo on omalta osaltaan perunut. Marjolle Koli riittää tällä kertaa.

Jo’ Buddy lähtee ajamaan kohti Savonlinnan Kulttuurikellaria, ja sen jälkeen edessä häämöttävät vielä Kouvolan ja Liedon keikat ennen kuin on lento kotiin Lontooseen tiistaina.

Festivaalin lauantai

Sateen jälkeen aurinko tulee taas esiin, ja laaksot höyryävät. Auringon värjättyä läntisen taivaan oranssiksi festivaalilla esiintyy ensimmäisenä hauska kuopiolainen Bluesberries, jolla on instrumentteina muun muassa pyykkilauta ja soikkobasso. Soikkobasso on askarreltu saavista ja harjanvarresta. Basson kieli on perämoottorin käynnistysnaru. Tämä liittyy bluesin DIY-perinteisiin.

Viimeisenä päästetään irti helsinkiläinen Knucklebone Oscar, mutta varsinainen yllättäjä on keskimmäinen esiintyjä, helsinkiläinen nuoren sukupolven bändi Blues Bizarre. Se soittaa omia biisejä, ja musiikki on ehdottoman omaäänistä, taitavaa, kokeilevaa, leikkivää ja vähän nyrjähtänyttä: Kitaroita rääkätään. Välillä taas antaudutaan merelliselle keinunnalle tai lähestytään kaoottista jatsia. Soittamisen iloa on, ja aikamoinen tikka on tuo bändin rumpali.

Saamme jälleen kokea luovaa musiikin virtaa emmekä mitään ennalta määrätyn kaavan suorittamista. Festivaali on onnistunut, ja yleisö on tyytyväinen. Hyvä merkki on, kun tarjoilijatkaan eivät malta olla ottamatta tanssiaskelia kaiken kiireen keskellä.

Sunnuntain mietteitä

Maisema sunnuntaiaamuna 21.9.2025 hotellin ikkunasta. Kuva: Kirsi Jaatinen

Sunnuntaiaamuna pilvet ovat matalalla. Bluestapahtuma on ohi. Joillekin blues on hyvin tuttua omaa musiikkia, joka resonoi sisäisen todellisuuden kanssa. Joskus siinä on surullinen pohjavire, mutta silti enimmäkseen leikkiä ja soittamisen iloa. Se saattaa liittyä samaan kuin kehonhuoltomenetelmän isän Moshe Feldenkraisin ajatus mukavuuden löytämisestä velvollisuudessa. Kun mustat orjat raatoivat puuvillapelloilla, he lauloivat. Kun heiltä kiellettiin laulaminen ja soittaminen, he alkoivat stepata.

Havahdun siihen, että nyt on 60 vuotta siitä, kun aloin kuunnella bluesia. Syksyllä 1965 saapui nimittäin levysoitin erään jyväskyläläisen omakotitalon yläkertaan. Jyväskylässä ei myöhemminkään voinut välttyä bluesilta. Jo’ Buddyn ja Marjo Leinosen olen molemmat kuitenkin nähnyt livenä ensi kerran Kolilla. Molemmista on syntynyt aito ja empaattinen kuva. Jussin halaus on epäröimätön ja kohtelias, ja Marjolla on maailman pehmein ja lämpimin tassu.

Ensi vuoden Koli Ruska Blues järjestetään 25.–26.9.2026.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua