Elämää, erotiikkaa ja kuolema barokkityyliin – arviossa Sibelius-Akatemian Orpheus Tampere-talossa

Maija Rautasuo (Euridice) ja Orfeus (Sakari Topi). Kuva: Tuomas Tenkanen

Georg Philipp Telemann: Orpheus Tampere-talossa 8.10 2025. Sibelius-Akatemian oopperaorkesteri, -kuoro ja solistit. Joht. Markus Lehtinen.

Tehdään alkuun yksi asia selväksi. En käytä tästä oopperasta virallisen otsikoinnin mukaista nimeä Orpheus, vaan Orfeus, kuten nimi mytologiassa ja kulttuurihistoriassa yleensä taipuu. Samalla kirjoitusvirheiden mahdollisuus pienenee.

Sitten asiaan. Olipa hieno kokemus, tämä Sibelius-Akatemian tuottama Telemannin ooppera Orfeus. Se sai ainoan esityksensä Tampereella keskiviikkoiltana Tampere-talon isossa salissa. Aikaisemmat esitykset on nähty Helsingin Musiikkitalossa.

Georg Philipp Telemann (1681–1767) tunnetaan ennen kaikkea soitinsävellyksistään ja tuottoisuudestaan. Häneltä jäi yli 3 000 numeroitua sävellystä. Silti Telemannin orkesteri- tai kamarimusiikkia kuulee harvoin, oratorioita tai oopperoita tuskin koskaan ja tällaista esitystä Tampereella ei varmaan ikinä ennen.

Sääli, että Tampere-talon alakatsomo oli tuskin puolillaan yleisöä. Juuri nyt olisi kannattanut tulla paikan päälle.

Barokki-ilme ja sähkökitara

Telemannin Orfeus-ooppera täyttää ensi vuonna 300 vuotta. Saksalaisen barokistin sulkakynästä lähtenyt versio on aika tuntematon Monteverdin ja Gluckin vastaavien oopperoiden rinnalla. Omaan aikaamme antiikin rakkaustarinan toi Marcel Camus elokuvalla Musta Orfeus vuonna 1959.

Orfeuksen toteutti Taideyliopiston Sibelius-Akatemian oopperakoulutus. Montussa soitti Markus Lehtisen johtama akatemian oopperaorkesteri – ja hyvin soittikin – ja tapahtumia säesti akatemian oopperakuoro. Laulajat ovat kaikki Sibelius-Akatemian entisiä tai nykyisiä oppilaita.

Sekä Sibbe itse että Telemann paksussa peruukissaan olisivat olleet ylen tyytyväisiä lopputulokseen. Vilppu Kiljusen ohjaus, Anton Kulaginin valot, Sampo Pyhälän lavasteet ja Pia Lasosen suunnittelemat puvut tekivät oikeutta säveltäjälle, esittäjille ja koko Orfeus-tarulle, jossa keskeistä ovat rakkaus ja kuolema.

Lavailme oli nykyaikainen, mutta barokin vaikutteet olivat selvästi läsnä. Orkesterin vahvistukseksi tuotu sähkökitara kurkotti kohti nykyaikaa ja lisäsi tehoa ja dramatiikkaa. Ainoat miinuspisteet tulevat jalkojen alla kumisevasta vinosta esityslavasta, joka tarinan edetessä toki osoitti tarpeellisuutensa.

Orfeus (Sakari Topi) ja Pluto (Joona Juntunen) käyvät kamppailua Euridicen sielusta. Kuva: Tuomas Tenkanen

Naiset vahvasti esillä

Orfeus ja opiskelijat sopivat hyvin yhteen, sillä juuri näin Telemann itsekin teki. Hän otti oppilaita, perusti musiikkiopiston sekä harjoitutti ja esitytti oopperoita heidän kanssaan Leipzigissa. Kaikkiaan miehen tiedetään kirjoittaneen noin 50 oopperaa, joista iso osa on sittemmin kadonnut.

Telemannin mukaan muusikoiden piti esiintyä ja ansaita elantonsa taidoillaan. Aikalaisille tällainen ammattimuusikon käsite oli kauhistus. Musiikkihan oli hienoa herrasmiesten huvia!

Tämän esityksen laulajat ja muusikot ovat hyvällä telemannilaisella tiellä. Vahvimman vaikutuksen tekivät nyt naiset: Leila Saari (Orasia), Maja Burggraaff (Ismene), Maija Rautasuo (Euridice), Karoliina Hautala (Ascalax) sekä Manca Kumar (Cephisa, papitar).

Orfeus ja ilmakitara

Orasian hahmo on varhainen Yön kuningatar, joka kituu rakkauden, koston ja katumuksen ristiaallokossa. Ensin hän rakastaa Orfeusta, sitten kiroaa tämän ja lopulta – Orfeuksen kuoltua ja päästyä Euridicen luokse manalaan – surmaa itsensä, mutta vain rakastaakseen vielä kuoleman jälkeenkin. Sopraanorooli on vaativa ja laulettavaa paljon, mutta Saari selvisi loistavasti.

Yksi esityksen kohokohdista oli toisen näytöksen loppupuolen kohtaus, jossa Orasia ja Ismene ovat lavalla yhtä aikaa. Mitä barokkioopperan lumoa ja kauneutta! Hieno oli myös ensimmäisen näytöksen lopettava Orfeuksen uljas sankariaaria.

Miehet tuntuvat tässä antiikin tarussa silti jäävän vahvojen naisten jalkoihin, vaikka kovasti yrittävätkin. Sakari Topi (Orfeus), Wille Enckell (Eurimedes) ja Joona Juntunen (Pluto) tekivät pätevät roolit, vaikka välillä hahmot menivät tahallisen tai tahattoman komiikan puolelle.

Tarinan mukaan Orfeuksen lyyra lumosi Pluton niin, että hän vapauttaa Euridicen manalan kahleista. Kun bassobaritoni Topi hetken riehui lyyrineen näyttämöllä kuin ilmakitaran MM-kisoissa, oli monella naurussa pitelemistä.

Sibelius-Akatemian koko joukkue kuvattuna Tampere-talon Isossa salissa. Kuva: Tuomas Tenkanen

Elämän ilot ja hovielämän kirot

Orfeus ei ole mikään barokkimusiikin klasarihitti, mutta se on kauttaaltaan ammattimiehen työtä. Telemann käyttää sujuvasti aikansa oopperan tehokeinoja kuten kansantansseja (joista hän kovasti piti) tai kaikuefektiä. Säestys siirtyy ketterästi tunnelmasta toiseen, eikä mikään tunnu musiikissa turhalta.

Kaiken lisäksi esityskieli oli pääosin saksa, vaikka muutamat aariat lauletaan italiaksi. Sekin oli aikaansa edellä.

Nymfien kuoro ja viehkeät tanssit antavat ymmärtää, että elämässä on paljon iloja – henkisiä ja lihallisia. Orfeuksen suulla Telemann antaa myös huutia oman aikakautensa hovielämälle ja vallan kammareissa parveileville siipeilijöille.

Resitatiivilaulun ja keinuvien kuorokohtausten vaikuttamana jäin pohtimaan 1700-luvun (saksalaisen) oopperan ja saman aikakauden passioiden suhdetta. Musiikin rytmiikka ja tehokeinot sekä vaikutus kuulijaan ovat sama, kuunteli sitten maallista tai kirkollista tekstiä. Passioita ei turhaan kutsuta kirkko-oopperoiksi.

Kari Pitkänen
kari.pitkanen(at)kulttuuritoimitus.fi

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua