Sellosali muuttui Club Silencioksi – David Lynchin elokuvien musiikki soi Gasthaus Orkesterin käsissä

09.12.2019
levoton tuhkimo by hanna maria gronlund kulttuuritoimitus INSTA

Konserttiarvostelu: Gasthaus Orkesterin konsertissa Espoon Sellosalissa kuultiin musiikkia kaikista David Lynchin kymmenestä pitkästä elokuvasta kolmea lukuun ottamatta. Jukka Sammalisto kuunteli.

Gasthaus Orkesteri: Music from the Movies of David Lynch Espoon Sellosalissa 7.12.2019.

David Lynchin elokuvien musiikin esittäminen konserttitilanteessa on sekä houkutus että riski, jossa voi mennä metsään. Blue Velvetistä (1986) alkaen Lynchin hovisäveltäjänä toiminut Angelo Badalamenti on taikonut niin herkkiä ja ainutlaatuisia synteettisiä sävelkudoksia, että niiden luomaan tunnemaailmaan monelle on muodostunut miltei henkilökohtaisia siteitä. Toisekseen Lynch on hyödyntänyt monimerkityksellisellä tavalla monia ikivihreiksi ennättäneitä popklassikkoja.

Keväästä 2015 on helsinkiläislähtöinen Gasthaus Orkesteri järjestänyt suosittuja Twin Peaks -konserttejaan, mutta tänä vuonna on ollut vaihteeksi vuorossa kolme Lynchin elokuviin paneutuvaa konserttia. Valitsin niistä viimeisen, sillä alkanut pimein vuodenaika ja Espoon Sellosalin mysteerin mahdollistava interiööri tuntuivat kontekstoivan parhaiten tilaisuuden luonnetta.

* *

Lauantaina Sellosalissa kuultiin sekä alkuperäistä että lainattua musiikkia kaikista Lynchin kymmenestä pitkästä elokuvasta paitsi Dyynistä (1984), The Straight Storysta (1999) ja Inland Empiresta (2006).

Huomattavimmin edustettuna olivat nykyisin useimmiten Lynchin huippuhetkenä pidetty Mulholland Drive (2001) ja toisinaan jopa hänen uransa heikoimmaksi lenkiksi laskettu Twin Peaks – tuli kulje kanssani (1992). Mulholland Driven vähäeleisen vainuavasti varjojen maailmaan kuljettava teema avasi konsertin, vinkaten tietenkin, mihin kuuntelija voisi itsensä kuvitella: elokuvan käännekohdan arvoitukselliseen Club Silencioon.

Kahdeksanhenkinen orkesteri soitti tällöin vielä lavan edessä olleen läpinäkyvän visuaalisen seinämän takana. I Float Alone, Twin Peaks -laulaja Julee Cruisen ensimmäisen soololevyn lisäksi harvinaisessa videojulkaisussa Industrial Symphony No. 1 (1990) kuultu kappale, oli tässä kohtaa oivallinen valinta osoittaessaan, että orkesteri on perehtynyt syvällisesti teemaansa.

Tuli kulje kanssani -elokuvan laveasti levenevän synkän teeman jälkeen seinämä äkkiä vetäistiin pois, kun Mulholland Driven avauksessa kuultu Jitterbug nostatti tunnelman yhtäkkiä, mutta korvalumeenomaisesti rennommaksi, avoimemmaksi ja rytmikkäämmäksi. Myös liikkuvammaksi, sillä orkesterin jäsenet tanssahtelivat, taputtelivat ja yllyttivät yleisöä samaan.

Mulholland Drive -elokuvan alussa kuultu Jitterbug.

Mutta kuten elokuvassa, se oli ohi pian. Konsertissa tosiaan sukkuloitiin elokuvasta toiseen, mikä pitikin tunnelman vireänä ja ennalta-arvaamattomana.

Lavan taakse siirtynyt visualisointi tuntui jo arvatenkin vähän päälleliimatulta, koska musiikki itsessään luo niin vahvoja mielleyhtymiä Lynchin elokuviin. Muutaman kerran onnistuttiinkin. Mulholland Drivesta poimittu 1960-luvun sokeripala I’ve Told Ev’ry Little Star myötäili onnistuneesti elokuvan kohtausta, kun laulaja Susanna Tikkasen kasvot keimailivat koe-esiintymistä muistuttaen lähikuvassa korkealla hänen takanaan.

* *

Toisessa setissä Mulholland Drivesta kuultiin vielä dramaattinen Llorando, ja vaikka konsertin todellisuutta oli muuten teatralisoitu varsin viitseliäästi, Tikkanen ei kuitenkaan pyörtynyt lavalle tässä kohtaa laulun jatkuessa.

Julee Cruisea melkoisesti muistuttavaksi maskeerattu Tikkanen onkin lahjakas ja monipuolinen laulaja, jollaista ilman tällainen konsertti ja kunnianosoitus voisi laaja-alaisuudessaan helposti kaatua mahdottomuuteensa. Twin Peaks -musiikin eteerisen tyylin ohelle kun vaaditaan niin paljon muutakin. Villistä sydämestä (1990) kuultu mouruava hiillostus Up in Flames jäi toki tulkinnassaan lieskojen päähän Koko Taylorista, mutta koko Lynch-tuotannon kenties suurin hittibiisi, Chris Isaakin Wicked Game (joka tosin vain uudelleenjulkaistiin Villin sydämen myötä) säväytti vinkeällä sovituksellaan ja hiukan laahaavalla laulullaan.

Saman elokuvan alussa soiva Powermad-yhtyeen Slaughterhouse kuultiin vain siihen asti kuin shokeeraavassa kohtauksessakin, mikä oli tavallaan sääli, sillä kunnon speed-vaihde olisi tuonut konserttiin elokuvan Sailor Ripleylle ominaista hupaisaa postmodernia uhoa. Slaughterhouse tosin vaihtui tehokkaasti Lost Highwayn (1997) Dub Drivingiin, jossa erityisesti Arto Nevalaisen bassotyöskentely ylsi vahvaan neonoir-tunnelmaan. Instrumentaalimedleyn päätti Twin Peaks -elokuvan hypnoottinen The Pink Room, jossa keskeisintä olisi kyllä ollut sen pitkä kesto ja painostava toisteisuus.

Ensimmäisen setin päätöksenä kuultu komea Twin Peaks -laulu Sycamore Trees muistetaan alkuperäisen sarjan viimeisestä jaksosta legendaarisen Jimmy Scottin värisevänä tulkintana. Tikkanen ei onneksi yrittänyt imitoida Scottin ajan patinoimaa ja omintakeista ääntä vaan osoitti pelkistetysti loistokkaan sävelmän mahdin.

Lost Highwaysta, jonka soundtrackilla Badalamentin osuus oli verrattain minimaalinen, kuultiin perätysten David Bowien ja Brian Enon unohtumaton, Bowien 1. Outside -levyltä (1995) poimittu tunnuslaulu I’m Deranged melko progressiivisena, kitaristi Janne Stormin taitoihin keskittyvänä sovituksena ja Screamin’ Jay Hawkins -klassikko I Put a Spell on You, jolle Pauliina Kauppilan rujo rumpupaahto ja Tikkasen riipivä revittely tekivätkin sellaista mannaa, ettei Marilyn Mansonia ja 1990-luvun lopun trendejä tullut sekuntiakaan ikävä.

I’m Derangedin päätteeksi puhaltimista Jasmin Afanehin rinnalla vastannut Paavo Rantanen tuli keskelle lavaa soittamaan yhtä pitkää ääntä saksofonistaan, muttei valitettavasti lähtenyt soittokalunsa kanssa sille tuskaiselle tielle kuin Fred Madison elokuvan jazzklubilla.

Roy Orbisonin In Dreams Blue Velvet -elokuvassa.

Blue Velvetin suloisenkipeä hyvänyönlaulu In Dreams meinasi ensin kaatua Tikkasen toimimattomaan mikkiin, mutta hän selviytyi lopulta vaativasta hetkestä kunnialla, vaikkei Roy Orbisonin tapaisella luontevuudella korkeimpia ääniä tavoittanutkaan. Oman oudon tunnelmansa tähän toi, että rumpali Kauppila muistutti koko konsertin ajan sineä sädehtivässä drag-tyylisessä samettiasussaan elokuvassa laulun näennäisesti tulkinnutta Beniä. Sovituksen erottuvat huilusävelet kiehtoivat korvaa.

Nimilaulu tästä Lynchin maineen luoneesta elokuvasta kiteytti osaltaan tällaisen konsertin merkityksellisyyden. Vaikka Isabella Rossellini on pikkukaupungin yökerholaulajatar Dorothy Vallensin hauraassa roolissa elementissään, rooliin tavallaan kuuluu, ettei laulusuoritus olekaan tyylikkyydestään huolimatta aivan ensiluokkainen. Alkuperäisessä tyylissä pysyen, mutta taitoaan silti hyödyntäen Tikkasen tulkinta tavoitti siis sellaisen tavoittamattoman, mitä elokuvassa ei ole.

Konsertin päätösnumerona kuultiin yllättävän vahvasti alkuperäisen tavoittava Mysteries of Love, Badalamentin ja Cruisen ensimmäinen yhteistyö ja samalla oikeastaan koko perusta konsertin rakenteelle.

Siitä huolimatta Badalamentia edeltävää Lynch-tuotantoa ei onneksi unohdettu. Eraserheadista (1977) kuultiin sekä Fats Walleria aidonoloisilla urkusoundeilla ja In Heaven, jonka Tikkanen lauloi vanhan harmaan lankapuhelimen luuriin. John Morrisin (1926–2018) Elefanttimieheen (1980) säveltämä surumielisesti sirkussävyinen teema kuultiin heti väliajan jälkeen. Sen mukanaolo sykähdytti henkilökohtaisesti, sillä Elefanttimies oli aika lailla tasan 30 vuotta sitten marraskuussa 1989 ensitutustumiseni Lynchiin.

Lynch-soundtrackeja puolet nuoruudestaan kuunnelleelle konsertin soitossa kuuli paikoin tiettyä pingottuneisuutta, mutta tilanne parani huomattavasti loppua kohden. Kosketinsoittaja Paula Präktigin tekemissä sovituksissa otettiin juuri sopivissa määrin vapauksia. Toisen kosketinsoittaja Katriina Siekkisen vastuulla olivat yleensä Badalamentin kylmimpiä väreitä nostattavat melodiat, ja hän suoriutui niistä mallikkaasti.

* *

Kaiken kaikkiaan konsertista jäi kiitollinen ja suht täyteläinen olo, vaikka hyviä valintoja olisi riittänyt toisenkin konsertin verran. Esimerkiksi parjatusta Dyynistä muistetaan usein vain Toton sinfoninen mahtailurock, vaikka siitä löytyisi myös Brian Enon, Roger Enon ja Daniel Lanois’n huikaisevan hieno yhteistyö Prophecy Theme.

Vielä taputusten jälkeen Gasthaus Orkesteri tuli esittämään viattomuuden ja tietoisuuden rajalla tyylipuhtaasti lipuvan Questions in a World of Blue -kappaleen Tuli kulje kanssani -elokuvasta. Se tuntui jo aivan kuin kauneimpien joululaulujen kuuntelulta.

Ja siitähän tässä kai tavallaan saattoi olla kyse, Lynch-fanien joulusta, jossa pukin tilalla oli kääpiö. Konsertin juonsi asiaankuuluvan hämmentävästi, mutta tarkoin valituin sanoin ja hiljaisin hetkin ”mies toisesta paikasta”, jota näytteli Eetu Salminen.

Jukka Sammalisto