Vuoden 2019 erinomaiset #1: 20 elokuvaa

Kulttuuritoimitus

Seuraavassa Kulttuuritoimituksen tekijät esittelevät kaksikymmentä kuluneen vuoden erinomaista elokuvaa. Esitellyt elokuvat eivät ole paremmuus- vaan aakkosjärjestyksessä.

Lista ei ole minkäänlaisen äänestyksen tai haudanvakavan komiteamietinnön tulos; siltä ei siis välttämättä löydy aivan jokaista vuoden kahdestakymmenestä parhaasta elokuvasta.

Jokainen esitellyistä elokuvista on kuitenkin ansainnut paikkansa listalla olemalla erinomainen – ainakin tekstin kirjoittajan mielestä. Antoisia lukuhetkiä ja erinomaista elokuvavuotta 2020!

Lisää vuoden 2019 erinomaisia asioita löydät täältä!

* *

And Then We Danced

Levan Akinin elokuva vie katsojan perinteisen georgialaisen tanssin maailmaan. Siinäkin olisi jo kylliksi. Liike ja musiikki on upeaa.

And Then We Danced on herkkävireinen kuvaus tanssiakatemiassa opiskelevien nuorten elämästä. Keskilattialla hikoilevat toisiinsa rakastuneet nuoret miehet. Kolmanneksi pyöräksi parketin laidalle jää tyttö omien tunteidensa kanssa. Näyttelijät loistavat.

Elokuvan maailma on rankka, mutta sen kuvaus välttää rankistelun, kliseiden sudenkuopat ja amerikanimelän. Nuoruus on kultainen ja bileissä aika tiivistyy. Juhlan jälkeen tulee krapula ja tässä se on kuvattu niin hartaasti, että omaakin suuta kuivaa.

Georgialainen miehen malli on siksi paljon myrkyllinen, että tuotanto lähetti keskeiset näyttelijät ensi-illan jälkeen joksikin aikaa muille maille. Heidän esittämilleen nuorukaisille ei tarinassa tarjota lippuja satumaahan. Kimmo Ylönen

Apollo 11

Missään tapauksessa en odottanut, että kokisin vuoden jännittävimmät elokuvateatterihetket sellaisen tarinan parissa, jonka loppuratkaisun tiesin varsin hyvin jo etukäteen.

Ensimmäisestä miehitetystä kuulennosta kertova Apollo 11 oli kuitenkin niitä dokumenttifilmejä, joiden aikana huomaa puristavansa elokuvateatterin penkin kädensijoja rystyset valkoisina, hengitystään pidätellen.

Todd Douglas Miller on löytänyt NASAn arkistomateriaalista leikkaamaansa puolitoistatuntiseen juuri täydellisen tasapainon dokumentaarisen roson, analyyttisen viileyden, miljoonan dollarin laadukkuuden ja sopivasti dramaattisen amerikkamahtipontisuuden välillä.

Neil Armstrongin ja Buzz Aldrinin tarinan tuntee jokainen, ja Apollo 11:n hiljaiseksi sankariksi nouseekin Michael Collins. Hänen tehtäväkseen jäi odotella Kuun pinnalla käppäillyttä kaksikkoa tyhjyydessä lilluneessa komentomoduulissa Columbiassa. Yksinäistä hommaa oli se.

Aldrinin tavoin Collins täyttää ensi vuonna 90, jos avaruus suo. Antti Lähde

Aurora

Rovaniemen talveen sijoittuva romanttinen komedia rikkoo odotuksia: Lapin taikaa ja joulun ihmemaata ei näy.

Nuhjuisten lähiökämppien, räkälöiden ja päihdeklinikoiden paaluttamassa elämänpiirissä ei ole turisti- eikä muitakaan kliseitä. Lunta, pimeyttä ja arktista hulluutta on useammankin talviunen tarpeiksi.

Mimosa Willamon esittämän kovapintaisen, kynsihoitolassa työskentelevän Auroran elämä täyttyy työn ohella biletyksestä. Kinky-bestiksensä (Oona Airola) kanssa paikkakunnan baarit koluava Aurora on jo oppinut suhteessa miehiin vähimmäismäärän karskia kyynisyyttä. Kun hän tapaa grillikioskilla iranilaislähtöisen pakolaisen Darianin (Amir Escandari), siitä tulee suunnanmuutoksen paikka. Harvassa ovat ne romanttiset komediat, joiden käyttövoimana ovat pakolaisuus ja päihdeongelmat.

Ohjaaja Miia Tervon ensimmäinen pitkä elokuva onnistuu yhdistämään ristiriitaisilta tuntuvat aineksensa älyttömän hauskasti ja realistisesti. Elokuvassa on rosoa muillekin malliksi. Antti Selkokari

Burning

Lee Chang Dong on yksi lahjakkaimpia eteläkorealaisia ohjaajia. Burning on täysosuma ohjaajan henkilöpsykologiaa ja Etelä-Korean yhteiskunnallista ilmastoa yhdistelevässä elokuvatuotannossa.

Paljon on puhuttu siitä, miten Lee adaptoi japanilaisen Haruki Murakamin novellin Barn Burning Etelä-Koreaan, mutta viittaukset Fitzgeraldin Kultahattuun ja Faulkneriin ovat nekin selkeitä.

Nuori mies Jongsu aloittelee kirjailijan uraa ja törmää kotikylästään Souliin rantautuneeseen Haemiin. Haemi raahaa pian kolmanneksi pyöräksi Benin. Tämä on yläluokkainen, kun taas Jongsu ja Haemi tulevat maanviljelyskylästä aivan Pohjois-Korean rajalta.

Lee tuo yhteiskunnallista tajua Murakamin kovin keskiluokkaiseen ja ei-poliittiseen tapaan kirjoittaa. Lopulta kyse lie kirjoittamisprosessista: miten paljon Benin väitteessä kasvihuoneiden polttamisesta on totta ja miten paljon Jongsun kuvitelmaa? Minne Haemi katosi? Ja onko se lopussa ilmestyvä kissa Haemin Pannu-kissa?

Burningissä riittää pohdittavaa useammankin katselukerran verran. Eija Niskanen

Downton Abbey

1920-luvun kartanoelämää, brittiläisen yhteiskunnan rakenteita ja sen muutoksia tarkasteleva Downton Abbey -sarja keräsi kuuden tuotantokautensa aikana suuren fanijoukon. Rakastettu televisioepookki sai syksyllä jatkoa elokuvan muodossa.

Loikka hittisarjasta elokuvaksi on aina iso riski mutta valkokankaalle siirretty Downton Abbey ei tuota pettymystä. Se on todellinen hyvän mielen raina, erinomaisesti sekoitettu happaman makea ylellinen cocktail, jossa on juuri sopivin mittasuhtein jännitystä, dramatiikkaa, romantiikkaa, hyvää sanailua, huumoria ja kyynelkanavien avaajaa, ja upea visuaalinen maailma.

Fanikulttuurien moninaistumisen, tiivistymisen ja vahvistumisen vuosikymmenellä Downton Abbey onnistuu palvelemaan katsojakuntaansa tehden sen hyvällä silmällä ja laadukkaasti. Elokuvan juoni on varmasti lähellä juuri sellaista jatko-osaa, jollainen olisi voinut lähteä fanifiktioon erikoistuneen entusiastin kynästä, mutta silti tarpeeksi yllätyksellinen. Elissa Määttänen

Joker

Todd Phillipsin ohjaama Joker on paluu 1970-luvun kantaaottavien elokuvien pariin. Jokerissa on vahva yhteiskunnallinen viesti: pitäkää huolta vähäosaisistanne, älkääkä varsinkaan nimitelkö heitä, sillä sorretut nousevat kapinaan, ja silloin eivät sijoitukset enää pelasta.

Jokerin vahvuus on pääosaa esittävä Joaquin Phoenix, joka kykenee muuntautumaan hintelästä, epämuodostuneesta kummajaisesta pelottavaksi tappajaksi. Phoenix on rakentanut roolinsa ennennäkemättömän huolellisesti. Jokaisen tunnetilan eleet ja ilmeet ovat loppuun asti mietittyjä.

Jokerissa on lukuisia viittauksia elokuvan ja sarjakuvan klassikoihin. Jopa osa Murray Franklin Show’n kuvakulmista on napattu Frank Millerin Yön Ritarin paluu -sarjakuvasta. Kun elokuvan lopussa ambulanssi törmää poliisiautoon, symboliikka on selkeää: sairaus ja hulluus teilaavat järjestäytyneen yhteiskunnan.

Elokuva jättää ilmaan kysymyksen onko koko tarina pelkkä mielisairaan Jokerin omassa päässään kehittämä fantasia. Petri Hänninen

Kiitos tilauksestasi

Englantilainen elokuvaohjaaja Ken Loach, 83, on ammentanut samasta kaivosta 1960-luvulta lähtien. Se, että kaivo ei kuivu millään, kertoo sekä Loachin ainutkertaisuudesta että länsimaisten yhteiskuntien kyvyttömyydestä ratkaista ongelmiaan.

Ken Loach on sosialisti ja hänen omin tyylilajinsa yhteiskunnallinen realismi. Loachin elokuvat kertovat tavallisista ihmisistä ja heidän vaikeuksistaan. Realismia hänen elokuvissaan edustaa myös se, että näyttelijät ovat usein amatöörejä tai korkeintaan harrastelijoita. 1960-luvulla Ken Loach hätkähdytti muun muassa elokuvillaan Tule kotiin, Cathy sekä Poika ja haukka. Nyt veteraani on yltynyt hurjaan loppukiriin.

Kiitos tilauksestasi -draamassa pahaa edustaa uljas, uusi alustatalous, joka minimoi riistäjän riskin ja jättää työläisen kuseen. Systeemin rattaissa ihmisen arvo on sama kuin sokeritoukan. Kaikki rakentuu ahneuden, ei välittämisen varaan.

Kiitos tilauksestasi -elokuvan voi katsoa vain kahdella tavalla – joko sulkea silmänsä kaikelta tai parkua ne punaisiksi. Tero Alanko

Koirat eivät käytä housuja

Elokuvataide on parhaimmillaan emotionaalista pornografiaa, jossa yksinäinen katsoja nauttii elokuvateatterin pimeydessä tirkistelemällä yksisuuntaisen ikkunan läpi toiseen todellisuuteen elokuvan laukaistessa hänessä keinotekoisia tunnereaktioita. Kaikki elokuvat eivät täytä tätä määritelmää, mutta J-P Valkeapään Koirat eivät käytä housuja täyttää.

Elokuvan saattoi laskea mestariteokseksi välittömästi sen julkaisun jälkeen, vaikka aika ei ole vielä tehnytkään tehtäväänsä näyttämällä sille paikkaa laajemmassa elokuvahistoriassa. Valkeapään ohjaus on niin puhdasta audiovisuaalista ilmaisua, ettei epäilyksiä jää.

Pekka Strangin näyttelemä lääkäri menettää vaimonsa onnettomuudessa – premissin Valkeapää kertoo katsojalle salamannopeasti ilman turhaa pitkittämistä tai korneja kerronnallisia apukeinoja – ja alkaa etsiä lievittävää lääkettä kokemaansa syyllisyyteen. Apua tarjoaa Krista Kososen esittämä domina. Seuraus on ajoittain groteski, mutta kokonaisuutta hallitsee inhimillinen lämpö, jollaista ei moni draama tavoita. Valtteri Mörttinen

Kärsimys ja kunnia

Pedro Almodóvarin jo 40-vuotinen pitkän elokuvan tuotanto jakautuu aika selvästi räävittömiin farsseihin ja vakaviin melodraamoihin. Kärsimys ja kunnia on sikäli tyypillistä jälkimmäistä Almodóvaria, että siinä selvitetään miltei salapoliisitarinan tarkkuudella päähenkilön henkilökohtaista menneisyyttä, joka kummittelee eri tavoin hänen nykyhetkessään. Salaisuuteni kukka (1995), Kaikki äidistäni (1999), Huono kasvatus (2004) ja Volver (2006) ovat Kärsimyksen ja kunnian selvimpiä sukulaisteoksia ohjaajan tuotannossa.

Volver on ollut tähän mennessä Almodóvar-suosikkini, mutta Kärsimys ja kunnia tarjoaa sille haasteen. Jotain ihmeenomaista kypsymistä on tapahtunut Almodóvarin kerronnalle, ikään kuin kuvat hengittäisivät entistä syvempään. Tapa kuvata tiedostetun ja tiedostamattoman kipeää risteämistä ihmiselämän eri vaiheissa yltää sellaiseen luontaisuuteen, joka tuntuu heijastuvan valkokankaalle suoraan tekijän päästä kuin välissä ei olisi mitään teknisiä apparaatteja.

Harvoin henkilöiden ja heidän ratkaisujensa taustoittamiseen uhrataan näin paljon. Kärsimyksen ja kunnian jälkeen ei tule ensimmäisenä mieleen kysyä, miksi ohjaajan ote on hiukan lipsunut viime vuosina. Jukka Sammalisto

Midsommar – loputon yö

Ari Asterin ohjaama, lähinnä kauhuelokuvaksi mieltyvä mutta tyylilajiaan tarvittaessa saumattomasti vaihteleva Midsommar – loputon yö oli kesän hallusinogeenisin elokuva. Ruotsalaisen keskikesän kauneus paljastaa painajaismaisen kääntöpuolensa, ja sekä kauneus että painajaismaisuus esitellään yhtä lailla hallitun harmonisin kuvin.

Hienostuneen hidasta tunnelman rakentelua, kummallista komedian ja psykologisen piinan vuorottelua ja tarvittavan usein tyrmistyttävän tylyjä kohtauksia. Pistää miettimään myös omien juhannusperinteiden hämmentäviä pakanallisia juuria. Ville Pirinen

Olliver Hawk

Siinä missä suomalainen fiktioelokuva edelleen rimpuilee väsyneiden suurmieskuvausten loputtoman tuntuisessa suossa ajoittaisine toivon pilkahduksineen, suomalainen dokumenttielokuva on ollut jo vuosia aivan omalla tasollaan.

Tämän vuoden tapaus lienee Arthur Franckin ohjaama Olliver Hawk, joka onnistuu olemaan samaan aikaan monta eri asiaa: mielenkiintoinen henkilökuva, historiallinen jännityskertomus sekä katsojalle tehtävä silmänkääntötemppu. Politiikkaa ja sensaatiojournalismia ovelasti sivuava tarina valottaa taitavasti mennyttä maailmaa, jossa lapsenomainen usko henkimaailmaan ja tällä hetkellä valitettavan vieraan tuntuinen tulevaisuudentoivo kävivät käsi kädessä.

Harvalle elokuvalle antaa yhtä mieluusti luvan vetää itseään nenästä kuin tälle tulevalle klassikkodokumentille. Ville Aalto

Once Upon a Time in Hollywood

Quentin Tarantino is back!

Elokuvan – tuon kaikkien taiteen lajien synteesin ja kuningaslajin – uudistaja ohjasi hienon pastissin 1960-luvun lopun Hollywoodista. Tarantino rakastaa elokuvaa, mikä näkyy erilaisten tyylikeinojen runsaana mutta harkittuna käyttönä. Ja historiaahan ohjaaja on aina tulkinnut halujensa mukaan. Tässäkin yhtenä juonen haarana kulkeva Sharon Taten murha saa oman tulkintansa.

Pääosanäyttelijät Leonardo DiCaprio (b-elokuvien tähti) ja Brad Pitt (edellisen stuntti) näyttelevät Tarantinon ohjauksessa kenties paremmin kuin koskaan. Molempien roolityöt tuovat kiinnostavasti mieleen herrojen aikaisemmat roolityöt maneereita myöden.

Once Upon a Time in Hollywood on yhdeksän Tarantinon elokuva. Hän on aikoinaan sanonut tekevänsä kymmenen elokuvaa. Jos tämä jääkin jostain syystä viimeiseksi, niin hienon testamentin ohjaaja meille jätti. Jussi Kareinen

Rocketman

Olen aina ollut kiinnostunut artisteista ja yhtyeistä kertovista elokuvista siitä huolimatta, että useimmiten ne ovat huonoja tai korkeintaan keskinkertaisia. Musaleffojen tarinahan kulkee yleensä samoja latuja: tavis nousee tähteyteen, kohtaa kriisit ja lopulta oppii elämästä ja taiteesta jotain olennaista.

Dexter Fletcherin ohjaama Rocketman ei sekään ole mestariteos, mutta sen verran omaperäinen ja freesi ote elokuvassa on, että sitä kelpaa näin loppuvuodesta muistella lämmöllä. Viime vuoden hittileffa Bohemian Rhapsodykään ei pärjää Rocketmanille vertailussa. Kiintoisaa on, että Fletcher kiinnitettiin viime metreillä myös kyseisen Queen-elokuvan ohjaajaksi.

Rocketman tarjoilee Elton Johnin jännittäviä käänteitä, hienoja viisuja ja pahanlaista päihderiippuvuutta sisältävän tarinan mukavan poikkeuksellisella tavalla. Se toki etenee useimpien lajitoveriensa tapaan urakaarta kronologisesti setvien, mutta elokuvan tapa flirttailla fantasian ja musikaalielementtien kanssa tekee siitä mielenkiintoisen. Siten se onnistuu välttämään rockleffojen pahimmat kliseet.

Sekin on hienoa, ettei elokuvan pääosassa nähdä varman päälle valittua megatähteä, vaan suurelle yleisölle ennestään melko tuntematon Taron Egerton. Hän tekee Elton Johnina hienon roolityön antaumuksellisia laulusuorituksia myöten. Tomi Nordlund

System Crasher

Saksalaisohjaaja Nora Fingscheidtin elokuvassa seurataan 9-vuotiaan Bennin (ilmiömäinen Helena Zengel) pallottelua yhdestä sijoituspaikasta toiseen. Benni on systeemin, elokuvan tapauksessa saksalaisen yhteiskunnan väliinputoaja, eikä kukaan halua häntä: ei oma äiti, ei yksikään koulu tai laitos. Bennin varhaislapsuuden trauma purkautuu räjähdysmäisinä väkivaltaisuuskohtauksina ja arvaamattomuutena. Muut lapset kiusaavat, aikuiset pelkäävät.

Bennin tarina on lohdutonta katsottavaa. Toivoin useasti, että tämä on Hollywood-elokuva onnellisine loppuineen. Satu, jossa lapsi pelastetaan, trauma parantuu. Mutta ei, kyseessä on pohjoiseurooppalainen realistinen kertomus, monesta tositapauksesta innoituksensa saanut. System Crasher on tärkeä katsoa, vaikka se vie hyvin kauas omalta mukavuusalueelta. Myös kuvaus, leikkaus, ohjaus, musiikki ja roolisuoritukset ovat kaikki parasta laatua.

Pimeässä salissa aistii kollektiivista liikutusta ja järkytystä pitkin elokuvaa; Bennin tarina menee syvälle tunteisiin. Kun lopputekstit vyöryvät ja Nina Simone laulaa ”ain’t got no, I got life”, sydän on hetkellisesti säpäleinä. Aino Louhi

The Favourite

Meillä alkuvuodesta ensi-iltaan tullut Yorgos Lanthimoksen ohjaama The Favourite on kaikkien aikojen paras Englannin hoviin sijoitettu elokuva. The Favourite ei yritä kertoa historiasta tai kertoa, miten kaikki todella tapahtui, vaan se menee syvemmälle ihmisten välisiin suhteisiin.

Elokuvan tarinassa keskitytään seuraamaan kahden serkuksen, Marlboroughin herttuattaren Sarahin (Rachel Weisz) ja Abigail Hillin (Emma Stone) kamppailua kuningatar Annan (Olivia Colman) suosiosta Englannin hovissa 1700-luvun alussa.

Elokuvan huumori on mustaa – ja hauskaa. Anarkistisesti The Favourite rikkoo perinteistä historiallisten elokuvien tyyliä, ja harkitusti elokuvassa jätetään miehet samanveroisiin sivuosiin, missä naiset hyvin usein on nähty.

Mutta elokuvan tavassa kuvata ihmissuhteita ei ole mitään nauramista. Deborah Davisin ja Tony McNamaran käsikirjoitus avaa terävästi manipuloivaa käyttäytymistä. Elokuva näyttää julman valtapelin, jossa teeskennellyt tunteet ja seksuaaliset teot ovat kuin siirtoja shakkilaudalla, kun panoksena on oma etu. Kaarina Lehtisalo

The Irishman

The Irishman on joutsenlaulu. Siinä ohjaaja Martin Scorsese vie loppuun sen monipolvisen amerikkalaista yhteiskuntaa erittelevän elokuvasarjan, jonka ensimmäinen tähtihetki oli Sudenpesä (1973) ja joka jatkui sitten Taksikuskin (1976), Kuin raivo härkä -elokuvan (1980) ja Mafiaveljien (1990) kaltaisilla mestariteoksilla.

Mukaan on saatu kaikki merkittävät vanhat tähdet Robert De Nirosta Al Pacinoon ja Joe Pesciin. Elokuvan parasta antia on sen kiireettömyys ja vastaansanomattoman hallittu tyyli. Elokuva alkaa pitkällä kamera-ajolla vanhainkodista. Sen jälkeen tarina kerrotaan takautumina.

Paikoin katsojan huomio saattaa liialtikin kiinnittyä tekniseen kikkailuun. Kun kaikki tähdet ovat jo eläkeiässä, on heidät tekniikan keinoin nuorennettu, eikä se aina onnistu: vaikka kasvot ovat rypyttömät, ei katseesta löydy nuoruuden paloa eikä vanhus pysty liikkumaan nuoren miehen lailla.

The Irishman on nähtävissä sekä valkokankaalla että Netflix-palvelussa. Filmihullut ovat vuosikymmenet toistelleet, että elokuva on parhaimmillaan elokuvateatterissa. Itse uskon, että veteraanit ovat nyt luoneet elokuvan, joka toimii parhaiten televisiossa. Timo Kanerva

The Lighthouse

Kauhuelokuva on ollut viime vuosina vahvasti esillä menestyksekkäiden korkean profiilin tuotantojen muodossa. Get Outin (2017) yhteiskunnallisen kommentäärin ja Hereditaryn (2018) ylisukupolvisten perhetraumojen käsittelyn jälkeen tulikin sitten jotain muuta.

Robert Eggersin The Lighthouse vie katsojan sinänsä paljon klassisemmalle matkalle. 1890-luvulle sijoittuvassa, 35 mm:n mustavalkofilmille kuvatussa elokuvassa kaksi miestä eristäytyy työskentelemään majakalle kuukaudeksi. Arki on raskasta, olosuhteet karut ja nokittelu kokeneemman Thomas Waken (Willem Dafoe) ja ensikertalaisen Ephraim Winslow’n (Robert Pattinson) välillä alkaa miltei saman tien – miten järjen, olosuhteiden ja luonteiden mittelössä käy?

Paljon tyyliseikkoihin ja vielä enemmän loistaviin näyttelijöihinsä luottava elokuva etenee hitaasti, mutta onnistuu ottamaan niukoista elementeistään irti huomattavan paljon. Klassinen ilme ja selittelemätön tarinnankerronta nitovat aloilleen kokonaisuuden, joka on omaperäinen, raju ja yllättävä. Aleksi Leskinen

Tolkien

Ihmiset rakastavat J. R. R. Tolkienin kirjoja, ennen kaikkea fantasiaromaania Taru sormusten herrasta. Tolkien nuoruusvuosiin sijoittuvaan aiheeseen tarttui kansainvälistä uraa tekevä ohjaajamme Dome Karukoski. Hollywood-tuotantona syntyi todellisuuteen perustuva, surumielinen mutta lämminhenkinen elokuva. Se kertoo orpopojasta, joka pääsi opiskelemaan ja taisteli itsensä professoriksi tullakseen sitten maailmankuuluisaksi kirjailijaksi.

Karukoskella on hyppyset hallussaan. Hän on ohjannut johdonmukaisesti etenevän, tasapainoisen elokuvansa huolellisesti ja korkeatasoisesti. Erikoisefektejä on käytetty lähinnä sotakuvauksissa, joissa paikoittainen utuisuus osuu kuvaamaan Tolkienin painajaismaisia tunnelmia kaaoksen keskellä. Kohtaukset antavat katsojalle viitteitä siitä, että Tolkien sai mielikuvituksellisiin kirjoihinsa vaikutteita sodan kokemuksistaan.

Karukosken ohjauksessa syntyi ennen kaikkea kaunis draama, joka myötäilee todellisuutta mutta on dramatisoitu taiteilijan vapaudella. Marita Nyrhinen

Tottumiskysymys

Kuudesta lyhytelokuvasta koostuva Tottumiskysymys saattaa hyvinkin olla tärkeintä mitä olen kotimaisen elokuvan kentällä koskaan nähnyt. Se ei ole elokuvana välttämättä kaikista taidokkain ja ehjin kokonaisuus – on selvää, ettei lyhäreitä suunniteltu alusta alkaen yhtä pitkää elokuvaa varten. Tässä tapauksessa sisältö kuitenkin voittaa muodon.

Tottumiskysymys onnistuu nimittäin kuvaamaan seksuaalista häirintää ja vallankäyttöä niin osuvasti ja monipuolisesti, että sen katsominen tuntuu sekä äärimmäisen vaikealta että kummallisen helpottavalta. Liian moni jakso saattaa olla monelle piinallisen tuttu, mutta samaan aikaan elokuva on korvaamatonta vertaistukea tekijöiltä katsojalle: et ole yksin, se ei ollut sinun syysi, eikä se ollut vain yksittäistapaus.

Kaiken ahdistavuutensa alta Tottumiskysymyksen viesti on, että ongelma on rakenteellinen ja aiomme taistella sitä vastaan. Tottumiskysymyksen panos on ongelman näkyväksi tekeminen ja arkipäiväisen vallankäytön tunnistaminen.

Tottumiskysymykseen liittyvä yhdentoista lyhytelokuvan sarja on tulossa katsottavaksi Yle Areenaan 26.1.2020. Suosittelen niiden katsomista kaikille. Riikka Oksanen

Tuntematon mestari

Klaus Härön ohjaamassa elokuvassa Tuntematon mestari Heikki Nousiaisen esittämä ikääntynyt taidekauppias Olavi Launio tekee hidasta luopumista alalta, jonka ohi aika on ajanut.

TET-harjoittelupaikkaa etsivä, tuntemattomaksi jäänyt lapsenlapsi (Amos Brotherus) astuu Olavin elämään yllättäen ja toivomatta. Epätodennäköisestä kohtaamisesta teinipojan elämään avautuu erikoinen maailma ja merkityksellinen suhde.

Elokuvan hidas, mietiskelevä rytmi on raikas vastalause mainstream-elokuvien tyhjäpäisyyteen taipuvaiselle virralle. Vanhan taidekauppiaan tavoittelema ”vielä yksi iso kauppa” ajaa myös nuorukaisen metsästämään oletettua Repiniä.

Elokuva saa pohtimaan, mitä kaikkea taide ja kulttuuri meille ihmisille edustavat. Vanha taide näyttäytyy arvon välikappaleena niin rahan kuin ikuisuudenkin tavoittelussamme. Digitalisaation ja muun nykyajan hölinän viereltä väistyvien ammattien haikeana kuvauksena Härö tavoittaa elokuvassaan jotain samaa kuin vaikkapa José Saramago mestarillisessa romaanissaan Luola. Katri Kovasiipi