Puolukan viehätys piilee poiminnan helppoudessa, värissä ja maussa. Kuva: Anne Välinoro

1

Puolukka on ollut minulle personal trainer koko aikuisikäni. Sen loiston ja satoisuuden ansiosta olen jaksanut kumartua maan puoleen joka syksy mitä kauneimmissa jäkäliköissä ja kohota männiköille louhikoiden läpi hirvikärpäsiä uhmaten ja ämpärei…ei, vaan kevyet pakastepussit repussa täyttöä odotellen.

Astian kaatumisilta säästyy, kun poimii marjat suoraan pusseihin.

Puolukoissa on yleensä vähän perkaamista ja nautiskeleva poimija säästyy siltä kokonaan.

Kymmenvuotiaana hankin ensimmäiset tienestini myymällä kaksi sankoa puolukoita naapurille. Sain 40 markkaa, joilla ostin housut ja puseron. Huikeaa taloustaitoa.

Puolukassa on terveyden kannalta ensiluokkainen sisältö. Marjoissa on paljon C- ja E-vitamiineja. C-vitamiini vahvistaa immuunijärjestelmää ja E-vitamiini toimii antioksidanttina, joka suojaa soluja hapettumisvaurioilta.

Puolukka säilöö meitä siis hyvin ja edistää maksan, sapen ja vatsan toimintaa ja torjuu munuais- ja virtsatietulehduksia.

Onhan se hapan. Ensimmäisistä puolukoista teen aina sokerin kanssa survosta. Sokeria tosin ei tarvitse lisätä, sillä puolukan bentsoehappo pitää huolen säilyvyydestä.

Vispipuuro kruunaa syysillan. Vaaleanpunainen kaunotar.

2

Kuvanveistäjä Louise Bourgeoisia (1911–2010) kuvanveisto ja maalaaminen, tekstiiliveistokset ja piirtäminen pitivät pinnalla silloin, kun masennus valtasi mielen. Ja niitä kausia oli usein.

Kun hartaasti toivotut lapset olivat syntyneet Louiselle ja puolisolle, taidehistorioitsija Robert Goldwaterille (1907–1973), Louise tunsi jäävänsä loukkuun kotiin ja lastenhoitoon. Aina oli jokin epätasapainossa. Äitiys, ruumiillisuus ja seksuaalisuus olivatkin Bourgeoisin taiteen pysyviä teemoja. Feministit saivat hänestä lipunkantajan ja taiteilijaesikuvan.

Bourgeois kävi koko elämänsä taistelua isäänsä vastaan ja ihaili äitiään. Nämä molemmat hän loi uudestaan teoksissaan. Bilbaon Guggenheimin museon edustalla oleva valtava hämähäkkiveistos Maman on Bourgeoisin suurimpia oivalluksia. Äitihän se siinä, äiti, joka aina kutoi, verhoili ja ompeli.

Bourgeoisin vanhemmilla oli verhoilukankaita ja kuvakudoksia valmistava ja restauroiva yritys.

Bourgeois otti itsekin tekstiilit teostensa osaksi, kun hän 1960-luvulla alkoi tehdä lateksista, liistereistä ja tekstiileistä ruumiinosia muistuttavia teoksia.

Ranskalaisen Bourgeoisin läpimurto maailman tietoisuuteen tapahtui vasta 1982, kun New Yorkin MoMA järjesti hänen retrospektiivisen näyttelynsä. Sen jälkeen häneltä tilattiinkin julkisia teoksia eri puolille maailmaa nouseviin modernin taiteen museoihin.

Bourgeoisin kiehtova elämä ja teokset näyttäytyvät vangitsevassa ranskalaisdokumentissa Louise Bourgeois – elämä ja taide (Cinétévé, 2024). Arkistomateriaali ja Bourgeoisin selitykset omasta taiteestaan ovat sen timanttista sisältöä.

Liki satavuotiaaksi elänyt Bourgeois kohtasi elämänsä loppukymmenillä nuoren assistentin, joka auttoi häntä aina vain suurellisemmiksi käyvien näyttelyjen järjestämisessä.

Louise Bourgeois – elämä ja taide Yle Areenassa.

Hatanpään ruusutarhan yksilöt kutsuvat luokseen pitkälle syksyyn. Kuva: Anne Välinoro

3

Syksy on alkanut viipyillen ja lämpöä tarjoillen, mitä nyt kuluvan viikon saderyöpyt ovat muistuttaneet vuodenajan vaihtumisen olevan oikeasti käsillä.

Mutta ruusut eivät luovuta. Hatanpään Arboretumin Ruusupuistoon kannattaa edelleen poiketa ihailemaan vaikka Siriusta tai Johann Wilhelm von Goethea.

Ruusujen värimaailma ja terälehtien vaihteleva kerroksellisuus hämmentävät läheltä tarkasteltuna.

Ja miksi haluaisin ruusun lahjaksi? Rakkauden tunnustuksena tietenkin. Vaaleanpunainen ruusu kertoo heräävästä rakkauden tunteesta, keltainen ruusu ystävyydestä, mutta ehkä kannattaa välttää valkoisella ruusulla ilahduttamista, se kun on kuoleman symboli myös.

Sosialidemokraatit omivat punaisen ruusun, mutta kyllä kimppu tulipunaisia kaunottaria aina kelpaa juhlahetkeen.

Mutta ei puistosta poimittuna.

Milla Tissari ja Tuukka Huttunen tekevät mieleen jäävät roolisuoritukset lastensuojelun asiakkaana ja sosiaalityöntekijänä Teatteri Siperian näytelmässä Ote melkein piti. Kuva: Kari Sunnari

4

Tampereen teatterisyksy on alkanut laadukkaana ja isojen aiheiden äärellä. Helene sai vahvan visuaalisen ja tanssia oivaltavasti käyttävän tulkinnan TTT:n isolla näyttämöllä ja Niskavuoren naisten ajattelua voi aina vertailla tämän päivän vaatimuksiin.

Teatteri Siperian  Ote melkein piti voi jäädä isompien jalkoihin, mutta Tampereen Työväen Teatterin Kellariteatterissa nähtävä esitys on kahden näyttelijän taidonnäyte.

Lastensuojelun maailmaan sijoittuva tarina seuraa sosiaalityöntekijä Jaken (Tuukka Huttunen) ja pienen, aikuiseksi kasvavan asiakkaan (Milla Tissari) kohtaamisia vuosien aikana.

Pelokkaasta Anni-tytöstä kasvaa nainen, kaltoinkohtelun ja hyväksikäytön maailmassa ja epävarmuuden ilmapiirissä. Jotenkin tyttö selviää ja alkaa haaveilla opinnoista.

Mutta 18 vuotta on kriittinen ikä. Sen jälkeen sosiaalityöntekijöilläkään ei enää ole mahdollisuutta suojella nuorta.

Ote melkein piti on Veera Tyhtilän taidolla kirjoittama tiukka vuoropuhelu perheen epätoivosta ja vaarallisuudesta.

Tuomas Rinta-Panttilan ohjaus ei sisällä mitään turhaa. Jokainen kohtaus on tiiviydessään kirkas ja loppua kohti yhä pelottavampi.

Esitys jättää suuren surun. Miksi elämä katkeaa juuri kun toivo on virinnyt? Miten lapsia ja nuoria voisi suojella paremmin?

Lue Maarit Saarelaisen Kulttuuritoimitukseen kirjoittama arvio näytelmästä täältä.

Löytöretkeilyä lähiluonnossa -teos on valloittava käsikirja polkujen tallaajille ja puistoissa kulkijoille.

5

Suomi on väärällään retkipaikkoja, hyviä luontopolkuja ja kauniita maisemia. Aina kehotetaan metsiin ja nyt syksyllä varsinkin, kun mättäät puskevat sieniä ja marjoja.

Mutta entä jos et omista autoa, metsä on kaukana ja kilometrien vaellus on liikuntarajoitteiselle mahdotonta?

Erja Mutasen ja Mirja Nylanderin teos Löytöretkeilyä lähiluonnossa – mikroretkeltä makrokokemuksia (Readme.fi) avaa valloittavia näkymiä heti kotirappusilta. Ei tarvita pitkiä vaelluksia luontoelämysten tavoittamiseen, jos on toimivat silmät ja muut aistit. Jo lumihiutaleen muodostumisen ymmärtäminen ja lumen nauttiminen oksilta pahimpaan janoon voi olla mikroretkeilyä.

Jokaisella vuodenajalla on mikroretkeilijälle ilonsa. Voi villasukkatassutella hangessa, tunnistaa eläimiä lumijäljistä, tutkia jääseinämiä ja seurata järven jään muodostumista ja mikä parasta vastapainoa, tulistella laavulla tarinoiden, kunhan ensin on perehtynyt tulen teon abc:hen – sillä senkin kirja opettaa, kun se samalla kertoo suomalaisen tulitikkuteollisuuden kukoistuksesta ja kadosta.

Eikä mikroretkeily ole välineistä kiinni. Retroretkeilijä pääsee kuin luonnostaan kiinni mutkattomaan ja vaatimattomaan tapaan nauttia luonnosta.

”Parsi ja paikkaa, kohenna ja harsi, löydä kirpparilta ja vaihda kaverin kanssa”, kehottaa Mirja Nylander osuvasti suhtautumaan asuvalintoihin.

Vanha anorakki on yllättävä kylmänkarkottaja, kun sen alle pukee useamman kerroksen villaa ja puuvillaa.

Kesällä on hyvä suunnata villiyrttiretkelle tai linnunlaulun metsikköön.

Jokainen vuodenaika tarjoaa häikäiseviä aistielämyksiä, kun aisteilleen antaa tilaa ja kuljettaa itsensä vaikka suurennuslasin etäisyydelle vihreydestä.

Nyt juuri alkaa olla tähtikirkkaiden iltojen lumousta lehvien vielä kahistessa ympärillä.

Anne Välinoro

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua