Miten paljon kaikkea buddhalaisuuteen perehtynyt löytää länsimaisten filosofien opeista – arviossa Jussi Ahlrothin Kirje Buddhalta

Kuva: SKS Kirjat

Helsingin Sanomissa pitkään kulttuuritoimittajana työskennellyt Jussi Ahlroth on löytänyt itämaisen viisauden. Hän on harjoittanut ja opettanut vajrayanabuddhalaisuutta parin vuosikymmenen ajan. Jo nuoruudessaan hän opiskeli filosofiaa, eikä ajattelun ajattelu ole jättänyt häntä rauhaan.

Nyt Ahlroth on julkaissut järkälemäisen teoksen Kirje Buddhalta – Länsimaisen filosofian buddhalainen historia (SKS Kirjat, 2025), joka vertailee länsimaisen filosofian suurten nimien teorioita buddhalaisiin oppeihin. Tai voisi sanoa niin päin, että hän käsittelee länsimaisen filosofian teorioita buddhalaisesta kokemuksesta käsin.

Kirjoittaja on kuin seula, jonka lävitse louhitaan filosofeja antiikin Sokrateesta (470/469–399 eaa.) nykyajan Derridaan (1930–2004) asti. ”Kirjoittaminen on ajattelua”, Ahlroth sanoo. Fiksusti hän on pitänyt tavoitteenaan ilmaista monimutkaisia ajatusrakennelmia yleistajuisella kielellä, mikä on uteliaan lukijan pelastus.

Ajanjakso on mielettömän pitkä, mutta kirjoittaja vaikuttaa tuntevan historian liki läpikotaisin. Sitä vakuuttaa 35-sivuinen viiteluettelo, josta voi lukea paljon sellaista tausta- ja perustietoa, joka ei sovi itse kirjan tekstin tyyliin.

Kyse ei missään nimessä ole oppikirjasta. Ehkä sitä voi sellaisenakin käyttää, kun on ensin käyty lävitse ja opittu riittävä määrä ihmiskunnan vanhimman tieteenalan teorioita ja käytäntöjä.

Sujuvalla kielellään ja johdonmukaisella rakenteellaan tämä teos onnistuu pitämään melko tavallisenkin lukijan mukanaan. Ilmeisesti kuitenkin on niin, että täysin ilman filosofisen tiedon tuntemusta eivät voimat ehkä riitä kaiken tarjottavan läpikäymiseen.

Mitä tarjolla sitten on? Ensinnäkin on mainittava myönteisessä mielessä, että Jussi Ahlroth käyttää runsaasti vuorovaikutteista metatekstiä. Juuri tämä antaa lukijalle sen kuvan, että kirjoittaja seuloo kaiken itsensä lävitse.

Rehellisenä Ahlroth pohtii välillä tiedon varmuusastetta sekä omaa suhdettaan ja suhtautumistaan kirjoittamaansa. Teoksen alkusivut täyttävässä yli kymmensivuisessa johdanto-osuudessa kirjoittaja kertoo paitsi kirjan sisällöstä, myös omasta henkilökohtaisesta asemastaan.

Kirjoittaja tunnustaa olleensa syvällä filosofian labyrintissa. Hän kertoo löytäneensä paljon hyvää ja yllättävää, mutta loppujen lopuksi hän tahtoi ulos sokkelikosta. Hän avaa, ketkä ovat olleet hänen buddhalaisia opettajiaan ja viittaa yliopistomaailman ammattifilosofeihin kuin joihinkin etäällä itsestään oleviin.

”En kirjoittanut tätä kirjaa akateemisille filosofian tutkijoille. olen kirjoittanut sen etsijöille ja epäilijöille, vallankumouksellisille ja väliinputoajille – sellaisille ihmisille kuin itsekin olen”, hän kirjoittaa.

Ahlroth kertoo päässeensä ylioppilaaksi vuonna 1992, jolloin Suomessa oli filosofiabuumi. Huipulle kohosi muun muassa Esa Saarinen luentoineen, ja opiskelijanuoriso täytti yliopistojen luentosalit. Ahlroth lähti opiskelemaan filosofiaa, koska halusi ”ymmärtää”. Jo vuonna 1998 hän oli ensimmäisellä buddhalaisella viikonloppuretriitillään.

* *

Koska Jussi Ahlroth antaa aivan tavalliselle mietiskelijälle luvan seurata omaa ajatteluaan, ei tunnu yhtään pahalta esittää arvioita teoksesta.

Hetki pitää pohtia sitäkin, tarvitaanko kaikki 756 sivua. Mahdollisesti jotain olisi voinut karsia, mutta kokonaisuuden eteneminen alkusivuilta viimeisille lehdille on niin loogisesti etenevä kokonaisuus, ettei ainakaan isoihin leikkauksiin ole ollut tarvetta.

On tehtävä kuten kirjoittaja neuvoo: pitää lukea järjestelmällisesti sivu sivulta eikä sieltä täältä, koska sisältö on ajallisesti etenevä kokonaisuus. Jatko rakentuu edellisen päälle. Tässä piilee teoksen ainoalaatuisuus. Kootaan kaikki yhteen kerran elämässä -periaatteella!

On kokonaan toinen asia, hahmottuvatko lukijalle tässä vertailussa kunnolla tai ainakaan täydellisesti länsimaisen filosofian ja buddhalaisuuden erot ja yhtäläisyydet. Niiden yhteydestä kyllä kerrotaan paljonkin, mutta onneksi arvottamatta räikeästi kummankaan paremmuutta. Vaikutussuhteista saadaan kyllä kuvaa.

Kerrontaa ryydittävät mukavasti konkreettiset esimerkit arkipäivän elämästä. Eteen tulee myös yllättäviä tietoja, kuten se, että buddhalaisuus on ateistinen uskonto ja ilmestysuskonto. Ahlroth kertoo opettajansa sanoneen, että buddhalainen ei voisi koskaan oikeudessa vannoa käsi raamatulla, koska sellaista yhtä kirjaa ei ole olemassa.

Todellinen yllätys odottaa loppulauseissa. Kirjoittaja ilmoittaa päästävänsä irti. Mahtaakohan se onnistua? Ainakaan hän ei saa millään keinolla itsestään irti kaikkea sitä, mitä häneen on vuosikymmenten varrella tarttunut. Tietenkin se kaikki on nyt paperille painettuna eikä ainoastaan hänen sisällään.

Aila-Liisa Laurila

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua