1

Rock on nykyään museokamaa. Siitäkin voi syyttää David Bowieta.

Maaliskuussa 2013 Lontoon Victoria And Albert -museossa avautui David Bowie Is… -näyttely, joka läpivalaisi Bowien elämän ja musiikillisen uran hienosti. Se oli valtava yleisömenestys. Sen jälkeen rockaiheisia näyttelyitä rupesi tupsahtelemaan sinne tänne kuin sieniä sateella.

Lontoosta David Bowie Is… -näyttely siirtyi Kanadaan. Kun näyttely avautui syksyllä 2013 Ontariossa, sen kuraattorit julkaisivat listan Bowien sadasta suosikkikirjasta. Kirjoitin listan pohjalta David Bowien suuri kirjakerho -nimisen jutun mainioon Kuuma Linja -pienlehteen.

David Bowie oli ahkera lukija koko elämänsä ajan. 2000-luvun alussa hän kertoi lukevansa noin yhden kirjan päivässä. Kirjastoon Bowie on kuvannut ”aika kattavaksi”.

The Man Who Fell To Earth -elokuva kuvattiin kesällä 1975 Uudessa Meksikossa. Bowie oli luvannut olla käyttämättä huumeita kuvausten ajan, joten ottojen välillä hän enimmäkseen istui asuntovaunussaan ja luki.

Bowiella oli mukanaan oma ”matkakirjastonsa”. Uuden Bowie’s Books -kirjan mukaan siihen kuului noin 1 500 teosta. ”In New Mexico the volumes dealt mainly with the occult, his current enthusiasm”, kerrottiin Sunday Timesin aikalaisjutussa.

Bowie’s Books -kirjassa John O’Connell – joka on muun muassa The Face -lehden entinen musiikkikolumnisti ja kirjoittaa nykyään enimmäkseen The Guardianiin – perkaa yksi kerrallaan läpi David Bowien listan sata kirjaa ja niiden suhteen Bowien musiikkiin ja elämään. Erityisesti pidän O’Connellin tyylistä, jossa pahainen juoruilu ja nipottava täsmällisyys kulkevat sulassa sovussa.

Okkultismin ja filosofian lisäksi Bowien listalla on muun muassa musiikkikirjoja, sarjakuvia, historiaa ja paljon klassikkoromaaneja.

2

Parikymppisen ranskalaisen Édouard Louisin omaelämäkerrallinen En finir avec Eddy Bellegueule -kirja (2014) oli ilmestyessään sensaatio kotimaassaan. Tänä syksynä karu kasvutarina julkaistiin vihdoin suomeksi, Keltaisen kirjaston 500. kirjana nimellä Ei enää Eddy (Tammi, 2019, suom. Lotta Toivanen).

Eddy viettää lapsuutensa ja teini-ikänsä pienessä takapajulassa Pohjois-Ranskassa. Hän on köyhän ja kammottavassa röttelössä asuvan työläisperheen poika. Perheessä ja kotikylässä väkivalta ja ryyppääminen kuuluvat päivään jokaiseen.

Miehet ovat miehiä ja naiset naisia. Eddy on homo.

Édouard Louis kirjoittaa itsestään ja ympäristöstään järkyttävän hienosti. Etenkin sen, että mikään ei muutu. Kaikki Ei enää Eddyn osakseen saama suitsutus on ansaittua.

Ihmettelen tosin monien kritiikkien tirkistelevää ja kauhistelevaa näkökulmaa. Sanon tämän taas: aivan samanlaisia paikkoja ja kohtaloita on kaikkialla, myös Suomessa.

Ei enää Eddyn jälkeen Édouard Louis on kirjoittanut kaksi omiin kokemuksiinsa perustuvaa kirjaa lisää. Niistä ensimmäisessä (Histoire de la violence, englanniksi History Of Violence) hän on muuttanut Pariisiin opiskelemaan ja joutuu kadulta mukaansa poimiman miehen raiskaamaksi. Kirja keskittyy Louisen itsereflektioon tapahtuman jälkeen.

Toisessa kirjassa (Qui a tué mon père, englanniksi Who Killed My Father) Édouard Louis kertoo tarinoita isästään ja liittää hänen kohtalonsa yhteiskunnalliseen päätöksentekoon. Myös Ranskassa valtaapitävät tarjoavat vähäosaisille mieluummin keppiä kuin porkkanaa.

3

Lokakuun lopussa The Guardianissa oli mainio juttu, jossa toimittajat kertoivat, mitkä elokuvat pelottivat heitä lapsena. Jaoin sen Facebookissa ja kysyin, mitkä elokuvat ja tv-sarjat olivat pelottaneet kavereitani.

Aika moni muisti MTV:n tuottaman Soittorasia-pienoissarjan, joka esitettiin ensimmäisen kerran marraskuussa 1974 ja uudestaan viisi vuotta myöhemmin. Koska omat muistikuvani – naama ikkunassa, ranskalainen tiedemies kellarissa – olivat hataria, hommasin sarjan dvd:nä ja katsoin uudestaan.

Soittorasiassa poltetaan paljon tupakkaa ja soitetaan alituiseen puhelimella, ainakin yritetään soittaa. Eihän siihen aikaan kukaan kantanut puhelinta mukanaan. Varakkaalla ekonomilla oli sentään kotonaan puhelinvastaaja!

Ismo Sajakorven käsikirjoitus on varsin oivaltava, vaikka tapahtumat ja ratkaisut ovat välillä sarjakuvamaisia. Nuori Marjukka Halttunen on ihana ja muutkin näyttelijät erittäin sopivia – rosvot karikatyyrejä ja sivuosissa amatöörejä sekä kapellimestari Jorma Panula.

Kolmiosaisessa jännityssarjassa ei salakuljeteta huumeita tai muita itsestäänselvyyksiä. Siinä yritetään siirtää älyä maasta toiseen. Valtioiden väliset suhteetkin saadaan uitettua tarinaan mukaan. Ja loppuun näyttävä takaa-ajo Turun saaristossa!

Soittorasia oli tismalleen sitä, mitä toivoinkin sen olevan. Hauska, viihdyttävä ja oikeastaan aika jännä muistuma ihan toisesta ajasta.

4

Syyskuussa The Guardianin kulttuurisivuilla oli vielä kiinnostavampi juttu. Siinä valittiin 2000-luvun parhaat taideteokset. Ykköseksi nostettiin islantilaisen Ragnar Kjartanssonin videoteos The Visitors (2012).

Kuinka ollakaan, noin tunnin mittainen The Visitors on juuri nyt esillä Kiasman ylimmässä kerroksessa Helsingissä.

Ragnar Kjartanssonin teos on yksinkertainen. Kahdeksan ystävystä soittaa ja laulaa samaa kappaletta uudestaan ja uudestaan vanhan kartanon eri huoneissa. Kutakin heistä kuvataan koko ajan. Jokaisen touhut heijastetaan omalle valkokankaalle, jotka on sijoitettu eri puolille näyttelytilaa. Näyttelyvieraat voivat liikkua niiden keskellä vapaasti, kuunnella musiikkia ja miettiä omiaan.

Yhdeksännellä valkokankaalla nähdään kartanon kuisti. Siellä rakennuksen nykyiset asukkaat juhlivat. Aurinko laskee.

Kjartanssonin ja kumppanien esittämän laulun sanat (”There are stars exploding around you/And there is nothing you can do!”) on kirjoittanut Kjartanssonin ex-vaimo Ásdís Sif Gunnarsdóttir. The Visitors -teoksen nimi viittaa ABBAn viimeiseen, suunnattoman kauniiseen ja surulliseen albumiin. Kyse on siis jonkun loppumisesta, avioliiton, ystävyyden, nuoruuden, minkä hyvänsä suuren ja tärkeän.

Näyttelyvieraat suhtautuvat teokseen kukin omalla tavallaan. Jotkut laahustavat läpi kiinnittämättä siihen sen suurempaa huomiota. Toiset katselevat vähän aikaa kutakin valkokangasta ja poistuvat. Kolmannet seisovat tilan keskellä koko teoksen keston ja itkevät.

5

Vuosi loppuu. Vuosikymmen loppuu. Lehdet ja internet ovat täynnä listoja ja luetteloita parhaista levyistä, kirjoista, elokuvista, taideteoksista ynnä muusta. Se on fantastista!

Parhaiden levyjen listoja on koottu muun muassa Album of the Year -sivustolle. Tähän aikaan vuodesta käyn kurkkimassa niitä päivittäin.

(Monilla musiikista tykkäävillä kavereillani on tapana jakaa erilaisia listoja Facebookissa. Yleensä aika pian paikalle pörhältää joku, jonka mielestä listat ovat tylsiä tai semmoisia ei pitäisi tehdä lainkaan. Usein he ovat ihmisiä, jotka ovat joskus seuranneet musiikkia aktiivisesti, mutta eivät enää saa kasaan omaa listaa vuoden parhaista levyistä. Tai edes vuosikymmenen.)

Tero Alanko