Silvia Hosseini ja Mikko Väänänen. Kuva: Sari Harsu
TAPAHTUMA | Lukulaari-klubissa keskusteltiin lauantaina esseestä. Silvia Hosseini inhoaa kirjoittamista ja kertoo esseeminänsä olevan ”minä, mutta vähän doupattuna”.
Silvia Hosseini Tampereen Lukulaarissa 9.8.2025.
Silvia Hosseini on esseisti, kriitikko sekä äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja. Hänen vuonna 2018 ilmestynyt esikoisteoksensa, esseekokoelma Pölyn ylistys (Savukeidas) voitti Kalevi Jäntin palkinnon ja oli Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokkaana. Toinen esseeteos, Tie, totuus ja kuolema (Gummerus), julkaistiin 2021.
Essee ei ole ihan yksinkertaisesti määriteltävä laji, koska se voi olla hyvin monenlainen. Mikko Väänänen kysyy Lukulaarissa, mitä se Silvia Hosseinille tarkoittaa.
Hosseini puhuu esseen hybridiluonteesta ja eri genrejen yhdistelmästä, mutta kiteyttää ensin:
– Se on ajattelun pukemista retorisesti säkenöivään muotoon.
Esseessä voi kokeilla ja koetella ajatuksiaan. Hosseinin mielestä esseen ydintä on jonkin asian pohtiminen, se, että kirjoittaja yrittää ymmärtää jotakin.
Essee voi sijaita monessa kohtaa kaunokirjallisuuden ja tietokirjallisuuden välisellä janalla. Hosseini asettaa esseen kuitenkin janan kaunokirjallisuuspuolelle.
Esseisti saa olla sopivasti ylimielinen
Silvia Hosseinin esseissä esiintyy ”minä”, joka on kirjoittajan mukaan hän itse, mutta vähän pidäkkeettömämpi hän.
– Minä parin viinilasillisen jälkeen.
Hosseinin mielestä ylipäänsäkin esseen minä saa olla vähän liioiteltu, ”nupit kaakkoon” -minä, mutta ei valheellinen. Hänen mielestään täysin neutraali ja mitäänsanomaton esseeminä ei ole yleensä kovin kiinnostava, ellei kyseessä ole erityisen tieteellinen essee.
Hosseini katsoo jonkinlaisen ylimielisyyden ja ärsyttävyyden kuuluvan esseeseen.
– Ylimielisyyttä voi leikata itseironialla, jos se meinaa mennä liialliseksi.
Esseisti kuvaa kirjoittamisen tapaansa perse edellä puuhun -menetelmäksi. Hän ei osaa suunnitella etukäteen tekstinsä rakennetta vaan kokoaa ensin kymmenientuhansien merkkien jäsentelemättömät muistiinpanot. Hän kerää aineistoa eri lähteistä ja lisää sekaan omia ajatuksiaan. Kun tämä massa alkaa elää hänen aivoissaan, syntyy oivalluksia ja retorisia koukkuja. Lopulta Hosseini alkaa yhdistellä osia ja kehittää rakennetta.
Kohti pientä hyvää hetkeä
Hosseinin esseen aiheet löytyvät usein niin, että mielessä on jokin kysymys tai ihmetys, miksi jokin on näin. Yksi essee sai alkusysäyksensä kuolleista linnuista, joita osui Hosseinin silmiin yllättävän monta lyhyen ajan sisään. Kun vielä eräällä koiranulkoilutuskerralla mieleen ilmestyi kirkkaana esseen loppulause, oli ryhdyttävä työhön ja alettava selvittää, miten tähän loppulauseeseen pääsee. Hän alkoi lukea ja kerätä materiaalia linnuista, joka ei ollut mitenkään entuudestaan tuttu aihe. Mutta älyllinen uteliaisuus ja halu ymmärtää motivoivat ottamaan asioista selvää.
Taustatyö vie aina paljon aikaa: pitää lukea kymmeniä kirjoja ja tehdä paljon muistiinpanoja.
Esseen kirjoittaminen on vaikea ja sitkeyttä vaativa laji, mutta palkinto seuraa siinä vaiheessa, kun on päässyt yli ”mössövaiheesta” ja löytää massasta hyvän synteesin.
– Inhoan kirjoittamista, Hosseini sanoo.
Hän kertoo sentään kokevansa pienen hyvän hetken siinä vaiheessa, kun tajuaa, että ”tästä tulee hyvä”.
Kirjoitusprosessin aikana on vaarana kadottaa kokonaan kosketus ympäröivään todellisuuteen. Hosseinin suojana tälle toimii esseistin sylikoira, joka muistuttaa, että kirjoittamisen ulkopuolella odottaa oma elämä ja ennen kaikkea hän, pikku Dante, jonka kanssa on välillä lähdettävä ulos.
Tiedonhaku on Hosseinin mielestä prosessin paras osuus. Tiedonhakuvaihe hänellä on menossa tälläkin hetkellä, ja aiheena on – saisiko tähän vähän rummun pärinää – sylikoirat.
Sari Harsu
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Olivatko Lalli ja Elina sittenkin lihaa ja verta, kysyy Mikko K. Heikkilä teoksessaan Taruissa on totta
KIRJAT | ”Tasokas tiede on kuin puolueeton oikeudenkäynti, jossa vain näyttö ratkaisee”, perimätietoon perehtynyt dosentti esittää ja lyö pöytään todisteet, joita on vaikea väittää palturiksi.
Frans, joka ei ensin edes tiennyt olevansa Frans – arviossa Hannu Salmen Frans Leijon -elämäkerta
KIRJAT | Hannu Salmi kiinnostui 1800-luvun lopussa syntyneestä isosedästään vuosia sitten. Syntyi Finlandia-ehdokas köyhän piian aviottomasta pojasta, joka eli kuurona ja sokeana.
Hybridinen teos pohtii merkityksiä ja muutosta – arviossa Taneli Viljasen Glitterneste
KIRJAT | Taneli Viljasen Glitternesteessä muoto ja sisältö palvelevat taidokkaasti toisiaan. Queerbarokin haaste otetaan tosissaan.
Heti ensimmäisen roolin jälkeen Anthony Hopkins tiesi, ettei ryhtyisi leipuriksi – arviossa muistelmateos Hyvin sinä pärjäsit
KIRJAT | Jonkun sivun kirjaa luettuaan arvaa, ettei Anthony Hopkinsin maailmassa ole järkeä kirjoittaa muistelmia kertomatta totuutta.




