Kuva: Jussi Karjalainen
LEVYT | Mykkäelokuvien säestämisessä kunnostautuneen yhtyeen tunnelmointi ei ole rapautunut reilussa 20 vuodessa.
”Aelita saattaa jäädä piirun kuuhun yltämisestä, mutta Marsiin se yltää komeasti!”
Ainutlaatuisen puhtaanapitotarpeistoyhtye Cleaning Womenin pari ensimmäistä albumia julkaistiin näkemyksellisen, Bad Vugum -levy-yhtiöön kytkeytyvän BV² Productionsin kautta. Koska elettiin pimeää cd-aikaa, jäivät teosten vinyylilaitokset tekemättä.
Tänä vuonna Svart Records on korjannut puutetta. Se julkaisi alkuvuodesta yhtyeen esikoislevyn Pulsator (2001) ensimmäistä kertaa vinyylinä. Nyt ryhmän alun perin vuonna 2004 ilmestynyt kakkoslevy Aelita on vihdoin saatu 12-tuumaiselle muovikiekolle (Svart Records, 2025).
Cleaning Womenin yhtenä erikoisuutena on se, että yhtye rakentaa käyttämänsä instrumentit jos jonkinlaisista puhtaanapitoteknisistä välineistä, toisena mykkäelokuvien live-säestäminen.
Aelita lähti ryhmän samannimiseen neuvostoliittolaiseen tieteiselokuvaan (ohj. Jakov Protazanov, 1924) säveltämästä ja säestämästä musiikista. Rainan asema albumin inspiraationlähteenä kerrotaan heti levyn kannessa. Sitä myös koristaa kuva teoksesta. ”Experience the revolution on the red planet!”, kutsuu takakansi.
Totisesti: jos joskus avautuu mahdollisuus päästä kokemaan Protazanovin Aelita Cleaning Womenin säestämänä, ei tilaisuutta kannata jättää käyttämättä. Tässä kritiikissä puututaan kuitenkin pelkästään levylle tallennettuun musiikkiin.
* *
Cleaning Womenille tuttuun tapaan osa Aelitan kappaleista on instrumentaaleja, ja levy pitää muutenkin sisällään paljon yhtyeen musiikille ominaisia piirteitä. Ilmiselvimpinä ovat niin sanottu perkussiivisuus, erilaiset kilkuttelut ja kolkuttelut, rytmiikkavetoisuus sekä väkevät kielisoitin- ja lauluosuudet, jotka ovat molemmat usein voimakkaastikin säröytettyjä.
Sävyltään Aelita on Pulsatoria tummempi ja raskaampi, mikä sopiikin marsilaisen vallankumouksen ääniraidalle. Varsin nopeasti huomio kiinnittyy myös jykeviksi ruuvattuihin soundeihin.
Musiikillisesti niin Pulsator kuin Aelitakin ovat varsin monipuolisia levyjä. Kuitenkin siinä missä ensin mainittu on sekoitus kokeellista ja tarttuvaa, tanssittavaakin musiikkia, voi jälkimmäistä luonnehtia eheämmäksi kokonaisuudeksi (mikä ei varsinaisesti yllätä, onhan sen jokaisella kappaleella kytkös Protazanovin elokuvaan) mutta samalla hieman enemmän kuuntelijaa haastavaksi. Se ei tavoita samalla tavalla jalanalusta eikä ole niin suoraviivainen tai helposti pureskeltava kuin edeltäjänsä – jos kohta Pulsatorkaan ei aivan peruspoppia edusta – ja usein kappaleiden maailmassa tuntuu jokin olevan pikkuisen vinksallaan.
Aelitaa voi pitää kunnianhimoisempana työnä. Siltä voi myös löytää esikoislevyn antiin verrattuna enemmän proge-elementtejä. Aelita onkin edeltäjäänsä enemmän keskittyneeseen kuunteluun kutsuva kokonaisuus.
* *
Aelitan aloittava nimiraita pitää sisällään sekä kahta Cleaning Womenin ensimmäistä pitkäsoittoa yhdistäviä että erottavia tekijöitä ja sopii sellaisena mitä parhaiten laskeutumiseksi levyn maailmaan. Kappale on moniosainen industrial-paukkeella, kilkuttelulla ja kolkuttelulla käynnistyvä instrumentaali. Sävy on tummaa ja arvoituksellista. Kuullaan itämaisia sävelkulkuja. Askeltavaa poljentoa lähtee antamaan ”bassokitara” (siis jokin puhtaanapitotarpeistosta kyhätty kielisoitin). Teemoja varioidaan ja kappale kasvaa koko ajan. Jossain vaiheessa mukaan vyöryy voimakkaasti säröytettyjä kielisoittimia. Ilmaisu on vahvaa ja kehittyy yhä vaikuttavammaksi, suurieleisemmäksi. Jokin tuo vähän mieleen Magma-yhtyeen. Levyn nimiraita on esimerkki progressiivisemman puolen Cleaning Womenista. Se on myös Aelitan onnistuneimpia. Progressiivista rockia luonnehditaan toisinaan ”vaikeaksi” musiikiksi, mutta sitä kappale ei ole.
Aelitan kakkosraita Secret Passenger lähtee liikkeelle vaatimattomammin, rauhallisin kilkutteluin. Siivu pitää kuitenkin sisällään säröytettyä laulua ja industrial-rokkipauketta. Secret Passenger on Aelitan energisimpiä viisuja; ilmaisu yltyy suorastaan väkivaltaiseksi ja saattaa välillä tuoda mieleen Ministry-yhtyeen.
Kappaleella pedataan melkoista kontrastia Aelitan seuraavaan raitaan Teknigradiin. Tämä edesauttaa osaltaan sen erottumista kokonaisuudesta. Teknigrad nimittäin on rauhallinen, keskitempoinen sävelmä, jossa kuullaan hieman lunkia slide-”kitaraakin” ja leppoista venäjänkielistä laulua stemmoilla. Vieraileva solisti on Tequilajazzz-yhtyeen Yevgeni Fedorov. Kappaleen poljento on samaan tapaan askeltavaa kuin nimiraidalla ja myöhemmin levyllä muutamassakin keskitempoisessa osassa. Pulsatorilta voi nostaa esiin Nakiha-siivun.
Muuan Teknigradista heräävä mielleyhtymä on, että sehän voisi olla musiikkia taide-animaatioelokuvasta. Viisu on joka tapauksessa yksi Aelitan onnistuneimmista ja mieleenjäävimmistä; se soi päässä pitkään levyn kuuntelemisen jälkeen.
Vaikka levyn kappaleet eroavat toisistaan, on se eheä kokonaisuus ja siirtymät raidalta toiselle kauttaaltaan luontevia. Jo kolmen ensimmäisen siivun aikana Aelita on venynyt moneen suuntaa, mutta koko ajan Cleaning Women on kuitenkin kuulostanut itseltään.
Myös neljäs kappale A Laundry Track on keskitempoinen ja kulkee samantapaisella askelluksella kuin Teknigradkin, mutta on muuten tyystin erilainen. Siivu pitää sisällään industrial-kilkuttelua, mureavaa, hyvin säröistä kielisoitinta, junnaavaa, raskasta sekä jyräävää riffittelyä ja junttausta. Säröytetty laulu on tosiasiallisesti räppiä (englanninkielistä), ja kuullaanpa kappaleessa ”skrätsäystäkin”.
Monesta Aelitan kappaleesta voi kohota mielleyhtymä NoMeansNo-yhtyeen ilmaisuun. Jynkyttävällä introlla ja säröisellä huudolla alkava It’s Classic on ehkä paras esimerkki tällaisesta. Levyn progempaa laitaa edustavasta kappaleesta voi NoMeansNo-yhteyksiä havaita niin rytmiikasta kuin kieli-instrumenttien käytöstä ja soinnista. Kotimaisista yhtyeistä saattaa mieleen johtua Deep Turtle, eritoten nopeatempoisimmassa kohdassa. Progressiivista eli ei, tarttuva kappale joka tapauksessa on ja jalan alle menee, eikä jykevä bassosaundi menemistä ainakaan jarrutele.
* *
Kuten Pulsatorilla, myös Aelitalla levyn niin sanottu persposki ei ole kokonaisuudessaan aivan yhtä terävä kuin a-puoli. Sen aloittaa pienimuotoisesta, kummallisesta ja kevyestä ilmaisusta raskaammaksi kasvava Daydream Is Over, jonka yhteydessä sanaa ”jykevä” voi kytkeä kuulohavaintoihin rummuista. Raita on arvoituksellinen, melankolinen tunnelmapala, joka kuitenkin valitettavasti polkee paikallaan. Vaikka kasvatusta ja jonkin verran variointiakin on, ei Daydream Is Overissa siltikään tapahdu niin paljon, että kappale jaksaisi tässä kontekstissa kantaa yli viisi minuuttia loppuunsa saakka. Siitä on kenties haettu jonkinlaista suvantokohtaa levyn yleisesti ottaen melko tiheään esillepanoon, mutta hyvä aie toimii näin toteutettuna päin vastoin, kuin ehkä on tarkoitettu. Tekee mieli käyttää sanaa täyteraita.
Daydream Is Overin jälkeen muuttuu ääni kellossa, kun Hotel Jungle Fever änkeää reippaana kulkevan ”bassokitaran” ja mukavan kilkuttelun ajamana väen vängälläkin jalan alle. Kappale on levyn tarttuvimpia ja sellaisena aivan Pulsatorin vastaavien raitojen tasolla. Säröytettyjä kielisoittimia kuullaan tuttuun tapaan, mutta Hotel Jungle Fever tarjoaa myös pitkäsoiton suurimman yllätyksen, kun sen puolivälin tietämillä meno vaihtuu riehakkaiksi karnevaalitunnelmiksi – levyn hilpeimmiksi.
Tarttuvuus jää tuokioksi, mutta ei se mitään. Seuraava siivu Five Minutes to Lift-Off on tumma, koleiden kalkutusten ja kaikujen täyteinen immersiivinen instrumentaali, joka herättelee suhteellisen niukkaeleisen a-, levottoman b- ja meluisan c-osan välisillä kontrasteilla sekä hieman harvinaisemmallakin rytmiikkalla. Kappale saattaa lämmittää kuuntelijansa hitaahkosti mutta palkitsee kärsivällisen. Musiikillisesti rikas Five Minutes to Lift-Off on lopulta Aelitan raidoista kiinnostavimpia ellei kiinnostavin. Se myös sijoittuu levyllä juuri oikeaan kohtaan.
Yhtäältä Five Minutes to Lift-Off laskee tunnelman Hotel Jungle Feverin reippaasta kirkasotsaisuudesta ja karnevaalimenoista lähemmäksi levyn muiden kappaleiden virettä. Toisaalta muunlainen saati heikompi sävelmä tässä kohtaa johtaisi levyn lennon katkeamiseen. Seuraava – alle kaksi minuuttisena levyn lyhyin – kappale, hermoille käyvää ruvelle säröytettyä laulua sisältävä Entertaining Musical Ball -junttaus nimittäin edustaa Aelitan mitäänsanomattominta laitaa. Eteenpäin mennään NoMeansNo-muistumien ja Five Minutes to Lift-Offin lumon jälkihöyryjen siivittäminä.
Aelitan loppua kohti draaman kaari lähtee kohoamaan Enthusiasmus-raidalla. Sekin nostaa paikoin mielleyhtymiä NoMeansNon ilmaisuun, erityisesti kappaletta virkistävässä vikkelässä osassa. Hotel Jungle Feverin ja Five Minutes to Lift-Offin ohella b-puolen toimivin kappale on kuitenkin levyn päättävä majesteettinen säröpöristely Phase. Kun kolkutteluilla liikkeelle lähtevä kappale käy kunnolla kulkemaan, kuoriutuu siitä yksi levyn tarttuvimmista – ellei tarttuvin – eikä kuuntelija voi olla nyökkimättä päätään poljennon tahtiin. Phase kasvaa mahtipontisiin mittoihin ja päättyy lopulta meluisaan outroon. Kuuntelija kiittää.
* *
Cleaning Women on selkeästi mitä ajattominta musiikkia. Sen yli kaksikymmentä vuotta sitten ilmestyneet varhaiset levyt eivät kuulosta vuonna 2025 millään tavalla vanhentuneilta.
Oliko eka levy paras? Pulsatorilla ja Aelitalla on molemmilla ansionsa, ja yksi tykkää yhdestä, toinen toisesta. Pitkäsoitot ovat keskenään erilaisia, eikä kumpaakaan voi julistaa selkeästi toista huonommaksi tai paremmaksi. Aelita on jossain mielessä tasapainoisempi ja eheämpi kokonaisuus kuin Pulsator, mutta sekä tarttuvaa ja tanssittavaa että kokeellisempaakin ilmaisua sillä on edeltäjäänsä vähemmän. Yhteistä levyille on se, että kummallakin niin onnistuneimmat kuin vähemmän onnistuneetkin kappaleet erottuvat joukosta kirkkaasti. Molemmat albumit myös jäävät kokonaisuuksina vahvasti plussan puolelle.
Nyt kun jokaisesta Cleaning Womenin levyistä on viimein olemassa vinyylipainos, voidaan laskeutua odottamaan seuraajaa vuoden 2019 Intersubjectivitylle (Svart Records). Yhtyeen viidennen albumin Washer on luvattu ilmestyvän lokakuussa. Sillä välin voidaan asettaa Aelita soimaan ja kuulokkeet korville. Mutta läpäiseekö radioviesti toisesta maailmasta musiikin? ”Anta Odeli Uta”?
Eros Gomorralainen
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Every Note You Play tallensi musiikkia, joka muuten olisi hävinnyt – arviossa Mika Kaurismäen dokumenttielokuva
ELOKUVA | Mika Kaurismäki tallensi kolmen päivän aikana soittoa ja muusikoiden mietteitä Monheim Triennalen improvisaatiofestivaalilla.
Jodie Fosterin esittämä psykiatri heittäytyy murhatutkijaksi voimallisen kiihkon vallassa – arviossa Yksityinen elämä
ELOKUVA | Rebecca Zlotowskin ohjaama Yksityinen elämä yhdistelee elokuvien lajityyppipiirteitä niin vilkkaasti, ettei sen oma luonne näy.
Scarlet Johanssonin esikoisohjaus on sympaattinen tarina 94-vuotiaasta naisesta – arviossa Eleanor the Great
ELOKUVA | Ikääntynyt leskirouva liittyy juutalaiskeskuksen tukiryhmään ja huomaa kohta omineensa holokaustista selvinneen ystävänsä elämäntarinan.
Jännäridraama taitavan varkaan pakomatkasta saa unohtamaan ajankulun – arviossa Roofman
ELOKUVA | Kun viranomaiset ovat perässä, on keksittävä ovelin mahdollinen piilopaikka. Mutta riittääkö se silloin, kun rakkaus vaatii vapautta ja läsnäoloa?