Jäätelökesän kevyt ilo saa vastapainokseen haikeuden – arviossa Purnun kesänäyttely Onnenpäivä

Elina Sarlin: The Groceries II, 2024. Kuvat: Tiina Nyrhinen

Purnu 2025: Onnenpäivä. Kesänäyttely avoinna 10.8.2025 saakka klo 11–18. 13 suomalaista nykytaiteilijaa, kuraattori Eerika Malkki. Savusauna ma, ke ja pe klo 14–15.30 (naiset) ja 15.30–17 (miehet).

Taidekeskus Purnu Orivedellä on suomalaisten rakastama kesänäyttelykohde, ja syitä suosiolle on monia. Purnulla on ainutlaatuinen kesämökin kaltainen sijainti järven rannalla ja historia suomalaisen kesänäyttelykulttuurin perustajana.

Vuonna 2027 tulee kuluneeksi 60 vuotta ensimmäisestä näyttelystä, jossa esittäytyivät vuonna 1967 viisikymmentä vuotta täyttäneet taiteilijat, Purnun perustajan Aimo Tukiaisen lisäksi Taisto Ahtola, Erik Enroth, Unto Koistinen, Pentti Melanen, Ernst Mether-Borgström ja Tuulikki Pietilä.

Purnun yleisilme vaihtelee 1800-luvun hirsirakentamisesta moderneihin näyttelypaviljonkeihin. Paikalla on riihikahvila ulkoterasseineen, siellä on pakko käydä joka kerta. On savusauna, joka lämpenee kasvaneen suosion myötä kolmesti viikossa. Tukiaisen paja ja mäellä hieman vaikeasti saavutettava riihi sisältävät muistutuksen Purnun perustajan toiminnasta kansakunnan merkittävimpiin kuuluneena kuvanveistäjänä.

Tutun ja turvallisen miljöön sisällä on aina joka vuosi vaihtuva, paviljonkeihin sijoittuva nykytaide. Purnussa nykytaidetta ei tarvitse etsiskellä ulkotiloista, sillä nurmialueetkin on viime vuosina jätetty pääosin Tukiaisen tuotannolle.

Tulevaisuus näyttää, mihin suuntaan Purnun näyttelytoiminta kehittyy. Aimo Tukiaisen Purnun säätiön puheenjohtaja Johanna Pihlajamaan katalogiin kirjoittama esipuhe ei sisällä selkeitä suuntaviivoja, korkeintaan pieniä vihjeitä siihen suuntaan, ettei toimintaa ainakaan olla vähentämässä.

Kesän juhlahetkiä

Onnenpäivä-teemaa hyvin kuvastava teos on lasitaiteilija Paula Pääkkösen iloisen keltainen, maahan pudonneelta jäätelöpuikolta näyttävä Crashed Citrus. Kesän makeus, pienet ilonhetket ja surut ovat hänen töissään tasapainossa. Ja vaikka teosten kaveriksi valitut Kirsti Tuokon maalaukset eivät varsinaisesti onnellisia kasvoja esitäkään, ainakin väriensä puolesta nämä muotitietoiset poseeraajat sopivat Pääkkösen kanssa samaan paviljonkiin – kuin puoliksi sulanut jäätelöpuikko lapsen huulille.

Maisa Majakka: Vaarallinen sekoitus, lasitettu keramiikka, 2025.

Maisa Majakan alkoholimerkkeihin ja -pulloihin liittyvä kokonaisuus on karua kertomaa onnellisiksi tarkoitetuista kesäfestarihetkistä ja muista bileistä, jotka viinan myötä, ansiosta tai siitä huolimatta ovat päätyneet onnettomiksi toilailuiksi. Majakan tarinoilla on myös ylisukupolvellisia ulottuvuuksia, sillä tämäkin eläkeläinen muistaa elävästi joitakin Majakan kertomusten kaltaisia kokemuksia omasta nuoruudestaan.

Majakan kumppanina on tummia, runsaita maalauksia tekevä Elina Sarlin. Hänen laatukuviinsa on päätynyt kesäjuhlien valmisteluvaiheen tyylikkään koristelun ja viimeistelyn nurja puoli, juhlapöydän kaaos ja tiskiröykkiöt. Ylikulutus on silmiinpistävää. Teokset herättävät kysymyksiä: tässäkö on ilomme, macaron-leivoksissa? Tässäkö ovat nykyajan vanitas-maalaukset, jotka huutavat: ”muista kuolevaisuutesi”?

Lintuja, latoja ja syöjättäriä

Tapani Kokko on luonut koristeellisuutta tulvivilla seinäteoksillaan jo melkein oman uskonnon, joka pursuaa tummia, yltäkylläisiä värejä, kitsch-esineitä ja kuoleman kuvastoa tiiviissä paketissa. Ikonimaisten seinäteosten äärellä kannattaa tankata linnun energiaa ja kimalletta talven pimeiden kuukausien varalle.

Elina Förstin maalauksissa luonnon aiheen liioittelu on astetta hillitympää, mutta ei välttämättä yhtään tehottomampaa. Kaatumaisillaan olevien latojen ja pohjalaisen tasaisen maalaismaiseman pinnalle Försti laatii oman konstruktivististyylisen värileikkinsä, jossa kuvan lähtökohta hiipuu taustalle ja maalaamisen ilo pinnan yksityiskohtineen nousee etualalle.

Anna-Karoliina Vainio: Minä harpyijana, käsin ommeltu ryijy, 2024.

Maalausten seuralaisena viipottavat Anna-Karoliina Vainion hilpeät ryijyjen harpyijat ja muut myyttiset olennot. Hahmot liikkuvat lähemmäksi nykyaikaa ja Suomea.

Tiesittekö että rumaa vanhaa naista tarkoittava sana harppu on kenties peräisin tästä harpyijasta, joka oli uhrinsa nälkään kiduttava syöjätär? 

Tiina Elina Nurminen: Kuulto, akryyli kankaalle, 2022.

Kukkaset, kuutiot ja kubismi

Tiina Elina Nurmisen maalauksia kannattaa katsoa hieman pitempään. Yksityiskohdista löytyy kangasta, tekstuuria ja kuvioita, jotka lähtevät elämään omaa, ilmavaa elämäänsä maalauskankaan pinnalla. Näyttelyn moneen tiiviiksi maalattuun kankaaseen verrattuna Nurmisen pinnat vaikuttavat helpottavan hengittäviltä ja terälehtien ympärille muodostuva suonisto moniulotteiselta ja herkältä. Heini Riitahuhdan mosaiikit vaativat myös paljon aikaa avautuakseen, sillä yksityiskohtia on kennomaisissa pinnoissa paljon ja kokonaisuus hahmottuu vasta silmiä siristämällä ja kauempaakin asioita tarkastelemalla.

J.P Köykkä: Struggling for the Abstract, akryyli, öljy, öljypastelli ja -liitu, muste ja spraymaali kankaalle, 2024.

Yllättävän hyvin toimiva on oululaisen Kari Södön ja ylöjärveläisen J.P Köykän teosten asettaminen samaan tilaan. Murretut värimaailmat menevät välillä niin yhteen, että voisi ajatella yhden tekijän vain välillä vaihtavan maalauskankaan puuveistämiseen.

Södön seinäreliefien palaset vilisevät kirjaimia kuin katujen graffititaide konsanaan, ja Köykkä paljastuu kubistiseksi värimietiskelijäksi. Teosten nimet lyövät viimeisen leiman molempien tyylikkäisiin teoksiin.

Kari Södö: Perspective, maalattu puu, 2025.

Tango ja hirvipäävelho

Niina Lehtonen Braun on musteakvarellin taitaja Berliinistä, ja hänen videoteoksensa Viimeinen tango pyörii nonstoppina Tukiaisen pajassa. Jäähyväisten haikeutta ei voi välttää, sillä onhan Eerika Malkin viimeinen Purnuun kuratoima näyttely täynnä hyviä pariutumisia ja monen tason vuoropuhelua.

Niina Lehtonen Braun: Viimeinen tango, videoteos, 2022.

Vielä on pakko koota voimansa ja kivuta riiheen katsomaan Tukiaisen Porin sankarihautausmaalle muovaamia suomalaissotilaiden giganttisia kipsiluonnoksia. Seiniltä löytyy Elisabet Strengellin maalauksia: erilaisia ritareita, suojelijoita ja kruunupäinen hirvivelho, jonka kädet pitelevät kiinni vastasyntyneestä, kiemurtelevasta käärmeestä.

Elisabet Strengell: Kasvattaja, öljy ja lehtikulta kankaalle, 2023.

Vanhan loppu on uuden alku. Strengellin teoksissa, kuten monissa muissakin Purnun teoksissa, pääsee ihastelemaan taitoa, yksityiskohtien tarkkuutta ja eeppisellä tarinalla varustettua sisältöä.

Tiina Nyrhinen, teksti ja kuvat

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua