Tällä palstalla Kulttuuritoimituksen väki kirjoittaa ajattomista ja ajankohtaisista asioista, jotka heitä juuri nyt kiehtovat. Elissa Määttänen syventyy kulttuurivaikuttajien johdolla ihmismielen sopukoihin ja on addiktoitunut miniristikkoon.
1
Vaeltelin eräänä arki-iltapäivänä aivan rauhallisesti kaupungilla, kun astahdin yhtäkkiä rajusti alaspäin viettävälle polulle ja vierin hurjaa vauhtia Laukontoria kohti kykenemättä pysäyttämään itseäni ennen kuin olin jo pahasti Radiokirppiksellä. Kolmannen loossin kohdalla pienen rimpulatopin alta pilkisti kirja, jonka kannessa hohti kultaisena taianomainen nimi ”Kevyn Aucoin”. Tartuin opukseen, ja samassa valot välkkyivät ja kaikki ympärilläni vaimeni. Hetken kuluttua hiljaisuuden rikkoi huokaus: ”No niin, ollaan suljettu tältä päivältä, voitko tulla kassan kautta, jos on jotain ostettavaa.”
Löytöni oli legendaarisen meikkitaiteilija Kevyn Aucoinin (1962–2002) oppikirja Face Forward vuodelta 2000. Opus johdattaa ehostamisen saloihin käyden läpi kaiken välineistä kasvonpiirteisiin ja kevyestä päivämeikistä aina muuntumisleikkeihin (miten olisi päivä James Deanin tai ilta Siouxsie Sioux’n habituksessa?). Kirjaa pidetään alansa ensimmäisenä teoksena, jossa suurelle yleisölle viitoitettiin tie kasvoja muotoilevien varjojen maailmaan. Aucoinin malleina ovat monia muistoja herättävät maailmantähdet, kuten Tori Amos, Mary J. Blige, Cher, Celine Dion, Jodie Foster, Janet Jackson, Lucy Liu, Madonna, Liza Minelli, Gwyneth Paltrow, Michelle Pfeiffer, Julia Roberts, Diana Ross, Gena Rowlands, Winona Ryder, Susan Sarandon, Martha Stewart, Sharon Stone, Tina Turner – ihan vain muutaman heistä tässä mainitakseni – sekä gurun oma äiti Thelma Aucoin.
Face Forwardia on ihana ja haikea selailla. Lähes parikymmentä vuotta vanhan teoksen visuaalinen maailma on osa omaa ajankuvaansa, joka sekä huvittaa että kiehtoo. Nostalgiatrippiä vahvistaa Kevyn Aucoinin neuvojensa lomassa tekemät esittelyt jokaisesta mallista ja siitä, kuinka he ovat tavanneet, mitä he ovat yhdessä tai erikseen kokeneet. Ohessa tulee vaivihkaa myös tietoa seksuaalivähemmistöjen asemasta ja historiasta. Pinnalta kevyeltä vaikuttava kerronta onnistuu olemaan rehellistä, herkkää, lämmintä ja koskettavaa.
2
Kreikkalais-argentiinalais-yhdysvaltalaisen taiteilija Ariana Papademetropoulosin teokset toimivat portaikkona alitajunnan unenomaisiin kerroksiin. Taiteilijan tuotanto koostuu toisiinsa limittyvistä maalauksista, videoista ja installaatioista, joissa kertautuu samankaltainen, toistuva psykologinen vire. Papademetropoulos on kiinnostunut ihmisen ja tilan välisestä suhteesta, siitä miten tietyt tilat herättävät alitajunnassa samoja tunteita ja mielleyhtymiä yhä uudelleen.
Useissa maalauksissa erilaiset huoneet ja paikat ovat saaneet surrealistisen, aavemaisen kiehtovan muodon. Niiden pohjana on paperille tulostetut valokuvat, jonka jälkeen tulosteet on kasteltu. Muste leviää veden myötä, ja taiteilija maalaa lopputuloksen. Huoneisiin ja tiloihin pääsee syvemmälle sisään surrealistisissa installaatioissa ja videoissa. Värisävyt, muodot ja symboliikka lainaavat menneiltä vuosikymmeniltä: sinapinkeltaista, petroolia, turkoosia, pinkkiä, tiilenpunaista ja ruskean eri sävyjä, kynttelikköjä, kotiloita, upottavia samettinojatuoleja, raskastekoisia parisänkyjä, kartanoita, pakenevia naishahmoja.
3
Syksyllä 2006 minulla oli addiktio. Minun oli joka päivä poltettava yksi (1) ohut Vogue-savuke tai muuten. Sitä kesti noin kolme kauheaa kuukautta, sitten lopetin. Sen jälkeen en ole vastaavia koukkuja kokenut, kunnes kesällä 2019 netti-Hesaria selatessani eksyin osastolle Ajanviete. Välillä täytän sudokuja, joskus harvoin ajaudun vastaamaan Uutisgurun kysymyksiin, mutta kerran päivässä (arkisin klo 16, viikonloppuisin klo 10) sivulle ilmestyy Miniristikko ja se on täytettävä. Välillä kärvistelen odotuksesta, välillä kärvistelen ärsyyntyneenä ristikon kimpussa käsittämättömille vihjeille tai käyttöliittymän jo tutuiksi tulleille oikuille. Satunnaisesti ristikko täyttyy reilussa minuutissa, toisinaan vasta puolen tunnin aivojen kuumottamisen jälkeen.
4
Mihail Bulgakovin (1891–1940) satiiri Saatana saapuu Moskovaan on kirjallinen aarrearkku, iso lipas jonka avaaminen kannattaa, sillä se saattaa hyvinkin valaista mieltä esimerkiksi näin pimeään vuodenaikaan. Teoksessa yhdistyy venäläisen kirjallisuuden perinteet; samasta paketista voi löytää Gogolin, Harmsin ja runsaina rönsyävät venäläiset sadut. Kerronta lähtee liikkeelle maagisen realismin viekkain askelin mutta tiiliskiven edetessä kierrokset kovenevat ja meno yltyy absurdiksi fantasiatykitykseksi. Romaani vuoroin riemastuttaa, vuoroin liikuttaa ja vuoroin vakavoittaa – niin satumaisen kertomuksen tasolla kuin satiirina, joka on aikansa ilmapiirin tuotos.
Teoksessa kuljetetaan kolmea toisiinsa nivoutuvaa tarinaa. Alkuasetelmissa salaperäinen professori Woland on ilmestynyt Moskovaan ja pistää kaupungin täysin sekaisin sen kulttuurikentän silmäätekevistä alkaen. Toisessa tarinassa seurataan Pontius Pilatusta ja hänen mielenliikkeitään ratkaisun ja sen jälkipuinnin hetkillä. Kolmas tarina kuvaa puolestaan Pontius Pilatuksesta kirjoittavan Mestarin ja Margaritan rakkaustarinan.
Mihail Bulgakov kirjoitti teostaan monivaiheisesti vuosina 1928–1940 aina kuolemaansa saakka. Saatana saapuu Moskovaan julkaistiin kotimaassaan osissa ja sensuroituna 1960-luvun lopulla ja kokonaisuudessaan vasta 1973.
5
Tänä talvena ei tarvitse vaipua haaveisiinsa Harlekiineja tai SinäMinän novelleja lukien, riittää kun pyörittää repeatilla Joni Ekmanin viime perjantaina ilmestynyttä singleä Kaupunki. Vaaleanpunainen avaamaton kirje, sadepisarat ikkunalautaa vasten, yölliset viestit, kohtaaminen kaupungilla, pakahduttavat muistot… Eikä tässä ole kyse vain sanoista. Läsnä on vahva sävelin ilmaistu draaman taju. Lähes kahdeksan minuuttisen melodisen novellin musiikillinen dramaturgia täydentää kaikki sanallistetun kertomuksen puuttuvat palaset. Tätä kuuntelen koko talven vuoropuheluna Fleetwood Macin Dreamsin kanssa.
Elissa Määttänen
