Britannian kuningasperheestä kertova draamasarja The Crown jatkuu uusilla jaksoilla. Sarjan kolmas kausi, kaikkiaan kymmenen jaksoa, julkaistiin Netflixissä sunnuntaina 17.11.2019.

Suositun sarjan isoin uutinen tälle kaudelle on ollut jo pitkään tiedossa: pääosanäyttelijät vaihtuivat. Kahden ensimmäisen kauden pääosanäyttelijää, nuorta kuningatar Elisabet II:sta näytellyttä Claire Foyta ei enää sarjassa nähdä, vaan pääroolin kuningattarena on perinyt Olivia Colman.

Näyttelijöiden vaihtuminen ei ole kuitenkaan niin dramaattista kuin saattaisi luulla, sillä vaihdoksiin sopeutuu hämmästyttävän nopeasti. Asiaa tietysti auttaa se, että näyttelijät ovat Britannian parhaimmistoa, kermojen kermaa.

Pääosat onnistuvat – yhtä lukuun ottamatta

The Crownin kolmannen kauden pääroolia näyttelevä Olivia Colman voitti viime helmikuussa – aivan ansaitusti – parhaan naispääosan Oscar-palkinnon elokuvasta The Favourite. Siinä Colman nähtiin niin ikään kuningattarena, vuosina 1702–1707 hallinneen kuningatar Annan roolissa.

The Favourite -elokuvan Annan rooliin verrattuna The Crown -sarjan pääosa on huomattavasti kevyempää materiaalia, mutta Colmanin ammattitaidolla Elisabetin hahmoon saadaan syvyyttä pieninkin keinoin: pelkkä katse tai suunpielien vääntyminen alaspäin riittää kertomaan, mitä Elisabetin päässä tapahtuu.

Toinen keskeinen rooli sarjassa on kuningattaren sisar, prinsessa Margaret. Nuorta Margaretia aiemmilla kausilla näytteli lahjakas nouseva kyky Vanessa Kirby, mutta nyt roolissa revittelee Helena Bonham Carter. Vaikka viisikymppinen Bonham Carter on selvästi vanhempi kuin todellinen prinsessa Margaret oli 1960-luvulla, Bonham Carter kyllä sopii rooliin. Alkoholiin hukuttautuva, onneton, mutta railakkaasti bilettävä keski-ikäinen prinsessa on aivan ominta bonhamcarteria.

Margaretin valokuvaajapuolisoa, lordi Snowdonin tittelillä tunnettua Antony Armstrong-Jonesia näyttelee kolmannella kaudella Ben Daniels. Teatterin puolella palkittu ja arvostettu Daniels on nähty lukemattomissa sivuosarooleissa niin elokuvissa kuin televisiossakin, ja joskus toivoisi näkevänsä hänet oikein pääroolissakin. The Crownissa hänen roolinsa on valitettavan pieni. Daniels kirjaimellisesti vain vilahtelee sarjassa – joskin tämä ilmeisesti vastasi todellisuutta myös oikean pariskunnan elämässä.

Keskeistä rooleista pieleen on mennyt ainoastaan Tobias Menziesin valinta prinssi Philipin, kuningattaren puolison rooliin. Menzies on tuttu näyttelijä muun muassa televisiosarjoista Game of Thrones ja Outlander – Matkantekijä. Ei hän nyt aivan toivoton ole, mutta kahden edellisen kauden Philipiin (Matt Smith) verrattuna jotenkin epäuskottava. Koko kausi pitää katsoa, ennen kuin Menziesiin tottuu.

Sarjan käsikirjoittajat ovat kyllä ottaneet kaiken mahdollisen irti töksäyttelijä-Philipin puhetavasta, ja tämä tuo sarjaan mukavaa huumoria. Valitettavasti Philipin hahmoa on yritetty myös kömpelösti syventää. Jakso, jossa Philip potee keski-iän kriisiä, on koko kolmannen kauden puuduttavin. Jo aivan tahattoman komiikan puolelle menee kohtaus, jossa Philip jorisee loputtoman pitkäpiimäisesti tuntemuksiaan pappijoukolle, maireasti hymyilevän kirkkoherran nyökytellessä ymmärtäväisesti päätään.

Taso pysyy kolmannellakin kaudella

Sarjassa käydään kolmannella kaudella läpi kuningasperheen elämää vuosina 1964–1976. The Crown -sarjan käsikirjoittajien tapa käsitellä historiaa ja kuningasperheeseen liittyviä tapahtumia ja kriisejä on mielestäni kokonaisuutta ajatellen onnistunut. Sarja ei orjallisesti käy läpi kaikkia perhetapahtumia, eikä se toisaalta yritä kattaa Iso-Britannian lähihistorian jokaista käännettä.

Sen sijaan sarjassa nostetaan esiin yksittäisiä tapahtumia, tehdään niistä novellimaisia, yhden jakson kestäviä kertomuksia. Ratkaisu on kiinnostava, ja enimmäkseen toimii.

Edellisiltä kausilta on mieleen jäänyt varsin hyvin kaksi jaksoa, joiden kuvaamat tapahtumat ja niiden käsittely olisivat voineet toimia itsenäisinä elokuvinakin. Ensimmäisen kauden huippu oli jakso, missä taiteilija Graham Sutherland maalasi pääministeri Churchillin muotokuvaa. Toisen kauden huikein jakso näytti, kuinka prinsessa Margaret ja valokuvaaja Armstrong-Jones tutustuivat ja rakastuivat.

Ihan näiden kahden jakson tasolle kolmannella kaudella ei yhdessäkään yksittäisessä jaksossa mielestäni päästä. Sarjassa on nähtävissä pakonomaista tarvetta rakentaa jaksoihin closure, kokonainen pieni kertomus. Pahimmillaan tämä johtaa siihen, että jakso toimii jonkinlaisena sadunkaltaisena, viisaana ”opetuksena”, kuten jo mainittu Philipin keski-ikää käsittelevä jakso.

Mutta joistakin naiiveista ratkaisuista huolimatta kolmas kausi on kyllä kokonaisuutena vähintään kahden edellisen kauden tasoa. Yksittäisistä jaksoista itseäni miellytti eniten sarjan kaksi ensimmäistä jaksoa.

Ohjauksen puolesta sarja on hyvää keskitasoa, enimmäkseen otetaan varman päälle. Ja hyvä että otetaan. Välillä sarjassa näkee pientä kunnianhimoisempaa yritystä, ja silloin toivoo, että olisivat vain malttaneet pysyä lestissään.

Sillä kiinnostavinta sarjassa kun kuitenkin on sarjan aihe, Britannian kuningashuoneen ja kulissien takana tapahtuvien historiallisten tapahtumien näyttäminen ja tulkinta.

Lordi Mountbatten loksauttaa leuat

The Crown -sarjan kolmanteen kauteen on toki pyritty saamaan myös jonkinlainen isompi draaman kaari, tai kaksikin. Toinen näistä on perhesuhteisiin liittyvä, toinen politiikkaan. Koko kolmannen kauden ohuena punaisena lankana kulkee kuningatar Elisabetin suhde sisareensa Margaretiin, ja työsuhde työväenpuolueen pääministerin Harold Wilsonin (Jason Watkins) kanssa.

Vaikka Britannian ja kuningashuoneen historiaa tunteville sarja tuskin tuo suurempia yllätyksiä, yksi jakso loksautti leuat ainakin minulta. En aio paljastaa sen enempää, mistä on kyse, muuta jouduin todellakin googlaamaan lisätietoja kesken katsomisen. Kyseessä on jakso, jossa käsiteltiin prinssi Philipin enon, lordi Mountbattenin (Charles Dance) puuhasteluja hänen jouduttuaan eroamaan hallituksesta.

Katselin jaksoa silmät hämmästyksestä selällään, ja aprikoin, että näinköhän käsikirjoittajat ovat vähän ideoineet historiaa värikkäämmäksi. Mutta ei sentään, itseltäni oli mennyt vallan ohi, että Louis Mountbattenista on hiljattain löydetty uutta tietoa, ja asiasta on kirjakin julkaistu.

Tämä tieto on kuitenkin mennyt ohi ilmeisesti monelta muultakin, sillä The Crown -sarjan julkistuksen myötä brittiläinen mediakin on jonkin verran vaahdonnut Mountbattenista – melkein yhtä paljon kuin prinsessa Margaretin suhteesta 17 vuotta nuorempaan puutarhuriin; tämäkin fakta kun nyt yllättäen löydettiin sarjan ansiosta ikään kuin uudelleen.

Eli näin sitä vain voi kaikenlaista oppia televisiosarjoja katsomalla.

Prinssi Charlesia käsitellään silkkihansikkain

The Crown -sarja on huolellisen taustatutkimuksen tulosta, ja vaikka sarjan tekijät ja kuninkaalliset ovat kieltäneet suoran yhteistyön, kuninkaallisten henkilökunnan kanssa on käyty ”keskusteluja”. Tämä tietenkin on tavallaan hyvä asia, mutta myös jossakin määrin vesittää sarjan uskottavuutta ja viittaa siihen, että sarjassa käsitellään joitakin asioita kuninkaallisen perheen kannalta parhain päin.

Uskottavuutta lisää, että sarjassa tuodaan esiin myös ikäviä asioita. Kuningasperheen jäsenten tulehtuneita suhteita ei yritetä muuksi muuttaa. Ja ihan pienet yksityiskohdatkin tuovat todellisuuden tuntua: jos kerran sarjassa näkyy Buckinghamin palatsin keittiön nurkissa hiiriä juoksemassa, niin varmaan sitten Buckinghamin palatsin keittiön nurkissa on ihan oikeastikin ollut hiiriä juoksemassa.

Sarjassa toistuvasti tuodaan esille se, että kuningatar Elisabet ei ole kovin hyvä ilmaisemaan tunteitaan. Ja tietenkin häntä sarjassa ymmärretään, hänhän on päähenkilö. Tapahtumat nähdään enimmäkseen hänen näkökulmastaan. Omia jaksojaan omistetaan myös muille kuninkaallisen perheen jäsenille.

Aivan huikean hyvää peeärrää sarja kuitenkin on prinssi Charlesille. Häntä käsitellään todella silkkihansikkain. Charles (Josh O’Connor) esitetään sympaattisena nuorukaisena, joka tuskailee kultaisessa häkissään, kasvaa henkisesti opetellessaan kymrin kieltä ja vieläpä joutuu lopulta muun kuninkaallisen perheen salajuonen uhriksi rakkausasioissaan.

Charles on sarjan positiivisin henkilö, enkä voi olla ajattelematta, että tämä on täysin harkittua kuninkaallisen perheen brändäämistä. Todellisen maailman Elisabet II on nyt 93-vuotias ja Walesin prinssi Charles on kruununperimysjärjestyksessä seuraava. Charles ja hänen puolisonsa Camilla ovat edelleen jossakin määrin epäsuosiossa, sillä osa kansasta ei ole koskaan antanut anteeksi heidän suhdettaan, kun Charles vielä oli naimisissa prinsessa Dianan kanssa. Mutta The Crown -sarja todellakin juurruttaa katsojien mieleen ajatuksen, että Camilla (sarjassa Emerald Fennel) oli Charlesille ”se ainoa oikea”. Söpöä, mutta myös aivan peittelemätöntä Charlesin markkinointia!

* *

Sarjan vahva todellisuuspohja, huolellinen taustatyö ja toisaalta se seikka, että se kertoo edelleen elävistä ihmisistä, roolinsa vankeina elävistä kuninkaallisista, asettaa sarjan katsomiselle omat vaatimuksensa. Katsoja haluaa uskoa sarjan ”totuuteen”, mutta joutuu myös kamppailemaan sitä vastaan.

Mutta olipa uskon kanssa niin tai näin, draaman voima lopulta vie mennessään. Kolmannen kauden viimeisessä jaksossa ei kyyneliltäkään vältytä.

Kaarina Lehtisalo